KUSTAA TAIMELA, maanviljelijä
SIRKKA TAIMELA, edellisen tytär
MAUNO KEVÄTHENKI, kirjailija
ARVO VIRTANEN, talonomistaja.
Toimelan työhuone, kirjoituspöytä, kirjahylly, jossa on vähän kirjoja,
alahyllyillä työkaluja ja piippuja.
TAIMELA lukee puutarhalehteä. "Laaduista huomattakoon venäläinen
Muuromin kurkku, taimilavakurkuista Turun porsliini- ja
kiipijäkurkuista japanilainen kiipijä."
MAUNO tulee. Japanilainen kiipijä. Mikä sointu! Mieleen tulee
itämainen, pakanallinen, valtamerensuolainen kimonotuoksu.
TAIMELA. Hyvää päivää, herra Keväthenki! On kaunis ilma tänään.
MAUNO. En voi kiinnittää huomiotani ilmaan, sillä sieluni on
raatelevien henkien temmellyspaikka.
TAIMELA. Olkaa nyt vaan iloinen, kun meillä on näin hyvä heinäpouta.
MAUNO. Minun henkeni ei viihdy maan tomussa. Korvani ovat luodut
sulosointuja kuulemaan, ja nyt minun täytyy sortua epäsointuihin.
TAIMELA. Mikäs teitä vaivaa nyt taas?
MAUNO. Olen hermokimppu, olen sähkökeskus.
TAIMELA. Onko joku vasta-alkava viulunsoittaja asettunut asumaan
lähellenne? Luen tästä opettavaisen selostuksen salaojista, niin
rauhoitutte.
MAUNO. Salaoja synnyttää kuvan salaisista, liejuisista kuiluista
ihmissielussa. Esimerkiksi isäntäni sisusta. Tämä herra Arvo Virtanen
on saanut kuusi vuotta vuokransa säännöllisesti, aito porvarillisella
täsmällisyydellä. Nyt toivoin, että hän voisi odottaa jonkun aikaa
rauhallisena rahojaan, muistellen pitkää, pilvetöntä yhdyselämäämme,
mutta luuletteko että niin on?
TAIMELA. Mutta miksi lopetitte maksamasta vuokraanne säännöllisesti?
MAUNO. En ole sitä ennenkään tehnyt, setäni maksoi sen tarkasti joka
kerran. Hänellä oli omituisia periaatteita.
TAIMELA. Väsyikö hän sitten edelleenkin seuraamasta periaatteitaan?
MAUNO. Hän ei ole enää käyttökelpoinen.
TAIMELA. Mitä?
MAUNO. Hän kuoli ja jätti minut perinnöttömäksi, säädettyään
omaisuutensa yhdistykselle, joka on perustettu varisten sukupuuttoon
hävittämistä varten.
TAIMELA. Varikset tuottavatkin enemmän tuhoa, kuin kirjailijat hyötyä.
Isänmaalliselta kannalta katsottuna.
MAUNO. En oikein kuullut, mitä sanoitte.
TAIMELA. Sanon vain, että varikset eivät ole suosikkejani. Mitä siis
isäntänne tekee?
MAUNO. Hän ahdistaa minua maksamaan vuokran. Minun, joka olen aikamme
nerokkain runoilija, täytyy ajatella rahoja ja kurjinta aineellista
toimeentuloa. Kun on pakko huolehtia asuntopulasta, niin henki vaipuu
lokaan.
TAIMELA. Ettekö saa runoistanne maksua?
MAUNO. Minä olen tulevan vuosisadan runoilija. Tämän ajan ihmisistä
ymmärtävät ainoastaan valiohenget kirjojani, ja hengenaatelilla ei ole
koskaan rahaa.
TAIMELA. Mitenkä sitten aiotte järjestää sekavat asianne?
MAUNO. Neroni on keksinyt ratkaisun. Olin syömättä päivällistä,
paastosin ja mietin, kunnes pääsin varmuuteen.
TAIMELA. Siis?
MAUNO. Nainen on luotu miehelle avuksi, opetettiin minulle jo pienenä.
Otan siis vaimon auttamaan ja järjestämään vaikeudet.
TAIMELA. Oivallista ja epäitsekästä!
MAUNO. Niin onkin. Tämä nainen saa elää leimuavan sieluni
sähköittävässä valossa. Jos hän kykenee, saa hän seurata minua
rajattomiin sydämen ja sielun nautintoihin.
TAIMELA. Samanlainen maaperä ei sovi perunoille ja tomaateille.
