Tämä oli elämäni ihaninta aikaa. Neljä päivää vietin tässä huumaavassa
yltäkylläisyydessä, kuunnellen La-Lin ääntä, katsellen hänen vartalonsa
elävää suloa ja siunaten valoa, joka tuuma tuumalta loihti tunteilleni
uusia jumalaisia arvoja.
La-Li! Jos hekuman hellitessä käänsinkin palaavan tarmoni vaunun ja
kontaktikoneen tutkintaan, riitti silmäys hänen metallinvälkkeiseen
ihoonsa lamauttamaan aikeeni, ja kun hänen katseensa syvyydessä
pilkahti kaipuun aavistus, surisi korvissani kiusaajan lumoava ääni:
-- Lao-Koo, sinulla on kammiosi, ravintosi, naisesi, vapaus, jota
yhdelläkään tuolla ylhäällä ei ole. Sinun on paratiisi -- pidä se.
Ja usein häpeissäni tunnustin, että omalle osalleni se riitti.
Mutta Masonin leveä otsa ilmestyi jälleen eteeni: eikö sen ihoa
juomuttanut huolien koukeroinen vako? Ja Kara-Hunin kouristuksen
jännittämä käsi viittasi tunnelissa hohtavaan metallikuorinaan.
La-Lin maatessa sormeni kerran keksi kontaktikoneen vian. Äkkiä
virranpäästäjästä lähti elon kipinä. Ja silloin olin jälleen oma
itseni, se, jonka Tai-Joonin puhe kerran oli minusta sorvannut.
Kara-Hunin osoittama Masonin oleskelualue oli ollut liian laaja
aineettoman henkeni häilähtelevälle paikallistajulle. Oliko koneen
tarkkausneula näyttäytyvä siinä pätevämmäksi?
Kuumeisella innolla määrittelin paikan lähtökohdakseni ja annoin neulan
ahtaassa luovinnassa seurata Gordonin-Kongon tunnelijatketta.
Suuri Kaikkeus! Täysi-Jacksonini näköpiiri oli nyt ympyrä, jonka säde
oli puolitoista normaaliastetta. Joutuisiko Mason milloinkaan sen
ahtaaseen piiriin!
Kunpa tunneli olisi ollut valaistu! Mutta tuolla syvyydessä ei
kertaakaan kumottanut hohde, joka olisi todennut edes sen, että
tosiaankin seurasin vanhaa valtatietä.
Toivottomana hellitin neulaa nähdäkseni maanpinnan aurinkoisen autiuden
-- ja uusin innoin painauduin jälleen syvyyteen.
Ei valoa, ei ääntä, ei elonmerkkiä missään. Ja neula tärisi jo lähellä
läntistä rantaa.
Silloin -- avuttomana pintaa lähetessäni -- silmiini osui epämääräinen
valoaukea. Siellä täällä kumotti fosforihohde, vilahteli liikehtivä
ihmisjäsen, ja korvani täyttyi kumean kalskeen kaiulla.
Siinä työskenteli Masonin kuusikymmenmiehinen joukko, murisematta,
ääntä päästämättä. Haltioissani katselin sen uutteraa raadantaa.
Vihdoin korvaani osui ääni.
-- Tai-Mason! huusi se. -- Tai-Mason! Tämä kaari on kyllin vankka,
mutta tuo itäinen tuskin kestää painoa. Neljänneksen tonnia --
-- Tai-Mason on mennyt, kuului huuto toisaalta, ja senjälkeen epäselvä
keskustelu, joka päättyi lyhyeen: -- Mena-Loa, minä noudan hänet.
Pinnistin katsettani. Ylhäältä kaarien ja pylväiden välistä laskeutui
mies; pimeikössä hän tuokioksi hävisi näkyvistäni, mutta suuren
valokehän kupeella hänet jälleen äkkäsin. Kirous! Pääsikö hän
puikahtamaan --!
Sormeni vavahteli herkällä neulalla. Mies oli pysähtynyt vähäisen
aukon laidalle, ja syvyyteen kiisi pieni valopilkku. Hänen asiansa
unohtaen tiukensin neulaa ja tunsin painuvani huimaavaan nieluun, jonka
alapäässä kajaste vahveten karkasi vastaani.
