Vaunu pyyhälsi uudella vauhdilla. Kiskokitka päästi tuolloin tällöin
parkaisun, joka vihlaisi korvaani kuin Austrian polttajain kuolinhuuto.
Vaunun unettavassa valossa La-Li oli kyyristynyt polvieni väliin ja
hänen silmänsä paloivat sisäisen jännityksen tulessa.
-- Lao-Koo, kuiskasi hän tavantakaa. -- Vieläkö kauan?
-- Ei enää, toistin tarkaten matkanmittaajaa.
Ja silloin hänen huoahtava rintansa lämmitti palelevaa ruumistani.
Puolimatkan sivuutettuamme minut valtasi kouristuksentapainen
levottomuus. Ja samalla jäytävä epävarmuus tunkeutui tajuntaani:
Mitä olinkaan tehnyt? -- Mihin olinkaan ryhtynyt? Päättyihän tunneli
jossakin Tshung-Kingin seuduilla, ja luonnollisestikin sen suu oli
tukossa.
Mutta jollei ollut? Se ajatus minua vielä enemmän pöyristytti.
Ja silloin vilahti jälleen tajuntani pohjalla huima ajatus. Eikö se
sittenkin saattaisi onnistua! Ja jos ylimalkaan jotakin mahdollisuutta
oli, oli minulla ainoastaan tämä.
Hitto vie, sellaiseenko olin pannut toivoni? Niinkö hataran ajatuksen
olin antanut karkoittaa itseni turvallisesta olinpaikastani? Ja La-Lin!
Pusersin tuon rakastetun olennon lähemmäksi itseäni.
-- Suutele minua, Lao-Koo! pyysi hänen silmiensä kostea kiille.
Ja minä suutelin -- aatokseni kiihtyvästi yllyttäessä: Tai-Lanen
osasit, suuren kaivoksen valvojan valtasit, uskalla, Tai-Kee! --
Viimeinen neljännes oli menossa, viimeinen viidennes suoltui taaksemme;
kiskokitka ulisi pitkänomaista valitusvirttään. Ulokkeiden mustien
suiden vilahtelu oli käynyt taajemmaksi, muinaisuuden puhelinpylväinä
ne viskautuivat ohitsemme -- ja kontaktin kipinä virranimijällä pihisi
yhtenäisenä, vihaisena lieskana.
-- Vieläkö kauan? kuiskasi La-Li.
-- Kahdeksan astetta, sanoin vilkaisten osoittajaan.
-- Meillä oli kammiomme, tuli väristellen, -- oli lepoverkko, oli
ravintoa --
-- Ja rakkautemme, La-Li, lisäsin kiihkeästi. -- Se on meillä vielä
jäljellä. Kansalla, jos Ree-Kian voittaa tai ei, ei ole muuta kuin
kuolema ja kaivokset.
-- Lao-Koo! Minä pelkään. Jospa edessämme, tuolla pimeässä, on seinä --
-- La-Li! Viimeisellä asteella hiljennämme vauhtia. Katsos, nyt on enää
vain kuusi.
Äkillisessä hellyyden puuskassa nostin hänet kokonaan syliini, sivelin
hänen kauniita olkapäitään, ja ihoni imi hänen pehmeätä lämpöään.
Silloin se tapahtui. Kontaktissa naksahti, pohjaton pimeys nielaisi
katseeni, ja kitkan parkuna väsähti kuolevaan kitinään.
Vasta viimeisen äänen sammuessa tunsin La-Lin epätoivoisen kouristuksen
kaulallani. Sydämemme sykähtelivät säännöttömin tempauksin.
-- La-Li! sanoin epämääräisen aavistuksen vallassa. -- Tshung-King on
jälleen katkaissut virran.
-- Ja me elämme vielä?
-- Elämme, La-Li. --
* * * * *
Tuokion kuluttua se pälkähti päähäni. Pimeys tuntui huokuvan sitä
joka puolelta. Olihan jo kulunut runsaasti kolme hetkeä siitä, kun
jätin Ree-Kianin Toisen Piirin etelärajalle; kenties hän nyt jo oli
Tshung-Kingissä -- ja kenties juuri hän oli tehnyt sen, mikä äsken oli
sammuttanut valon ja seisauttanut vaunumme keskelle valtatietä.
