1.
Ma olen paljas, ryöstetty
ja syösty kurjuuteen.
Sun sain, ah saituri ei niin
lie rikas aarteineen,
kuin olen. Nyt mä ymmärrän
kotoisen onnen sen,
jot en mä ennen tuntenut
loistossa salien.
Nyt onnen sen mä omistan,
kun Sinut vain mä saan.
On soppi ahdas rakkahin,
kun kanssasi sen jaan.
Ja valtakunnat, kruununi
ilolla unhoitan,
kun sydämes, sun sydämes
poveeni painallan.
Mun Kaarinani kaunoinen
sun sain. Ja mainehen
sun kuninkaanas saavutan
ma kuolemattoman.
2.
Lie herjat mua häväisseet,
tok' parhainta ei taitaneet
tuhota multa: sydäntäs
ja suurta lempeäs.
Lie telkäneet mun vankilaan,
mut lempeän ei kuitenkaan
ijäti sulle hehkuvaa
he taida sammuttaa.
3.
Kalvaessa kaihon piinan
katsoin Aurajoen vanaa.
Liehuvan näin valkoliinan,
tuuli kuiski tuhat sanaa.
Katsoin Kaarinani purtta.
Itkin. Mieleen muistui veli,
tunnoton tuo verihurtta,
joka meidät eroitteli.
Kirottu hän kerroin kolmin,
upotkoon jo hämäryyteen!
Kera jumalien solmin
liiton täytteeks' pyhän pyyteen.
Thor ja Odin avuks tulkaa,
päästäjiksi paulojeni.
Ojentakaa kortta, sulkaa
yli virran mennäkseni.
Nähkää, viittoo käsi hennoin.
Itkuun heltyy pilviparras.
— En voi kiitää ilmalennoin,
houretta vain toive harras.
4.
Kuutar, kulkija yön, joka vaunujas taiten
ohjaat, Kaarinan luo nopsaan retki jo tee.
Ullakkohuoneessaan polo valvovi kaiten,
kaihtimet syrjään vie, sinehen silmäelee.
Kuutar kulkija yön, hae ikkuna loitto,
lempein katsannoin katsele kalleintain.
Tähdet siintelevät, soi sfäärien soitto.
Tervehdykseni vie sävelin, lauluin vain!
Kuutar, luokseen käy, sulokutreja koskein
hyväile armastain. Vyö hopeainen luo
ylleen. Suutele huulia, väreitä poskein,
kuiskaa kaihoni tää, tuska mi unta ei suo!