-- Tai-Mason! huusin itsekseni ja tavoittelin keskitysnappulaa. Mutta
samassa äkkäsin laajaotsaisen ystäväni takana Tai-Ree-Kianin kookkaan
vartalon. Masonin lempeän ilmeen rinnalla tämän toimenmiehen naama oli
suorastaan irvistynyt.
-- Tai-Kee, puhut sinä, Tai-Kee, sanoi hän työlästyneesti. -- Joka
päivä on huulillasi sama vaikerrus. Tai-Kee oli asiallemme jotakin
niin kauan, kun toivoimme hänen saavuttavan aseman, missä oli
mahdollisuuksia hankkia metallia. Jo hänen kaivokseen jouduttuaan
ymmärsin, ettei Tai-Kee meille enää hiventäkään merkinnyt; ja niin
ollen on hänen kuolemansa vain todistanut väitteeni, joka ennakolta oli
selvä.
-- Hän oli suuri henki, Ree-Kian, intti Mason.
-- Suuri tahi pieni, Mason, kivahti Ree-Kian sormiellen käsissään
soramurusta. -- Joka tapauksessa hänen lopullinen kohtalonsa oli sama
kuin tämän malmittoman kiven, kun heitän sen tuonne soran sekaan: jo
ennen heittämistä se on arvoton.
Mason teki tuskallisen eleen. Käsi otsalla hän tepasteli edestakaisin
ja istahti viimein laitteen ääreen, jonka moninainen sekamelska pani
minut ajattelemaan kemiallista koepöytää.
-- Mutta mistä saamme valkoista metallia! huoahti hän toivottomasti. --
Minä uskoin varmasti tähän viimeiseen seokseen, mutta nyt huomaan, että
siitä puuttuu päätekijä, voimaa imevä aines. Heliotoolia ei voi millään
korvata.
-- Koeta vielä kerran.
-- Turhaa! Kun olen menettänyt luottamukseni siihen, en enää jaksa
päivääkään; hituisella toivolla ahertaisin kymmenen kierrosta. Koneisto
on valmis, pohjarakenne kohta samoin. Suuri Kaikkeus! Pintasilauksen
saatuamme lennättäisimme ohuen kuoren ilmaan, ja silloin ei enää
Tshung-Kingin paahdesuppilo olisi ainoa aurinkovoiman imijä tällä
pallolla. --
-- Sinua kutsutaan, Mason, keskeytti Ree-Kian kylmästi.
Silloin en enää malttanut itseäni hillitä. Survaisin keskitysnappulaa.
Naksahtaen hupeni näköpiiri koneeni mustaksi laataksi, ja sen keskelle
odotin Masonin kasvojen sukeltuvan.
Kului pitkä tuokio. Sitten napaus ilmaisi, että joku oli astunut
koneeseen.
Ei hiiskahdusta kuulunut.
-- Mason! sanoin järeästi. -- Kuolema ja kirous! -- Tuo vaivainen
puoli-Jacksoninne ei salli minun nähdä kasvojasi. Tunnetko minut?
Ei vieläkään vastausta.
-- Mason! Ree-Kian! latelin. -- Kumpi lienetkin, ei vastauksesi voi
asiaa pahentaa. Olen löytänyt rakennuksesi, olen kuunnellut puhettanne
ja tahtoisin pistää sanan pari keskusteluunne.
-- Kuka olet? sanoi Ree-Kianin ääni.
-- No helvetti! Sama, jonka äsken kivenä nurkkaan sinkosit. Tahdon
puhutella Masonia.
Huudahdus ilmaisi, että vähemmän kohtelias puheeni oli tehonnut, ja
tuossa tuokiossa tuli korvaani Masonin levoton ääni.
-- Kuka ystävistä uskaltaa asettaa neulan tälle pisteelle? sanoi se.