Suuri armias Kaikkeus, kenties Austrian rajalla aloitettu verilöyly
jatkui tällä hetkellä Tshung-Kingissä!
See-Sean haamu ilmestyi kauhun vääntämine kasvoineen silmieni eteen.
-- La-Li! sanoin äkkiä tietäen, että oli uskallettava juuri se, mitä
epäilin. -- Tohditko jäädä tähän pimeyteen aineeni vartijaksi? Jos
jokin vaara uhkaisi, niin sinä tiedät, miten on meneteltävä.
-- Lao-Koo, sanoi hän, -- ethän viivy kauan?
-- Voin palata piankin. Mutta jos viivyn, en viivy kauempaa kuin että
ruumiisi sen ravinnotta kestää. Tahdotko?
-- Oi, tahdon. Suutele minua kerran, Lao-Koo. Ja La-Lin kuuma suutelo
huulillani vaivuin hänen syleilyynsä -- sieluni halatessa pois
aineesta, joka ei kyennyt sitä seuraamaan.
Vavistus ensin vastusti sieluni irtautumista. Sitten -- hien kihotessa
ruumiilleni -- tunsin tahtoni pääsevän voitolle.
* * * * *
Mitä? Olinhan kuulevinani ääniä! Tämähän _oli_ suuri Tshung-King, ja
ympärillänihän _oli_ liikettä, huminaa, huutoja. Mutta missä kaikki
sen valot, sen kemut, sen kuuluisat mässäyksen riemut! Kelmeinä
hohtelivat seinät, laatat; lattiat ja laajat soikiot heittivät
surullisen kajasteensa aukioille, joissa joskus näki haamuina vilisevän
ihmisjoukon, joskus vain kuuli sen pelästyneen huhunnan.
Ah! Sen valot oli sammuttanut sama, joka katkaisi vaunun virran! Nyt
sitä valaisi vain valkoisen metallin kuutamoinen hohde.
Vaistoni avulla hain Tai-Jeon palatsia. Tahdoin nähdä suuren
Morris-Jeon tässä kurjuuden kaupungissa, tahdoin kuulla hänen äänensä
tämän hämmentävän sekasorron keskellä.
-- Se on katkennut, osui korvaani. -- Tai-Dana toivoo voivansa sen
korvata uudella yhdistäjällä.
-- Armias Kaikkeus! Ja sillä välin orjat anastavat laitoksen ja
polttavat jokikisen miehemme. Tai-Hudson, ilmoita heille, että
räjäytämme ilmaan ravintokeskuksen!
-- Bei-Woo vei jo sanan Tai-Maralle. -- Sano, että räjäytämme maa-aukot!
-- He eivät sitä usko, oi suuri Tai-Jeo.
-- Eivät usko! Kautta Kaikkeuden, me teemme sen, Tai-Hudson; ja silloin
on nouseva aurinko mässäävä heidän aineessaan. Paljonko heitä on,
Tai-Hudson?
-- Satatuhatta. Ontarion joukot puuttuvat vielä. Meidän vahinkomme on
kuusituhatta polttajaa.
-- Ja heillä on aseita?
-- Ovat riistäneet ne meidän väeltämme. Kuule, se on heidän siipiensä
suhinaa! Katsahda kontaktiin, oi suuri Tai-Jeo! He parveilevat
Tshung-Kingin aukkojen yllä, ja heidän siipiensä ääni sanoo, että virta
on valtava. Armias Kaikkeus, sen valtavuus juuri pani Tai-Danankin
jännittämään korkeimpaan. -- Ah! Se palaa jälleen! -- _Se palaa
jälleen!_
-- Suuri Kaikkeus! huoahti Morris-Jeo ja huikaisevassa valaistuksessa
hänen vartalonsa suoristihe lepoverkon jousteelta.
Sitä riemua, mikä tässä silmänräpäyksessä ympäristön täytti! Se kumpusi
kammioitten hohteesta, käytävien pohjilta ja sokkeloiden lukemattomista
aukoista. Ja se paisui jylinäksi, joka seiniä uhaten vieri kaarevien
valtateiden suihin ja hirvittävästi mylvien tunkihe kaukaisimmankin
Tai-palatsin sisimpiin soppiin.
