Siinä missä mäen rinne aukeni puuttomaksi, ikäänkuin katsoakseen
etelään päin, ja missä se aivan kuin huvikseen oli ottanut ruohoa,
jopa kukkasenkin sinne tänne houkutellut, siihen oli Vaaralan Antti
heittäytynyt kyljelleen puolipäivän helteeseen. Siitä oli sopiva tuohon
mäen alle aholle vartioida ja kuulostaa, siitä huuto kaikuvana lennähti
kellokkaan kuuluville, jos se milloin läksi ulottuvilta kaikkoamaan,
ja siinäpä aurinko hauskimmin lämmitti ja tuulen henki itikat kauas
karkoitti. Ruohon korsi suupielessä, kairalakki hiukan otsalla,
hikihelmet nenän varrella siinä Antti virkaansa valvoi. Alhaalla neljä
lehmää ahnaasti haukkasi mehevää ruohoa ahon viileässä varjossa.
Ilmassa oli kauniin kesäpäivän tuntu ja helle, ja autere verhosi
etäiset siintävät vaarat verhoonsa.
Antti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli
edellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä
olevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen,
karjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu
kovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori
Helena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä
taljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa
oli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla
ja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt
Helenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat
punoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa.
Antti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä
vartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi,
jolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin
tiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas
etäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri
koivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella
näkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten
rakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät
näkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta
kotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka
kaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä.
Vain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan
valittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen,
yltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan
henkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan.
Nytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina,
kun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti
niiden haluavan ja yrittävän siivilleen.
Antti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita?
Kysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa
ollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen
tällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat.
Rajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina
soina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita
sieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen
ja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla
mielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin
epämieluiseen...
Hän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaa
Haukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta.
Olisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä?
Niitä tietenkin olivatkin.
Antti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja
tuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka
ensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti
ollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti
maininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu
omaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta
se oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi
harkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse
hankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa
ainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli
oikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi
katsella hiukan arasti sekä itään että länteen...
Antti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli
nuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa
erämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen
nuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja
läpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta
eipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille
tuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen,
samonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin
saaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä
tarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen
saareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja
sinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi.
Vaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan
säveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli,
sydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; --
mitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän
otti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta
oli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota
ovella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha
ollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui
luonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa
sitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille
kalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se
kuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan
iskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli
keppuroinut henkitoreissaan...
Omista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä
sammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen.
Rauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan
ympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella
tulellapa se Helena nyt kodassaan... mietti Antti. Äkkiä hän
säpsähti... Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut
kuulumasta... ei, nyt se kilahti... taas lakkasi kuulumasta...
Yhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta.
Tuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan
liipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen
turviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä
lumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen.
Häntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä
olisi sammaltassulla ääneti sipsutellut -- niinkuin osasi, jos tahtoi,
niin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli
mörkö -- karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, --
mutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan
nytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin
heti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt
liikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei
se nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla.
Varoiksi Antti kuitenkin hihkasi...
Kaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi
humisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven
särkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä
ajatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa
tulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee
sieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu.
Sinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa
Vienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee
vaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun
elukan lihaan... Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan
taakse rauhaan... Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin
outoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen,
houkutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto
järki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja
halu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen
kukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään.
Mutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi,
kun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä.
Ei ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt
mörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin
antoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti...
Kotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen
vauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet,
vai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin
ei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta
helteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi
ajettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä,
painuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää,
jossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa
nousemaan...
* * * * *
Kotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan
kaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle
päästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään,
tiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia?
Ei ollut näkynyt.
Mutta hän oli varmaan kuullut airon kolkkeen.
Mikä lie metsä kolissut.
Rauhallinen oli Helena, ei osannut tuota savuakaan miksikään pelätä.
Isä vain tuijotti sinne sanattomana. Itse oli Antti levoton, ei oikein
ymmärtänyt, miksi. Loppuneethan toki olivat jo karjalaisten retket?...
Mutta minne olivat soutajat kadonneet, sillä aivan selvästi oli hän
airon kolkkeen kuullut? Epäillen pälyi hänen katseensa metsän rantaan,
ja harvakseen vastaili hän vaimonsa kysymyksiin ja pienen poikansa
jokelluksiin...
Aurinko laski ja varjot pitenivät. Jo tummenivat Haukiperän korpiset
rannat, niin että veden ja rannan jama painui melkein pimeään. Vaaralla
vielä hiukan rusotti, mutta notkoissa oli jo syyskesän syvä hämy.
Hämärään painui jo metsänkin reuna tuossa aidan takana, eikä Antin
vaaniva silmä pystynyt sinne enää tunkemaan.
Hän otti likaisen ja tummanharmaan kaskipaidan päälleen ja jalkaansa
pehmeät paulakengät virsujen sijaan. Puukkoa tuppeen lujitettuaan sanoi
hän isälleen:
-- Lähden rannassa käymään. Pane ovi sisästä salpaan, äläkä päästä
ketään ulos.
Ja vaimolleen sanoi hän:
-- Osaathan isän kanssa keihäällä pistää ja nuolella ampua, jos
sattuisi mörkö luukusta tai räppänästä sisään yrittämään... Pian minä
takaisinkin tulen...