Olipa kerran vanha ukko, Elias oli hänen nimensä, laiha, hiukan
kumarassa kulkeva ukko, joka kontti selässään vaelsi talosta taloon ja
kylästä kylään. Monet kovasti ihmettelivät, mitä varten tuo ukko vaelsi
ja mitä hän kokoeli, koska kontti matkalla tuli yhä raskaammaksi,
lopulta niin raskaaksi, että ukko kävi jossain sitä tyhjentämässä
ja palasi taas uusia aarteita etsimään. Aarteita hän varmaankin
löysi, sillä jota useammin hän läksi konttiaan tyhjentämään ja jota
useammin hän palasi sitä täyttämään, sitä enemmän hän hymyili ja sitä
onnellisemman näköinen hän oli tepsutellessaan paikasta toiseen.
Toisinaan, kun ukko oli laskenut kontin selästään ja istunut tien
viereen lepäämään ja oli vaipunut uneen, silloin hiipivät ihmiset
uteliaina lähemmäksi ja tarkastelivat ukon aarrelaukkua. Kun pani
korvansa aivan konttiin kiinni, niin kuuli sisältä aivan kuin puhetta,
kaikenlaista sihinää ja sohinaa, joskus riitaakin ja pientä tappelua,
mutta kun kontin avasi, ei siellä sisällä ollutkaan mitään. Se oli
tyhjä ja kuitenkin oli se raskas. Jotain siellä siis oli, mutta mitä,
mutta mitä? Hyvin vanhat ihmiset olivat tuntevinaan nuo kontista
kuuluvat äänet, mutta kun nuoremmat eivät niitä tunteneet, nauroivat he
vanhuksille ja kutsuivat heitä höperöiksi. Muutamat lapset, hiljaiset,
kirkassilmäiset lapset, jotka tavallisesti olivat vaiti ja arkoja, ne
istuivat mielellään korva kontissa kiinni ja kuuntelivat, ja silloin
heidän silmänsä suurenivat, huulille levisi hymy ja koko kasvot
säteilivät.
Ja ukko Elias kulki ja kulki maita, kulki vuosikausia, ja jota
vanhemmaksi ja väsyneemmäksi hän tuli, sitä uutterammin hän keräsi
aarteitaan, noita puhuvia, sihiseviä ja sohisevia, riiteleviä ja
tappelevia aarteitaan, yhä useammin hänen täytyi käydä konttiaan
tyhjentämässä ja yhä useammin hän palasi taas vaellusmatkoilleen. Ja
kansa rakasti tuota hiljaista, lempeää, aina uutteraa ukko Eliasta,
jonka parrattomat, ryppyiset kasvot säteilivät sydämen puhtautta ja
hyvyyttä. Ja kaikki uskoivat, että jotain suurta ja hyvää hän kokosi
kaikille, koko kansalle matkallaan.
Eräänä päivänä kevättalvella löydettiin ukko Elias nukkuneena konttinsa
viereen. Hän hymyili, eikä kukaan tohtinut häntä herättää. Mutta
kun hän nukkui kauan, niin uskallettiin astua lähemmäksi ja silloin
huomattiin, että hän olikin kuollut.
Ja koko kansa suri ja kaipasi tuota hiljaista, uutteraa, aina
ystävällistä vanhusta.
Eniten kaipasi häntä pieni poika, joka kerran oli saanut pitää
korvaansa ukko Eliaksen konttia vastaan ja kuulla, miten sen sisällä
eli ja liikahteli. Ja tuo poika kaipasi noita kontista kuuluneita
outoja ääniä, jotka olivat panneet hänen sydämensä niin kiivaasti
sykkimään.
Ja poika varttui ja hänestä tuli mies, joka ei koskaan osannut ajatella
ihmisistä ja elämästä sillä tapaa kuin muut, vaan joka aina oli omissa
ajatuksissaan, omassa maailmassaan.
Kerran hänen tuli niin ikävä noita ääniä, että hän päätti lähteä niitä
etsimään, hän tahtoi löytää nuo aarteet voidakseen niistä itse iloita
ja antaakseen ne toisille. Hän tuli sen kallion luo, jonka sisään ukko
Elias oli aarteensa vienyt. Hän painoi korvansa kallion seinään ja
kuunteli. Ja silloin hän kuuli korvassaan tuttuja ääniä. Kaikki nuo
ihmeelliset aarteet olivat siellä vuoren sisässä. Siellä sihistiin ja
sohistiin, riideltiin ja tapeltiin. Ja sieltä kuului uusiakin ääniä
ihmeellisiä satuääniä, sellaisia, joita hän ennen ei ollut kuullutkaan,
ja hänen sydämensä sykki kiivaasti ilosta.
Hän tunsi taas olevansa pikkuinen poika, jolla oli ikävä ukko Eliaksen
aarteitten luo, joka ei ainoastaan tahtonut kuunnella niitä vaan ne
nähdäkin, sillä hän tiesi ne nyt osaavansa nähdäkin. Uutterasti hän
etsi pääsyä vuoren sisään, etsi joka taholta ja löysi viimein pienen,
pienen aukon, josta hän alkoi ryömiä sisään.
Pitkän käytävän päässä oli ovi, siitä pujahti hän vuoreen ja seisoi
äkkiä keskellä suurta luolaa.
Ja mitä hän näki! Suuren lauman kummallisia olentoja, lempeitä ja
vihaisia, kauniita ja rumia, suuria ja pieniä. Olipa se kirjava lauma.
Koko tuo satuolentojen parvi riensi hänen luokseen puhuen kaikki
yht'aikaa — hui, kuinka ne kaikki huusivat!
Ja sitten koko liuta lähti karkuun, juoksi, lensi, mateli, rämpi
vuoresta pois.
Mies ryömi niiden jälestä ja katseli ympärilleen. Tuolla ne jo kiisivät
kukin omalle taholleen. Se oli niin hullunkurista, että mies alkoi
ääneen nauraa.
Sitten alkoi hän juosta niiden jälestä, juoksi kuin hullu, sai aina
toisinaan jonkun niistä kiinni, ja silloin täytyi sen kertoa hänelle
kaikki mitä se tiesi.
Ja näiden olentojen kertomista jutuista syntyi kirja.