-- Autiossa tunnelissa ei kukaan vakoile neulan asemaa, Mason,
vastasin. -- Sinä et tunne kasvojani; no niin, edessäsi on Tai-Kee, ja
minulla on sinulle paljon sanottavaa.
-- Tai-Kee on kuollut Lunan kaivosräjähdyksessä; vain puolet orjista
siinä jäi eloon. Sano nimesi, ystävä!
-- Olen sen sanonut. Kara-Hunin kanssa lähdin kaivoksesta. Hän makaa
nyt Lunan-Gordonin tunnelissa ja hänen eloton aineensa vartioi
vaunullista valkoista metallia.
Kuulin puhaisun Masonin keuhkoista. Kesti tuokion, ennenkuin hän kykeni
mitään sanomaan, ja sillä välin olin selostanut hänelle Kara-Hunin
historian.
-- Mason, lopetin, -- metalli on kymmenen asteen päässä Lunasta.
Ree-Kian keksinee keinon, millä noutaa sen sieltä.
Kuulin kiihkeän keskustelun. Sitten tärähti korvaani Ree-Kianin ääni:
-- Tai-Kee! Tie on ummessa Gordonin kohdalta. Mutta minä avautan sen.
Meillä on kaksi vaunua, jotka tottelevat virtaa. Oi suuri Tai-Kee,
ennen kolmatta laskua olen luonasi, jos este vielä on minun jäljeltäni.
Minä naurahdin.
-- Lunan-Gordonin tie on ruoaton. Elävänä et sieltä minua
löytäisi. Sadan miehenmitan vahvuinen vieremä on teljennyt minut
vieraanvaraisempaan tunneliin. Katso koneesi osoittajaa! Jos minun
näyttää oikein, olen Lunan--Tshung-Kingin valtatiellä.
-- Hukassa! huudahti ääni. -- Sen ainoa aukko on Tshung-Kingin
keskustassa.
-- Kiitos suuren Kaikkeuden on metalli saatavissa, Ree-Kian.
Hän ymmärsi katkeruuteni ja antoi paikkansa Masonille. Runsaan puolen
hetkeä hiveli tuon kiitollisen neron ihastunut ääni kuulokalvoani, ja
me erosimme ystävinä, hän odottamatonta asemaani itkien ja minä hänen
suurelle työlleen menestystä toivoen.
-- Ree-Kian auttaa sinua, jos hänen kykynsä suinkin siihen riittää,
huokasi Mason.
-- Sano Ree-Kianille, että olen hänelle siitä kiitollinen, vastasin. --
Jos aikeemme onnistuu, niin tapaamme Tai-Jeon palatsissa. --
* * * * *
Olin sulkenut virran ja mieli happamena riuhtauduin näkemäni
puitteista. La-Lin pehmoinen käsivarsi kiertyi kaulalleni, ja hänen
poskensa hiveli polttelevaa otsaani.
-- Lao-Koo, sanoi hän hellästi, -- uhkaako meitä vaara?
Katseeni tapasi hänen katseensa pohjan. Suuren yrityksen mitättömyys
siinä tuokiossa saavutti huippunsa. Jos Masonin yritys onnistuisi, niin
mitä se liikutti minua, kuka uuden vallan käsiinsä ottaisi!
-- La-Li! sanoin, puristaen hänen päänsä käsieni väliin. -- Luuletko
rakkautemme saavan viehkeämmän värityksen, jos tuolla tunnelin päässä
löydämme tuhathohteisen palatsin ja syleilyn lomassa imen huuliltasi
makeata hyytelöä?
-- Lao-Koo, sinun huulesi ovat paremmat kuin makea hyytelö, ja meidän
valkea valomme sallii minun nauttia katseesi kirkkaudesta.
-- La-Li! Jos kierroksen, parin perästä meille avataan tunnelin suu ja
sanotaan --
-- Lao-Koo! Minä rukoilisin heitä, että he loisivat sen jälleen umpeen,
helähti itkunsekainen ääni. -- Suutele minua, Lao-Koo!
Ja lämpöä uhkuvan ruumiin painautuessa syleilyyni imin huuleni La-Lin
itkusta väriseviin huuliin. --