DELILA. Haluan puhua Simsonin kanssa! Kahden kesken. Saata vanki tänne!
PÄÄMIES (kumartaa maahan saakka). Delila ruhtinatarko?! Anna
palvelijallesi anteeksi... Ei ilmottanut hän minulle mitään. --
Silmänräpäyksessä olen saattava vangin minun ruhtinattareni eteen!
(Menee. Adulla siirtyy etualalle tietä vartioimaan.)
DELILA (Nojautuu erään kiven vääntötankoa vasten, hänet valtaa suuri
levottomuus. Päämies tuo Simsonin. Kun Delila kuulee hänen kahleittensa
kalinan, niin hän peräytyy ja seisoo hetken neuvottomana. Viittaa sitten
päämiehen luoksensa.) Jätä hänet! -- Mene! -- Mene!
(Katselee kauhistuneena Simsonin muuttunutta muotoa ja
hänen polttoarpisten silmäinsä avutonta kaameutta, ja hänen
sydämensä alkaa kuohua.)
Mitä ovatkaan he hänelle tehneet! (Katselee häntä). Nyt vasta minä
tekoni ymmärrän... Miehen, miehen ovat he runnelleet -- sen miehen -- --
(Kääntyy väristen poispäin. Äänettömyys.)
SIMSON (hapuilee avuttomasti käsillään). Mikä täällä suhisee? -- Miksi
toivat minut tänne?
DELILA (rientää päättävästi kohti, mutta pysähtyy vavistuksen
valtaamana. Hetken päästä tuskaa ja hellyyttä värähtävällä äänellä).
Simson!
SIMSON (peräytyy). Mikä ääni...?
DELILA. Älä väisty minua, Simson! Armoa rukoillen tulen sinun tykösi...
SIMSON. Ääni! Älä lähesty, ääni! (Haparoiden). Missä on ovi?
DELILA. Älä pakene minua, Simson! Kaksi kuukautta minä olen itse paennut
itseäni. Kaksi kuukautta on se, mikä sinä yönä tapahtui, ollut kuin
kauhea uni. -- Kuule! En tahtonut minä --
SIMSON. Enkö saa minä haudassanikaan rauhaa? (Kohottaa hurjistuneena
kahleiset kätensä). Pois -- pois, taikka!
DELILA. Niin -- lyö -- murskaa -- tallaa jalkojesi alle -- mutta älä
pakene!
SIMSON. Murskaa?! (Hän rupeaa vapisemaan ja hänen kätensä putoavat
vitjoineen voimattomina alas. Katkerasti.) Murskaa ... murskaa!
DELILA. Ah Simson, Simson!