Lennin maille vierahille,
Tulin tuntemattomille,
Sinisen salon sisähän.
Hän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä,
joka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salon
kapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässä
pyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin
pian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsa
näkeminen.
Ontrei -- hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä --
oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli
muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen
edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis
oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi
leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti
niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin
saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon
ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti
kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan
kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle
koetukselle.
He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky
sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli
kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,
joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven
lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus
ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi
mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
-- Ylen -- alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville
-- ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä
nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,
mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi
hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä...
Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
-- Sinä olet, Ontrei, -- vastasi tämä -- hidas, mutta sitkeä. Pitäisi
joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
-- Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan
perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, --
kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämme
silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu...
Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
-- Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan
ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun
hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan
pohjoista kohti...
Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,
joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka
toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.
Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti
Ontrein.
Mikä se?
Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.
Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki
näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja
liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista
lennähtivät mieleen.
-- Mikä se on tuo risti tuossa?
-- Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta
retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu
mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei
haltian ja pahan valta häneen pysty.
Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.
-- Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän
toveriaankin, taas päästen jatkamaan:
-- Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan
käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle
mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen
elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala
hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,
esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä
joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan
Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä
sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen
minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa
Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua
tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa
kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi
niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin
saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti
hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen
lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin
saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven
ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin
ilmestyi mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja
hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli
metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu... Vapahtaja näet...
Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä
hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa
hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli
hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin
vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa
jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui
syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,
jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi
jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin
vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli
askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden
muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita
mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,
jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.
Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati
vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,
itsekään tietämättä, minne...
Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta
polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi
suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.
Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,
ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki
hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä
päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli saadakseen edes jotakin
toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti
ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän
aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän
vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli
hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,
joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä
uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon
ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan
kadehdittavana henkilönä...
Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,
jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli
tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein
hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat
arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan
pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä
mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen
lähteeseen...
* * * * *
Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja
raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan
ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin
kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin
asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie
laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle
menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä
siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin
aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja
pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,
sillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjän
kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella
yksinkertaiselle kansalle jakavan.
Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat
hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui
eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea
tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta
alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.
Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan
vieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla
ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan
talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa
perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisi
nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti
"Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa
laittamaan.
Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla
vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka
luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen
ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti
puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,
joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehty
ja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja
se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,
puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin
tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiin
jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta...
Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä
enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet
olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin
raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin
olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu...
Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.
Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta
ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,
mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen
liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,
johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin
suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen
sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,
ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat
pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä
ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin
kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä
kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,
huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla
kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä
sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes
rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän
tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen
rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen
verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin
Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen
ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,
pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.
Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin
liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden
iloja esitellessä.
* * * * *
Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä
elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaus
sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu,
kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan
ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna.
Mitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleitten
ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret
ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää,
hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana
viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin
odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle
tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta
vastaan...
-- Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?
He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.
Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta
tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen
saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.
Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat
aivan hehkuvan kuumuudesta.
Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä
otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,
mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:
-- Että mielitietyn taioissako?
-- Niin.
-- Olen.
Nyt oli ensimmäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut
kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta
sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta
vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.
Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän
oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut
siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,
sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin
tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes
he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään
jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa
jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen
sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä
juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista
tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset
huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin
vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei
toverinsa käsivarteen.
-- Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme
heidät.
Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.
-- Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.
-- Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja
unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi
muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.
Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet
puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt
tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein
itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet
vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan,
se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin
hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi
mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi
alistuen:
-- Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.
Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta.
Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon
kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi
yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat
ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä,
suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi
oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain
tavallisen työläisnaisen käsi...
-- Kuule Ontrei... yritti hän leikillä...
-- Menemme, menemme, hoputti tämä.
Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten
menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän
lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että
mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen
sydämeen jäädä.
-- Suunnattomat olivat kiusaukset -- puhui hän taas hurskaasti --
pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti
näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden
tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle
niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti
vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty,
langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana
tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena.
Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla
vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy
nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta
tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri
valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet
paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto,
että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat
karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla
tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja
koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti
vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen
hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se
paras, se se-e-e...
Mutta kertoipa sitten kerran Ontrei omankin tarinansa...