Antti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan
kuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja
tuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän
jo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle,
niin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään
päin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen
harmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella
lähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli
päässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe
hän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne
päästyään seisahtui hän kuuntelemaan.
Ei kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei
juuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli
aivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä,
suorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä
telkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin
ääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä
kaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon...
Sitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän
aikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä
kuikkia ajoi lentoon...
Veri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään
lähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja
kuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa
oli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin
metsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen
kuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi
sammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä,
ennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle.
Mitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä
levossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin
valon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla
leijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä,
leppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se
ainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan
pelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi,
puhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven
ilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa
lentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui
lähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti
paikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo
jännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon
pyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa...
Varovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot
hangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi
kuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä
poruuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli
herkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta.
Juuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei
niin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin
kaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt...
Antti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta.
Ei hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli
oppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos
soutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin
näkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa
ja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä
oli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut
soutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä
varten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja
kaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään...
Kuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen
joka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan.
Mitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti
retkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin,
hiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan
kyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia.
Nyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon
kätköön.
Ruumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö
valehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä
rannalta kaislikon läpi.
Antti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti
niemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi
ei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt
olevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä
syrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään
pidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti
tuota poukamaa, jossa veneet olivat... Antti ymmärsi, ettei ollut oikea
merkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin
näin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä
tunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset...
Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen
ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta
vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään
kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa
kolmilaitaa.
Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten
oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta,
ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien
maalle johtavan...
Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin
ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän,
mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä,
vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja
airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen,
soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen
savunkin... Arhippaisen nuotio sekin...
Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää
joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea
niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja
näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa
salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri
ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.
Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti
tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti
saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli
puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea
kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut
puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä
kotiin täytyi päästä.
Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta
päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa
näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi
mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.
Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja
rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa.
Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran
vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta
pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi
siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli
kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä
ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin
tyynessä yössä kuullut...