Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut,
jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko
se Antti todellakin vaaraa varoi...
Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla
uinuvaa pojuaan kohentamassa.
Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä
päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä
pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat
tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja
kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi.
Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä
päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli
karsinanpuolella.
Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen
ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja
voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja
valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan.
Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä.
Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin
tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä,
joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä
lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?
Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin.
Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät
käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu,
ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin,
oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin
keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät
kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla,
tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja
siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan
vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan
erinomaisen.
Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara
ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti...
Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin
seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan,
vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen
ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se
oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan
kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan
kirveen kolahtaen lattialle...
Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin.
Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen
terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen
kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä...
-- Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.
Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään
hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin
sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti
hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa
huuliaan.
Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta
vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän
pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa... Kumma kun ei Antti
ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja
siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei
ole rantaan kovin pitkästi...
-- Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?
-- En kuule mitään, isä.
-- Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä,
mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää,
älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu.
Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava
eräs häneltä maksamatta jäänyt velka... Mitäpä se muuten olisi minulle
kirvestä käteen lähettänyt...
Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.
-- Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää
pelottako... Anttikin kun on poissa...
-- Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi
jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan
hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt.
Meillä se palaa hautaan saakka... Saa se häneltä lieventyä, sillä
hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.
Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon
kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi,
että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan
muistelmiaan:
-- Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut
mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti
ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut
aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli... Ja niin
kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy,
ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä,
sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja...
Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja
valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin
tällöin vain murahdellen.
Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan
peherrellen.
-- Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa
askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko
pystyyn:
-- Älä avaa! kiljaisi hän.
Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi
ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu
mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten
kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon
parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:
-- Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä
hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän
vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä...
Kiireesti poistuivat miehet.
-- Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko.
Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi
ikäänkuin nauruun.
-- Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta
seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa
itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.
Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä.
Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle
päin.
-- Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin
jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa
kimppuun.
Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti,
joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan
päästessä oven suuhun.
-- Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua
huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa,
mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt
se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi
tässä joutunut.
Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan
herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen
lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava
ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä...
Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.
-- Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi
mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset...
Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin
äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan,
mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton
viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan
haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan...
Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei
sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa,
kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä
huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä
kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski
alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan...
Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin
miesten korviin... Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat
ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:
-- Ja Antti tappaa loput...
Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva
Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:
-- Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos
tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse
takaa ajamaan... me emme kestä heidän edessään... älkää naista ja lasta
tappako...
Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman
äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan
kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:
-- Missä miehesi?
-- Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka
kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.
-- Koska saapuu?
-- Huomenissa lupasi.
-- Nouse!
Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt
nurkkaansa pelosta halvautuneena.
-- Joudu matkaan, ja ota lapsesi.
-- Armahtakaa!
Mies heristi keihästään.
-- Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä
tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön,
mutta matkaan lähdet...
-- Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin
täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti...
Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan
edellä. Rantaan mentiin.
-- Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.
-- Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa
osoittaen.
-- Valehtelet, miten nuottaa vedätte?
-- Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että
uuden olisi tehnyt.
-- Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli
vene veistoksella...
Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen
mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti
lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena
vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena
vastatakseen: ei mitenkään.
Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja,
kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko
varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan
pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin
soudettiin, kunnes perämies sanoi:
-- Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.
-- Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan
siinä edes hiukan lohdutusta.
-- Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta
surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu
soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin
tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä
sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen... On
hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.