-- Me lyömme ne takaisin! -- Me lyömme orjat maahan! raikui joka
puolelta huutoja, ja tuhannet silmät töytäsivät Jacksonin putkien
kimppuun saadakseen olla todistajina suuren kapinan kukistamisessa.
Mutta sen kukistaminen ei ollut suurella äänellä tehty. Silmäys
Tshung-Kingin aukkojen yläpuolelle ajoi kauhistuksen minunkin sieluuni.
Auringon nousunuolujen jo leimutessa itäisellä taivaalla kaupungin yllä
ajelehti valtava siipipilvi, joka renkaanmuotoisena jättiläishaamuna
pysytteli juuri lentoonpyrähtäneen polttajaparven niskalla.
Se oli uhkaava näky. Ei yhdenkään polttotangon välähdys leikannut
hämärää, eikä ainoankaan siiven kiidäntä särkenyt näennäistä lepoa.
Mutta juuri tuossa ylenmääräisessä levollisuudessa saattoi tuntea
tilanteen kohtalokkaan merkityksen.
Äkkiä ylhäältä kajahti voimatorven ääni.
-- Tai-Mara! törisi se. -- Sinä näet, että aurinko nousee. Ratkaisu on
käsissä. Sinulla on kymmenentuhatta polttajaa, jotka kauhu on lyönyt
kelvottomiksi; minulla on satatuhatta siipeä, ja auringon edellä näen
Ontarion joukon saapuvan.
Vavahdin. Ääni oli Ree-Kianin. Ja samassa vastasi Tai-Maran torvi:
-- Sinulla on satatuhatta, kurja kapinoitsija. Mutta samassa, kun teet
hyökkäyksen, räjähtää ravintokeskus, ja Tshung-Kingin aukot tukkeutuvat
silmäisi edessä. Edellisestä on seurauksena, että orjat yli maapallon
kuolevat pikaisen kuoleman, ja jälkimäinen jättää auringon silmälle
alttiiksi sinun satatuhatta siipeäsi.
-- No hyvä, törähti ylhäältä. -- Kaikkeus saa sen ratkaista!
Samassa tuokiossa pilvi alkoi liikehtiä. Kahtia hajautuen se laskeutui
valtavina puoliympyröinä pohjoiseen ja etelään, ja huikean siipipärinän
täyttäessä ilman ne hyökkäsivät kumpikin suunnaltaan kipinöivään
polttajasikermään.
Se oli puistattavaa. Sateena valahti sadoittain siipiä maata kohti. Oli
vaikea sanoa, mikä niistä keikkosi töytäykseen, mikä kipinän lieskasta
paikkansa jätti.
Yläilmoihin kaartuneet ketjut käännähtivät ja töytäsivät uuteen
hyökkäykseen. Nyt ne tekivät sen tarkoin lasketun välimatkan päästä.
Perätysten ne leikkasivat täsmälleen saman ilmatason, ja kahdesti
karisi puolustajain parvesta liekehtivä siipisade.
-- Virtaa! huusivat päälliköt, -- enemmän virtaa! Meidän tulemme ei
heitä tavoita!
Mutta vielä neljä kertaa syyti hyökkääjäin lieska kuolemaa heidän
parveensa, ennenkuin puolustajain kipinä ylettyi tarpeeksi korkealle.
Silloin Ree-Kian porhalsi syrjään, ja minä näin hänen tuokion keinuvan
samassa pisteessä.
Arvasin oikein. Hän oli keskustellut Mena-Loan kanssa. Sillä juuri kun
jälleen parisataa siipeä syöksyi maata kohti, huusi hänen torvensa:
-- Toverit! Elkää pelätkö! Tai-Mara maksaa sen kohta kymmenkertaisesti.
Ja uhkaavan pilven vetäytyessä yhä ylemmäksi sen reunasta tuiskahti
äkkiä vihainen tuli, joka leveänä viuhkana tapasi Tai-Maran lauman ja
syöksi kolmanneksen sen siivistä kekäleinä pimeälle tantereelle.
