Eräänä kauniina syyskuun päiwän aamuna käweli nuori mies nuoren naisen
kanssa L----n hautausmaata kohden. Mallikkaita ja kauniita ihmisiä he
oliwat. Korkea kuin salon solea honka oli nuoren miehen norea wartalo,
ja hento ja wiehättäwä oli hänen kainaloinen kanansa. Tänä warhaisena
aamuhetkenä oliwat he ohjanneet kulkunsa sitä pyhää tarhaa kohden,
mihin monta heidänkin omaisistaan oli wiimeiseen lepoonsa kätketty.
Kumpikin heistä tunsi tunnossaan jotakin jaloa ja pyhää, sentähden
halusiwat he mennä sinne, missä tunto wainajien muistoista elpyneenä
saapi kenenkään häiritsemättä rauhassa nauttia niitä tunteita, mitkä
iäisyyden aatelmat useinkin ihmissydämissä hereille saawat.
Aurinko oli kohonnut jo taiwaan rannan yli, kun he hautausmaan portista
astuiwat sisään. Ilma oli tyyni ja selkeä, sentähden loistiwat auringon
säteet lämpimästi ja kirkkaasti. Se loi elämää ja woimaa koko luontoon,
kullaten samassa kuolleitten hautapatsaat ja heidän haudoillensa
istutetut puut; tuntuipa siltäkin kuin se olisi koettanut hymyellen
lämmittää niitäkin, jotka waiwoistansa wäsyneinä ja kylmenneinä oliwat
kätketyt maan mustaan multaan.
Hautausmaan pohjoinen kolkka oli se paikka, jota kohden he käweliwät.
Siellä oli wähäinen turpeilla peitetty kumpu, jolle he istahtiwat.
Sanatonna, äänetönnä istuiwat he siinä kauan aikaa, sillä aatteilla oli
nyt rajaton wapaus lennellä. Ei mikään häirinnyt niitä, sillä kaikki
oli niin rauhaisaa ja tyyntä; ainoastaan peippo lauloi iloisesti
aamuwirttänsä heidän edessänsä olewassa puussa, mutta tämäkin waan
ikäänkuin tuuditti heitä sywemmälle aatteisiinsa.
"Pian meni pois meidän ystäwämme", wirkahti wiimein nainen ikäänkuin
surusta hawahtuen.
"Pian", sanoi nuori mies, waikka hän näytti olewan aiwan ajatustensa
wallassa, eikä näyttänyt käsittäwän mitä sanottiin.
"Mikä olisikaan hänestä tullut, jos hän olisi saanut elää ja jos hän
olisi saanut kehittyä suotuisammissa oloissa, sillä hän oli hywäoppinen
ja samassa niin sywämietteinen? Minä luulen, että hän eläisi wielä
nytkin, jos toisin olisi ollut", pitkitti nainen.
"Niin oikein; sinä puhut tämän turpeen alla lepääwästä ystäwästämme. Se
on totta mitä sanoit. Kaikenlaiset wastoinkäymiset jo lapsuudesta
pitäin synkistyttiwät hänen luonnettansa ja wiimein murtiwat ne hänen
kauwas näkewän ja korkealle pyrkiwän henkensä.--Samoin minäkin uskon,
että hän eläisi tänäkin päiwänä, jos eiwät niin useat masentawat syyt
olisi häntä kohdanneet", sanoi nuori mies.
"Mutta kuinka hän niin ajattelewana nuorukaisena teki niin
ajattelemattoman työn, että hän poltti kaikki kirjalliset teoksensa? Se
oli minun mielestäni sopimaton teko ja suuri wahinko", sanoi nainen.
"Hän ei woinut toisin tehdä, sillä kun kaikki toiwo ja mahdollisuuskin
siihen oli häneltä mennyt, joutui hän ympäristöllämme liikkuwan
kiihkeän uskonlahkon kynsiin ja he pakottiwat hänen sen tekemään."
"Mutta olisihan hänellä ollut wielä mahdollisuutta, kun olisi mennyt
suomalaiseen kouluun."
"Hänellä ei ollut waroja, sillä isäpuolen konkurssi wei kaikki ja tämä
wei häneltä wiimeisenkin toiwon ja mahdollisuuden. Mutta sinullakin on
osasi hänen sortumiseensa, waikk'ei sinulla ole siitä pienintäkään
aawistusta, sitä wähemmin wähintäkään tietoa."
"Mikä se on? Sano rakas Oskari!"
"Häneltä oli eräs ilmoitus sinulle, armaani, jonka hän
kuolinwuoteellansa ollessaan pyysi minun sinulle tuomaan."
"Minullakin osaa ... hänen sortumiseensa ... minulle kuolinwuoteellansa
käskenyt ilmoittaa...! Mitä tämä nyt on?" sanoi nainen hämmästyneenä.
"Niin se kumminkin on. Hän oli rakastunut sinuun ja sentähden jaksoi
hän pyrkiä niin paljon, toiwossa, että hän kerran saa sinut omaksensa
omistaa.----Meidän yhdistyksemme wei häneltä tämän toiwon ja sekin
lannisti häntä", selitti nuori mies wärähtelewällä äänellä.
"Rakastunut...! Mitä sanot...? Eihän mitään semmoista woinut tulla
kysymykseenkään----enhän ole siitä tiennyt mitään, enkä antanut siihen
mitään aihetta", sanoi nainen hämillään.
"Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse,--hän kantoi sen mykkänä
omassa sydämessään; me molemmat sen nyt waan tiedämme."
Nuori, kaunis nainen waikeni; oli niinkuin hän olisi kuullut jotakin
aiwan käsittämätöntä.
"Antti raukka!" alkoi hän wiimein. "Sen sanon sinulle, rakas Oskari,
että siinä hän ainakin pani toiwonsa siihen halpaan olentoon, joka ei
olisi koskaan woinut mukaantua hänen tarkoituksensa mukaiseksi, eikä
toiseksi muuttua kuin se nyt on. Mutta nyt tunnen hänet wieläkin
paremmin kuin ennen. Innolla teki hän sitä mihin waan kerran ryhtyi.
Yhdenkään ihmisen tietämättä woi hän rakastaakin sortumiseensa asti.--
Hän käy kowin säälikseni, mutta minä en olisi woinut häntä auttaa."
Näin puheli kaunis nainen ja puheen loputtua kiersi hän hennot kätensä
solakan miehensä ympärille.
"Minä uskon, rakas Lottani, että se niin on. Wahwa wakuutukseni on,
että korkein sallimus on meidät toisillemme lahjoittanut ja minä
tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi.--Kenties oli tuo ystäwämme
rakastuminen sinuun hänen ainoa hairahduksensa, joka meidän
tietämättämme toi hänelle surua. Mutta nyt hänen henkensä on wapautettu
kaikista waiwoista, surusta ja tuskista, ja minun toiwoni on, että hän
on nyt siellä, jossa wanhurskaus asuu, missä hän warmaankin iloitsee
onnestamme", sanoi Oskari.
Kuihtuneen nuorukaisen hautakumpu oli tästäpuoleen paremmassa kunnossa
kuin yksikään muu L----n hautausmaalla, sillä saman pitäjän nuori
pastori, Oskari E. nuoren rouwansa Lotan kanssa piti siitä erinomaista
huolta. Siihen oli istutettu pysywäisiä kukkaispensaita ja kesäisinä
aikoina oli niiden juurelle kylwetty moniwärisiä kukkasia. Ne
esiintyiwät jo aikaisin kewäällä ja ikäänkuin silmää iskeä wilkuttain
kuiskiwat: "täällä, täällä lepää kuihtunut nuorukainen."