Ukkonen oli ollut jotenkin kovaluontoinen ja liikkunut tavallista
laajemmalla alalla. Se oli raivonnut pitkin harjun itäpuolta Korkeen
tienoilta Malkamäkeen asti, ja aamulla havaittiin, että se monin paikoin
oli laonnut maanpinnan kasvullisuutta ja kaatanut puitakin. Korkeessa
sattunut isku oli ollut kovempi, kuin yöllä oli osattu arvatakaan.
Aitan katto oli harjalta pirstautunut ja päätyseinästä oli kohdastaan
irtautunut ja jäljettömiin kadonnut suuria laikkiaisia. Ihmeteltiin sitä
seikkaa, että seinään syntyneet syvennykset olivat puhtaan valkoiset,
niinkuin puu olisi kylmiltään ruhjoutunut eikä ollenkaan kärventynyt. Ja
Lyyli, joka iskun sattuessa oli nukkunut aitassa, oli nyt koko päivän
kaikkien toisten hellyyden esineenä. Tätä hellyyttä ei tosin ilmaistu
sanoilla eikä teoillakaan, mutta se tuntui ilmassa. Hän oli kuin jokin
kallis ja tarkasti varottava kapine; oli aivan kuin joku suuri herra
olisi häntä kosinut. Se oli kaikki ukkosen aikaansaamaa. Tuli helposti
mieleen sellaisia aavistuksia, että Lyylillä vielä on jotain erikoista
edessään.
Oli omituista, ettei tämä hellä huomio nyt tällä kertaa ollut ollenkaan
Lyylille vastenmielinen. Mutta iltaa kohden se häntä kumminkin
omituisesti raukaisi, ja hän tunsi tarvetta hetkiseksi poistua
kotolaisten näkyvistä yksinäisyyteen. Ja ihan luonnollista oli, että hän
nyt nousi ylös harjulle, että häntä halutti nähdä, miltä _siellä_ nyt
näytti. Hänen mieltään ihan hiveli, kun hän tunsi lähestyvän oleskelun
raitistuneiden näköalojen keskellä. Hän ei ottanut lukuunkaan sitä
mahdollisuutta, että tapaisi siellä entisen Eliaksen.
Elias oli hänkin jotenkin herkkä ukkoselle, vaikkei hänen
vankannäköisenä miehenä sopinut sitä ilmaista. Hänen äitinsä sen
kumminkin aina huomasi pienistä seikoista, kuten yleensä äidit, joilla
on ainoa poika, huomaavat poikansa mielenliikkeet selvemmin kuin omansa.
Ukkosen käydessä Elias mielellään istui yhdessä äitinsä kanssa eikä
kovimman jyrinän aikana puhunut mitään, vaikka äiti siunasi salaman
välähtäessä, täten vaikenemalla ikäänkuin hyväksyen äitinsä menettelyn.
Kun ukonilma lakkasi, niin Elias jälleen ilmeisesti nauttien jätti
äitinsä ja poistui retkilleen ulkosalle.
Tällä ukkoskerralla ei Elias vielä ollut kotosalla, kun ensimmäiset
selvemmät jyrähdykset kuuluivat ja sade lankesi. Hän oli istunut siellä
metsässä sielu ja mieli melkein tyhjinä, katsellut eteensä kuivaan
laidunmaahan, jonka ruoho oli hänelle toistavinaan noita ihmeellisiä
sanoja, jotka hän äsken juuri oli kuullut ladon seinustalla eräästä
suusta heinikon keskeltä, alas taipuneiden angervojen vaiheilta. Nyt oli
menossa pilveen. Tosiaan, pilvet liikkuivat, yhtyivät ja synkistyivät
huolimatta siitä, että poika istui kannon päässä ja tunsi omassa
itsessään tapahtuneen suuren pysähdyksen. Hänen mielensä oli pysähtynyt
katselemaan Olgaa, jonka nuo neljä sanaa olivat ikäänkuin tuoneet
luonnottoman lähelle ja sitten äkkiä temmanneet huiman kauaksi, aivan
kuin joskus unessa jonkun hyvän ystävän kasvot yhtäkkiä tulevat aivan
kiinni unennäkijän kasvoihin ja siinä hehkuvat jotakin käsittämätöntä
julmaa vimmaa. Kun sitten herättyään tapaa tuon ystävän, kauhistaa tuo
unessa koettu omituinen lähestyminen, olo on vaikeaa, ja voi sattua,
että ystävykset vähitellen alkavat vieraantua, melkein pelätä toisiaan.