Silloin Tai-Maran joukko alkoi liikehtiä. Saattoi nähdä, että se halasi
maa-aukkojen suojaan. Tuokion ajan sen hirvittävä huutelu ylitti
ylhäältä tulevan riemun, mutta sitten se katkesi Tai-Maran ääneen:
-- Polttajat! Tai-Dana lisää voimaa! Suuren Morris-Jeon silmä seuraa
teitä palatsin näköputkesta. Me ajamme ne yläilmoihin ja auringon
noustessa livahdamme aukkoihin.
Vielä kerran yritti kauhu muuttua riemuksi. Mutta tekemällä tehty
mieliala ei jaksanut innostaa toimintaan. Silloin Tai-Maran siipi
suhahti joukkojen yläpuolelle.
-- Morris-Jeon miehet! kuului jälleen. -- Jos häädämme orjat, odottaa
teitä kaikkia elinkautinen lepo ja Tai-luokan edut. Tshung-Kingin
kammiot ovat teidän käytettävissänne, ja sen pehmeäihoiset naiset
valuttavat hyytelöä teidän huulillenne. Suuri Tai-Jeo on kuullut
lupaukseni; seuratkaa minua, miehet!
Se teki vaikutuksensa. Kuin yhtenä siipenä pyrähti parvi liikkeelle,
ja äänekkään ilomylvinän huumatessa mielet valtava joukko taajeni
korkeuteen. Ree-Kianin yhtyneiden rintamain itäistä kuvetta valeli
nousunuolujen puna, ja tuokion kuluttua koko mahtava armeija kylpi
auringon leimuavassa kilossa.
-- Se pakenee! -- Se pakenee! jyrisi Tai-Maran joukkojen riemu. --
Meidän tulemme voittaa sen! - Tai-Dana! -- Tai-Dana!
Ja tosiaankin tuo viimeinen oli paikallaan. Tai-Dana oli tehnyt
ihmeitä. Siipien surinasta sen kuuli, kipinän pitkästä kaaresta sen
ymmärsi. Ja silmäys Tshung-Kingin huikaiseviin valoihin totesi, että
voimakoneessa oli hirvittävä ylipaine.
Armias Kaikkeus! Onnistuisiko Tai-Maran juoni? Tuokion ajattelin
Morris-Jeon ainetta, ja se ajatus minua huikaisi.
Entä Ree-Kian? Voisihan hän paeta auringon edellä!
Silmänräpäyksen ajan minua lohdutti se ajatus. Sitten sen kauhistuen
hylkäsin. Miten kävisi silloin suuren yrityksen? Laskuun mennessä
Morris-Jeo riistäisi kansalta ravinnon, sulkisi Tshung-Kingin aukot ja
laittaisi siivettömän polttotangoston syytämään lieskaa ryntääjiin.
_Nyt_ hän sen tekisi, kun tajusi kapinahankkeen laajuuden.
Vavahdin. Sieluani puristi merkillinen tunne. Mitä oli tämä jyrinä? --
Eikö se ollut valtavan paukahduksen kaikua?
Silloin sen ymmärsin. Allani häämöitti valoton maa, ja ylhäältä painui
vimmatusti kihisevä siipisikermä sitä kohti. Sadatusten helvetillinen
kuoro voitti kaiken ennen kuulemani ja sen sieluna ja lähteenä olivat
siitä aika-ajoin eroittuvat sanat:
-- Aukoille! -- Aukoille! -- Voimakone on räjähtänyt! -- Aukoille! --
Aukoille! --
Ja siinä tuokiossa tajusin, ettei tuo järjettömästi ämpyilevä lauma
koskaan aukkoihin ehtisi. Ylhäältä, auringon kilosta, oli Ree-Kianin
armeija kahtena uhkaavana pilvenä alkanut painua sen kimppuun.
Minun hetkeni oli tullut.
Ree-Kianin läntisen sivustan hipaistessa maan pintaa oli hänen siipensä
jättäytynyt joukon jälkeen.
-- Polttakaa! tärisi hänen huutonsa. -- Polttakaa kaikki!
Siilon ei minua enää huolettanut hänen putoamisensa vaara.