MAUNO. Olen löytänyt sopivan naisen. Hänellä on oma koti ja varoja
tarpeeksi. Hän on käytännöllinen ja järkevä, terve ja virkistävä. Hän
on hymni elämälle, puhdas ja voimakas ja sopii järjestämään sellaiset
asiat, kuin elatuksen, asunnon y.m., jotka turmelisivat minussa
henkisen joustavuuden. Nainen on sentään kivitavaraa, mies jaloa
porsliinia.
TAIMELA. Olette siis löytänyt tämän naisen.
MAUNO. Kyllä, mutta hänellä on vain se heikko puoli, että hänen isänsä
elää ja asuu kotona. Mutta hän on verraten siivo mies, niin ettei se
liikaa haittaa.
TAIMELA. Kenen siis olette valinnut uhriksenne?
MAUNO. Tyttärenne Sirkka neidin.
TAIMELA hypähtää seisoalleen. No jopa jotakin! Se on julkeaa! Jos
olisitte täysjärkinen, saisitte vastata äskeisistä sanoistanne.
MAUNO. Jaa, se on totta, tehän olette Sirkan isä, en tullut
ajatelleeksi, kenelle puhuin.
TAIMELA. Te olette syyntakeeton, muuten kävisikin teille ohraisesti.
Vai Sirkka, minun tyttäreni, saisi antaa teille kodin, rahoja ja
huolenpitonsa! Viisaan miehen Sirkka valitsee, se on selvä.
MAUNO. Teidän mittapuunne on poroporvarillinen, vanhentunut mittapuu.
Täysin normaalit ihmiset saavat vähiten aikaan tässä maailmassa. Kaikki
todella nerokas ja ylevä työ on epänormaalien henkien suorittamaa.
Saanko siis tavata Sirkka neitiä?
TAIMELA. Mitä varten?
MAUNO. Täytyyhän minun kosia saadakseni asian alulle. Sirkka neiti
luultavasti vaatii, että vanhanaikaiset muodollisuudet täytetään.
TAIMELA. Minun puolestani saatte kosia vaikka heti. Sirkan terve järki
ei vie häntä tuollaiseen avioliittoon.
MAUNO. Olen valmis. Tahdotteko, että luen teille tilaisuutta varten
sepittämäni runon?
TAIMELA. Ei, taivaan nimessä! "Arvaas kuinka peltomiesi" on ainoa runo,
jonka hyväksyn. Lähetän Sirkan tänne. Ehkäpä hän sulattaa runonne.
(Menee).
MAUNO. Olenpa hermostunut, aineellinen maailma tunkee hienostuneeseen
elämääni. Minä, jonka sielu väreilee tunteellisesti elon meren
kuohuissa, vaadin vapautta leipä- ja rahahuolista. Sirkkani auttakoon
minua niin, että voin nousta yläilmojen puhtaaseen eetteriin. Kas
tuossapa hän onkin. (Sirkka tulee). Tervehdän teitä, neiti Aamurusko,
neiti Silmän ruoka, neiti Hengenlohdutus!
SIRKKA. Hyvää päivää, herra Keväthenki. Istukaa, olkaa hyvä ja suokaa
anteeksi arkinen pukuni. Olin hilloamassa mansikoita. Mutta mitä te
teette nykyään?
MAUNO. Olen tutkinut hengen syvimpiä ongelmoita. Kuta normaalimpi
ihminen on, sitä vähemmin kehittynyt hänen erikoisneronsa on.
Useimmilla suurilla hengillä on ollut joku ruuvi irti.
SIRKKA. Tekin olette varmaan suuri henki.
MAUNO. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että niillä, joilla on
useimmat ruuvit irrallaan, mahtaa olla suurin erikoisnero, kunhan sen
perille pääsee.
SIRKKA. Niin voi ollakin, sillä meidän keittäjätär ei ole oppinut
yhteenlaskua ja leipoo kuitenkin taiteellista vehnäleipää ja keittää
nerokkaita keittoja.
MAUNO. Olen antautunut tutkimaan tätä seikkaa. Seuraan nyt muutamien
mielisairaiden eli erikoisnerojen sielunelämää.
SIRKKA. Kamalaa! Missä pidätte niitä?
MAUNO. He asuvat luonani. Olen jo oppinut paljon heistä. Eräs on
esimerkiksi keksinyt, että parittomat luvut tuottavat iloa, jotavastoin
parilliset luvut tuovat surun tai alakuloisuuden tunteen mieleen.
SIRKKA. Tuota en ymmärrä.
MAUNO. Voi myöskin sanoa, että parittomat luvut käyvät duurissa ja
parilliset mollissa. Hurmaannuin niin tästä, että kirjoitin runon
näistä luvuista. Yks, kolme, viisi, seitsemän! Mitä tunnette nyt?