Jossain pienoismaailmassa on tapahtunut silminnäkemätön mullistus. Äsken
juuri oli Elias nähnyt Olgan liian läheltä, ja siinä oli sen kertomuksen
kirvoittava loppu. Mutta tämmöisestä seisahduksesta huolimatta pilvet
yhä ennustellen kokoutuivat ja synkistyivät, jyrähtikin jo lähempänä ja
satoi. Eliaksen kertomus ei siis vielä ollut loppunut, vaikka hänestä
itsestään tällä hetkellä siltä tuntuikin. Mutta näköpiiri ilmaisi
toista.
Kun Elias tuli kotiin, oli pakarissa äidin luona vanha, pyylevä ja
hiukan viurunaamainen kulkuakka. Hän istui jakkaralla vieressään
vaatemyttyjä, oli kuin jokin oudon kesy vanha lintu pesimäpaikallaan.
Hän pakisi, hymyili ja iski silmää joillekin vieraille asioille, joita
kertoi semmoisella äänellä, kuin olisi tahtonut auttaa vanhaa emäntää ja
sittemmin poikaa ymmärtämään noita asioita, joita nämä vaistomaisesti
vieroivat. Ukkonen lähestyi ja räjähteli kovemmin. Silloin akka muun
pakinansa ohessa vain sivumennen huomautti jotain ukkosestakin, niinkuin
joku, joka innokkaasti näyttää ja selittää jotain monikohtaista seikkaa
ja siinä sivussa huomaa jonkin samaan yhteyteen kuuluvan pienoisseikan,
Mistä juuri tuommoinen akka oli nyt tänne tullut ja poikennut? Ukkonen
uhkasi lujemmin ja akka istui siinä naama viurussa, olemuksellaan
omituisesti vahventaen kiihtyvää ukkostunnelmaa. Siinä akan lähellä
ollessaan tuntui Eliaksesta melkein siltä, kuin akka olisi koko
tämänpäivän laajan elämysjakson näkyväinen tähänastinen saavutus, jonka
jokin näkymätön ilvehtivä käsi oli työntänyt siihen äidin ja hänen luo
ukkosen ajaksi; jota he eivät päässeet pakoon enempi kuin painajaista.
Niinkuin tuo akka olisi aivan hyvin tiennyt kaiken äskeisen mahdottoman
ja tässä äidin kuullen ja ukkosen käyden liian peittelemättä
veikistellyt siitä tiedostaan. Hän virkkoikin jotain Eliakselle
inhottavasti hymyillen, ja tämän hymyilyn ja akan koko salaperäisen
olemuksen Elias muisti vielä viikkoja myöhemmin silloisissa uusissa
vaiheissa.
Nyt hän jätti akan siihen äitinsä huoleksi ja poistui pakarista sinne
hämärän kamarin sohvalle, jonne ennenkin oli pujahtanut, ensin Lyylin ja
sitten Olgan ensikertaa saapuessa tämän katon alle. Sinne ei rajuilmaa
niin selvästi nähnyt eikä kuullutkaan, siellä oli turvallisempaa.
Kaikessa viimeaikaisessa aina tuohon akkaan asti hän oli selvästi
tuntevinaan tämän erikoisen kesän järkkymättömän johdon. Se pyrki
jonnekin, eikä tuon tuntemuksen salaperäisyyskään häntä enää
kauhistanut. Edellispäivien kiihtynyt aurinkoinen ylellisyys; sitten ne
tapaukset, jotka johtivat heinikon sanoihin; pilvien liikunnot; akka;
olisi hullunkurista väittää, ettei siinä jaksossa näkyisi tämän
kesävaiheen ankarat erikoiskasvot. Tämän havainnon selvyys vapautti
omituisesti Eliaksen mieltä ja toi aavistuksia jostain vielä
suloisemmasta vapautumisesta, siitä, että tämä päivä vei hänet sille
tolalle, jolta hän jo oli ollut poikkeamaisillaan. Aavistuksilla ei
ensin ollut mitään täsmällistä muotoa, mutta senkin ne saivat pian. Se
saapui mieleen ja vahvistui niin suloisen hiljaa, ettei sohvalla istuva
poika voinut sen saapumista oikein itselleenkään ilmaista -- koko tänä
iltana. Mutta ukkosen käyntiä hän ei enää ollut tarkannut pitkään
aikaan, se oli vaimentunut, akkakin oli lähtenyt pakarista. Koko tuo
äsken niin uhkaavan lähellä liikkunut tapausjakso oli jäänyt tehottoman
kauaksi, ja sen johto kadottanut voimansa häneen nähden. Elias tunsi nyt
kokonaan päässeensä pois tuolta viimeaikaiselta taholta, ukkonen kävi jo
miellyttävän kaukana, ja jossain sielläpäin Elias ikäänkuin näki sen
hillittömän, kohtalokkaan vauhdin, josta hän äsken oli pelastunut sillä,
että havaitsi sen. Siellä kiitävät kaikki nuo seikat. Ne neljä
kauhistavan tavallista sanaa: _"onko nyt mielesi hyvä",_ pilvet, akka...
