Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut.
Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti
metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä
selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna
syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja
siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä
jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja
ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista
oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan
piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään
olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan
ulkopuolella.
Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen
henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä
ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään,
vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei
näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan
ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven
auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan,
sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän
johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin
niljakkaan, ja ymmärsi kaikki.
Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen
täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas
painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni
hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean.
Silloin hän jo näki kaikki.
Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi
luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri
kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten
jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen.
Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä
vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet
penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan
avuton kauhu.
-- Missä Helena ja lapsi?
Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten
löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen
toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen
katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena
esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän
ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä
rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa
ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman
hätää huojentamaan.
Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan.
Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa
ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki
oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä
vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita
surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen
huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata.
Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa.
Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden
onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista
mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä
olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu
menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.
Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä
hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen
perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua
muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin
kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan
kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi
mennyttä.
Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän
ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä
turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä
istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan
ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja,
otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää,
pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset
taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi
hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän
Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja
ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli
vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä...
Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui
ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt
vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta.
Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi.
Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja
viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli
hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan
voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa
sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään
todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli
täällä jokainen elävä olento...
Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta
oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän
taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä
tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa
pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa
iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen
veneensä oli viety.
Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä,
että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.
Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun
kaarteeseen.
Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä
matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti
meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä
keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.
Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui
keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen
intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.
Mutta kaukana jo souteli vihollinen.
Kun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan
kuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan
kaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin
käheä huuto:
-- Hele-e-ena-a-a!
Kuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui
soutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan.
Avunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta
sen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan
varalta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin
henki... Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat
hiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen
itkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle
tavallista...
Kun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies:
-- Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan.
-- Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan
sijainen...
Jo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen
souteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti
ehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut
kuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta
nyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla
raskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten
ei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan
mutkitellen kierrätellä.