Silmänräpäyksen ajan sitä toivoinkin. Mutta sitten tajusin, ettei
ruumiiton henkeni olisi kyennyt hallitsemaan hurjistunutta joukkoa.
-- Ree-Kian! sanoin äkkiä. -- Tshung-King on jo voitettu. Peruuta
polttokäsky!
Hänen kätensä vavahti, ja siipi menetti tuokioksi tasapainonsa. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä, parin miehenmitan päässä maasta, hän oli
jälleen koneensa herra ja kiroten hän pakotti sen nousuun.
-- Kuka käskee minua? murisi hän ikeniensä lomasta. -- Jos se olet
sinä, Masonin irtautunut henki, niin tiedä, että elämä kerta kaikkiaan
on sellainen. Sinä olit nero ja sinä voit olla levollinen tietäessäsi
tehneesi tehtäväsi; mutta sinä tiedät myöskin, ettei sinusta koskaan
olisi voinut tulla hallitsijaa. Siihen olit liian pehmeä --
-- Vaikene, Ree-Kian! katkaisin järeästi. -- Minä olen Tai-Kee, ja
ennen laskua olen ainoa käskijä. Käske takaisin väkesi! Tshung-King on
voitettu! Voittaja ei murhaa!
-- Lunarian sokeus! -- Enkö minä ole Tai-Jeo! kirosi Ree-Kian. --
Toverit! Tai-Kian-Jeo on käskenyt --
-- Ree-Kian! Pysyttele alhaalla! tiuskasin hänen yrittäessään
joukkojensa perään. -- Kautta Kaikkeuden, muuten voi koneesi
pudotessaan murskata sinut! Sinä et tahdo minua totella; no niin,
totelkoon siis aineesi henkeni pakotusta.
Kuulinko kirahduksen? Keskitin koko voimani määrättömään kiukkuun.
Tuolla jännitetyllä kädellä tahdoin pidellä pystyohjaajaa, noilla
raakuutta säihkyvillä silmillä seurata joukkojen etenemistä.
Ah! Eikö kone leiskahtanut nurinniskoin! Eikö nuolujen punaama taivas
tuolla uhaten syöksynyt vastaani!. Tuon uppiniskaisen puudunnan noissa
voimakkaissa käsivarsissa _täytyi_ laueta.
Ja se laukesi, ikäänkuin sen seisahtunut veri olisi jälleen alkanut
kiertää. Ja sekunnin pimeyden jälkeen, silmäni näkivät taivaan helakan
värin.
-- Ree-Kian! kangisteli sanani Ree-Kianin omalla kielenkannalla. --
Kunnia sinun aineellesi. _Nyt_ on kansa sinun saastaisesta suustasi
kuuleva oikean Tai-Jeon tahdon.
Hirvittävällä voimanponnistuksella olin saanut tasapaino-ohjaajan
käteeni. Seuraavassa tuokiossa siipi teki äkkileiskahduksen, taivas
pakeni silmistäni, ja hämärä maa karkasi vastaani äkisti selvenevänä
temmellyskenttänä.
-- Helvetti! sähähti huuliltani, ja samassa oli korvani kuulevinaan
vahingoniloisen naurun.
Se kirous oli pelastukseni. Sama tahdonponnistus, joka siinä
silmänräpäyksessä oli tunkenut Ree-Kianin hengen kokonaan aineestaan,
salli myöskin käden sysätä pystyohjaajan kampea. Ja siipi tärähti
voimakkaaseen jarrutukseen, muutaman miehenmitan päässä aukoilla
taistelevasta polttajasikermästä.
-- Kansa! huusin hien kylmetessä värisevällä ihollani. -- Taistelu
on päättynyt! Sallikaa Tshung-Kingin polttajain aseettomina vetäytyä
aukkoihin. Kongon ja Gordonin miehet, te, joiden nouseva aurinko ei
salli palata piireihinne, seuraatte heitä. Austrian ja Lunan joukot
yhtyvät saapuvaan Ontarion väkeen ja kiitävät auringon edellä naistensa
ja lastensa pariin.
Kuhaus kävi läpi valtavan lauman. Ei ainoakaan käsi estänyt aukkoihin
suoltuvia polttajia. Mutta kuhauksen palatessa liikkumattoman armeijan
liepeiltä eroittui siinä kuumeinen kysyntä, joka äkisti paisui
jyriseväksi huudoksi.