Mutta hän, Elias, oli täällä turvassa, ja hänen uusilla aavistuksillaan
oli jo selvä, ikäänkuin laajeneva muoto ja suunta. Ja aavistusten luoma
näköala eteenpäin oli niin uutuuden kirkas, että hänen oli helppo
ylevästi malttaa mielensä sen suhteen. Hän halusi nukkua ja hän
nukkuikin koko yön niin syvästi, ettei tiennyt mitään yöllä
vallinneesta, paljon ankarammasta rajuilmasta, jonka Korkeen Lyyli oli
niin voimakkaasti kokenut. Aamulla herätessään hän heti tunsi, kuinka
yhä jatkui se ylevän onnellinen mieliala, jonka eilen illalla salaa
selventyneet uudet aavistukset olivat luoneet. Saamansa uutinen yöllä
vallinneesta rajuilmasta oli kuin virkistävä enne. Hän oleskeli koko
päivän sisällä ja vasta viiden aikaan lähti etelään päin. Näillä
edellytyksillä siis nuo kaksi lapsuudentuttua nyt tapasivat toisensa
kolmenkymmenen päivän ja yön perästä ensikerran tanssiyön jälkeen...
Elias tulee harjupolkua ja näkee Lyylin ikäänkuin liian äkkiä, vaikka
Lyyli seisookin täällä ja katsoo toisaalle päin. Miksi Eliaksen mieliala
nyt himmenee? miksei hän kulje Lyyliä kohden tuota onnellisempana? Tutut
puut kasvavat kahden puolen polkua. Tyttö ei ole vielä huomannut
lähestyvää poikaa. Nyt huomasi.
Eliaksen mieli himmenee himmenemistään, jokin sitoo hänen sieluaan,
tahtoo pidättää häntä, mutta hän menee vain, menee luokse asti. Ja
niinkuin hänen sieluansa yhä kiusallisemmin sitovat jotkin näkymättömät
seitit, niin liikkuu hänen ruumiinsa, äänensä, kätensä vapaammin,
yhtäkaikkisemmin kuin konsanaan. Pääasia oli jo tapahtunut ennenkuin he
olivat sanaa, tuskin katsetta vaihtaneet, mutta kuitenkin Elias hyvällä
äänellä virkkoi:
-- Katsos ihmistä! -- ehtoota.
Lyyli ei juuri kieltänyt kättään, vieläpä hän tarjosi katseenkin, mutta
katseen takaa näkyi uusi, outo ihminen. Tai ehkäpä tuttu jostain --
Elias tietysti vaistosi heti kaiken: että eilinen salaperäinen
tapausjakso oli ollut leikkiä sen rinnalla, mikä nyt tästä alkoi. Mutta
yhtä vaistomaisesti hän käyttäytyi niin, kuin ei olisi mitään huomannut;
että hänen ja Lyylin välillä ei sovi, ei saa olla mitään ihmeellistä.
Hänen mielessään ikäänkuin liikahti jokin sentapainen kuvitelma, että
Lyyli on hänen vaimonsa, jolla nyt on sattumalta omia juoniaan, joihin
hän, Elias, ei aio panna huomiota, vaan on hyvä ja kevyt niinkuin
ennenkin; että Lyylin juonilla ei ole mitään ratkaisevaa merkitystä;
juonitelkoon vaan, ei hän kumminkaan mihinkään pääse...
-- Istummeko tähän, vai menemmekö ylemmäs? kysyi Elias ja -- istui itse.
Lyyli ei istunut, vaan alkoi liikahdella alaspäin kotiaan kohden.
-- No mikä nyt on? kysyi Elias sellaisella äänellä, kuin he olisivat
eilen illalla viimeksi hyvinä eronneet; niinkuin olisi miehenä kysynyt
vaimoltaan. Eliaksen toinen minuus seurasi koko ajan kiusaantuneena tuon
puhuvan ja liikkuvan minuuden vaiheita. Vastaukseksi Lyyli antoi
katseen, joka oli kuin sormella osoitus. Elias tunsi, että hänen
ottamansa asento kävi epämukavaksi, ja kun Lyyli yhä siirtyili kotiin
päin, nousi Elias maasta ja meni hänen rinnalleen, alkoi kävellä hänkin
alaspäin. Ja hän kuuli oman äänensä lempeästi kysyvän:
-- Oletko sinä jostain vihainen?
Ja samalla tunsi ikäänkuin naulalla raapineensa jotain veristä paikkaa.
Tytössä pääsi irti jotain tähän asti hillittyä, hän lähti kiivain
liikkein puolijuoksua alas päin ja jätti pojan. -- Vai niin.