SIRKKA. Ajattelen, että värjäämäni langat riittävät varmasti seitsemään
metriin kangasta.
MAUNO. Kohottakaa henkenne minun tasalleni ja kuulkaa runoani.
SIRKKA. Ymmärtäisin varmaan paremmin, jos kirjoittaisitte runon uudesta
vahapapulajistani.
MAUNO. Kuunnelkaa hartaudella:
Yks', kolme, viisi ja viisi,
Pilvihin henkeni kiisi,
Yhdeksän, seitsemäntoista,
Löydänkö henkeni moista?
Lukuja lasken ja laadin,
Elolta onnea vaadin.
Pariton luku hurmaa.
Rajaton riemu se surmaa.
Sillä korkein riemu on ruumiin perikato. Henki ja ruumis ovat
alituisessa taistelussa ja toistensa vastakohtia.
SIRKKA. Saanko tarjota Martan hilloamia päärynöitä? Minun henkeni ei
sulata enempää.
MAUNO. Nauttikaamme nyt hengen ateriaa, ruumis saa paastota. Ehkä
runo parillisista luvuista saisi henkemme sopusointuun ja virittäisi
ruosteisen sielunne uuteen ihanuuteen?
SIRKKA. Vai ruosteinen sielu! Alkaa jo harmittaa. Eikö teilläkin jo ole
päivällisaika?
MAUNO. Nyt on henkemme päivällinen, edellinen runo oli voileipäpöytä,
nyt tarjoan teille paistin.
Kahdesta neljään, kuuteen,
Surujen ihanuuteen,
Sieluni tuskaan uuteen,
Vaipuu jo kahdeksaan,
Toivu ei konsanaan.
Lausua loppua ennen
Tahdon mä kymmenennen.
SIRKKA. Kuulkaa, hyvä herra Keväthullu, parasta, että palaatte kotiin,
siellä teitä odottaa sopiva seura.
MAUNO. Kuinka uskallatte väärentää säkenöivää nimeäni, neiti Maanmato?
Te olette maaliejuisen isänne oikea peruna, tai oikeammin turnipsi.
SIRKKA. Ettekö häpeä pilkata rehellistä työtämme ja rientojamme — te,
joka tärvelette ihmiset hassuilla runoillanne?
MAUNO. Ettekö näe, että herkät hermoni vapisevat? Minua on kohdeltava
hellävaroen, sillä olen luotu jalommasta aineesta kuin te, multakansa.
SIRKKA. Vai multakansa, multakansa! Teidän säärenne ovat kierot.
MAUNO. Kaikkien aikojen suuret henget ovat saaneet kestää solvauksia
alhaisolta.
SIRKKA. Kierot!
MAUNO. Te olette hirmumyrsky, olette lanttu. Vuoret kaatukoot
päällenne! Missä hattuni? Menen ikiajoiksi. Hyvästi, neiti Maanmato.
(Menee).
SIRKKA. Multakansa! Eikö puutarhanviljelys ole jalompaa kuin mokomakin
runous? Enpä ole tuollaista ennen kuullutkaan.
TAIMELA tulee. No, missä herra Keväthenki on?
SIRKKA. Hän loukkasi minua. En tahdo koskaan nähdä häntä?
TAIMELA. Arvasinhan heti, ett'et huolisi tuollaisesta pähkähullusta
miehestä ja rupeisi hänen sekavia asioitaan selvittämään. Parasta, että
pysyt naimattomana ja hoitelet puutarhaamme ja kotiamme.
SIRKKA. Mitäs tämä asia naimista liikuttaa?
TAIMELA. Kosimaanhan se Keväthenki tänne tuli. Eikö hän sitä tehnytkään?
SIRKKA. Ketä sitten? Sano taivaan nimessä ketä?
TAIMELA. Sinua tietysti.
SIRKKA. Minua kosimaan? Mutta miks'et sanonut sitä heti? Sehän muuttaa
koko asian. Voi minua onnetonta! Mene noutamaan hänet takaisin! Ota
hevonen ja joudu!
TAIMELA. Mutta ethän sinä tahtonut nähdä koko miestä enää.
SIRKKA. Luuletko että kosijoita on kimpussani niinkuin kärpäsiä
sokeripalan ympärillä. Harva uskaltaa nykyään mennä naimisiin, ja minä
olen luotu perheen emännäksi. En tahdo jäädä naimattomaksi, en, en.
TAIMELA. Mutta hän on velkaantunut, hermostunut, huonosti ruuvattu
kaunosielu.
SIRKKA puolittain itkien. Älä kuluta aikaa turhaan, mene nyt pian ja
tuo hänet tänne. Minä tulen sairaaksi muuten. Tuo hänet takaisin,
takaisin.