-- Sinä olet Tai-Kian-Jeo! -- Ja kuitenkaan sinä et puhu niinkuin hän!
oli sen ajatus.
-- Oikein! huusin. -- Tai-Kian-Jeo ei puhu näin. Ja siksipä juuri
Tai-Kian-Jeoa ei enää ole. Kansa! Kymmenen kierrosta sitten suuri
Kaikkeus antoi teille Tai-Joonin, Tai-Masonin ja Tai-Ree-Kianin;
kymmenen kierrosta sitten te suuressa ahdistuksessanne Tai-Joonin
neuvosta huusitte Joo-Keen, Liau-Joon pojan, uudeksi Tai-Jeoksi.
Nyt -- Tai-Joon on kuollut, Tai-Masonin on kaatanut Ree-Kianin
kunnianhimoinen käsi; mutta Joo-Kee, Liau-Joon poika, elää ja hänen
henkensä, samoin kuin se pakotti kaivoksen Tai-Lanelta valkoisen
metallin, on nyt häätänyt Ree-Kianin hengen aineestaan ja puhuu teille
hänen keuhkojensa voimalla. Toverit! Kaikkien Piirien kansa! Teitä ei
hallitse Tai-Kian-Jeo, teitä ei hallitse Morris-Jeo, teitä hallitsee
Tai-Kee-Jeo, missä aineessa hän eteenne ilmenneekin.
Minä tunsin sen. Helpotuksena se valahti valtavan joukon sydämeen ja
riemuna se siitä ilmoille kumpusi.
-- Tai-Kee-Jeo on meidän Tai-Jeomme! tärisi se, kuin valtavana laineena
lauman yli vyöryen, ja joukkuepäälliköiden äkkiä pyrähtäessä ilmaan
hiveli korvaani huuto: -- Sinua tahdomme totella, oi suuri Tai-Kee-Jeo!
Auringon lieska tavoitteli jo keskitaivasta, itäinen taivaanranta paloi
liekehtivänä oranssina ja aika-ajoin valahti lukemattomien siipien
liudalle kimmellys, joka hohteli kuin Lunan sora uuden louhoksen
vieremässä.
-- Toverit! sanoin taivaanpaloa osoittaen. -- Näen tuolla Ontarion
joukkojen haamun. Ilmoille, Lunan ja Austrian miehet! Kun virta
heikkenee, on teidän tyytyminen vanhoihin pohtimiin. Sanokaa kansalle
kaikkialla, mitä olette kuulleet ja tehneet. Kongon ja Gordonin väellä
valloitan Tshung-Kingin, ja Kaikkeus sallikoon sen onnistua ilman
polttotangon lieskaa! -- Aukoille, toverit!
Siipien surina oli suurenmoinen. Mutta kohta sen ylitti aukoilla
yltyvä meteli. Tuossa tuokiossa Ree-Kianin puoli-Jacksonin neula
värisi voimakeskuksen pisteessä. Ja lentäjäparven kohdatessa Ontarion
veljet korkealla auringon nuolussa katseeni tapasi Masonin pyhätön ja
kontaktikoneen takana vaanivan Mena-Loan jännittyneet kasvot.
Nuolena hän syöksähti koneen hattuun.
-- Mena-Loa! sanoin. -- Sinä kuulet Ree-Kianin äänen.
-- Minä kuulen, herra.
-- Mutta hänen äänensä takana tunnet Tai-Keen tahdon.
-- Ah, suuri henki --
-- Niin. Samoin kuin Ree-Kianin polttotanko tuhosi Tai-Masonin ruumiin,
on Tai-Keen henki tehnyt Ree-Kianin ruumiin tahdottomaksi orjakseen. --
Monessako millissä on voima, Mena-Loa?
-- Neljässäsadassa, oi suuri henki.
-- Laske se kahteensataan.
-- Tshung-Kingin tasalle?
-- Tshung-Kingin tasalle, Mena-Loa.
-- Minä teen sen, oi suuri henki, tuli viipyen.
-- Ja minä tiedän, että sinä teet sen heti, sanoin katkaisten kontaktin.