Onko maailmassa mitään sen kiusallisempaa kuin odottaminen? Jo
nautinnonkin odotus, mikäli se alituisesti hetken päästä kangastaen yhä
karkkoaa päättömään epämääräisyyteen, on hirmuinen; mitä sitten asian,
joka sinänsä on kuiva velvollisuus ja iloton pakko?
Nousu nousulta olin pälynyt tilaisuutta saada kuljettaa Ka-Haran
aarteen kaivantooni, lasku laskulta olin vainunnut aihetta voidakseni
maksaa Shi-Kaille kerta kaikkiaan langenneen velan ja lepo levolta olin
toivonut La-Lin särkevän tämän kivikovan kuoren, joka itsepintaisesti
kahlitsi hänen rajun pyyteensä.
Miten sitkeä onkaan ihmisen kärsivällisyys! Alun kolmatta kierrosta
sitten oli polttotanko nuolaissut Feo-Fanin elottoman aineen -- ja yhä
vielä oli Ka-Haran aarre paikallaan, Shi-Kain sielu ruumiissa ja La-Lin
ääni kunnioittavan töykeä.
Minua ei enää miellyttänyt Tai-Masonin olinpaikan toivoton
arvaileminen, ei Tai-Lanen puuhien yksitoikkoinen tarkkaaminen, ei edes
onni, joka tuokioksi kiidätti sieluni suloisen See-Sean yksinäiseen
kammioon. Tahdoin toimia, ryhtyä toivottomimpaankin -- saadakseni tämän
helvetillisen jännityksen laukeamaan; samapa se, jos siinä mellakassa
omakin ruumiini viimeisen kerran liikahtaisi.
See-Seaa yhä rakastin. Kun asetin mielessäni rinnatusten hänet ja
La-Lin, huomasin, että tunteeni heihin molempiin yhä vahveni. Mutta
siinä oli ero, joka aina saattoi ajatukseni ymmälle: rakkauteni
See-Seaan oli pyyteetöntä, La-Liin se paloi rajulla himon liekillä.
Ja kuitenkin -- mitä oli jälkimäisen viivakaunis viehkeys edellisen
juovuttavan uhkeuden rinnalla!
Tai-Simonin palatsiin olikin henkeni viime aikoina palannut vain
toistaakseen See-Sealle yhden ainoan kysymyksen:
-- Missä on Tai-Mason? -- Missä Tai-Ree-Kian?
-- Oi Mea-Jeo, Tai-Suan ei tiedä, Tai-Simon ei tiedä, ei kukaan tiedä,
vastasi hän.
-- Eikö Tai-Mara tiedä? olin viimeksi kysynyt.
-- Jos tietää, niin hän salaa tietonsa, oi Mea-Jeo.
-- Epäilläänkö heitä?
-- Tai-Mara on jäätiköillä pidättänyt joukon punaisia, oi Mea-Jeo. Osa
heistä on poltettu, toinen osa ajetaan kaivoksiin.
-- Milloin, See-Sea?
-- Kenties jo huomenna. Tai-Simon sanoo, että kaivos on menettänyt
väkeä.
Levottomuus oli vallannut sieluni. Muulloin olin odottanut, kunnes
vakoilevan Tai-Simonin ääni meidät yllätti; nyt en malttanut enää
kuunnella enempää.
Lähettääkö Tai-Simon tänne nuo vangitut punaiset? Miksikä ei. Täällähän
on metallisuoni. Ja täällähän itäisen louhoksen seinä murtuessaan
viimeksi oli riistänyt alun kolmattakymmentä henkeä.
Suuri Kaikkeus! Mitä he olivat miehiään? Tai-Masoninko väkeä?
Tai-Jooninko alustaman kapinahankkeen toimitsijoita?
Kuin kuumeessa kävin päivän, toisen ja kolmannen. Joka laskussa jätin
työni ja La-Lin vartioidessa ruumistani pälyin Tshung-Kingistä tulevaa
lentuetta. Ja neljäntenä se ei enää ollut tyhjä kuormalentue, vaan
viidenkolmatta siiven vahvuinen viuhka, jonka suoltuessa aukkoon
Tai-Lanen polttaja joukko muodosti vartioketjun.
Miten mielelläni olisinkaan viipynyt Tai-Lanen luona, kun vankien
jono läheni huikaisevaa valokehää! En kuitenkaan tohtinut muuta kuin
hätäiseltä tarkasta noiden rotevain miesten kasvoja. Ja siinä olikin
tarpeeksi. Neljäs jonon etupäästä oli pitkä, kumara punainen, jonka
katseen synkkä levollisuus oli minulle kummallisen tuttu. Tai-Joon
-- niin, hänhän oli minulle miehen osoittanut kerran kontaktikoneen
näkölaatalla.
Hänen nimensä?
Tai-Tan-Lin levoton katse näytti äkkiä käyvän jäykäksi. Seuraavassa
tuokiossa hänen äänensä olisi kuuluttanut vieraan hengen läsnäolon.
Kiroten huonoa onneani pakotin henkeni takaisin louhokseen.
La-Li ei ollut ruumiini ääressä. Parin miehenmitan päässä hänen kätensä
liikkuivat metallin hohteessa.
-- Lao-Koo, sanoi hän kääntyen minuun päin, -- nyt en ole sinulle enää
mitään velkaa.
En kyennyt pistosta oikein tajuamaan. Mutta hänen äänensä sävyssä oli
jotakin, mikä lievensi sanojen vaikutusta.
-- Lienet oikeassa, La-Li, vastasin teennäisesti. -- Oletko iloinen
siitä?
Hän ei vastannut mitään; enkä minä vastausta odottanut.
* * * * *
Metalliviemärillä odotin Ka-Haran vuoroa. Hänen tyhjennettyään mittansa
tartuin häntä käsipuoleen.
-- Ka-Hara, sanoin, -- nousussa saamme joukon uutta väkeä. Sinulla on
paljon ystäviä. Minä tahdon tavata miehen, jolla on pitkä, laiha ruumis
ja hyvin kumarat hartiat.
-- Laskussa valopatsaalla kenties hänet näet.
-- Kenties. Mutta jollei häntä huudeta vielä huomenna. Minä tahdon
tavata hänet jo tänään, Ka-Hara.
-- Minä koetan.
-- Siitä riippuu aarteesi siirtäminen. Kuulin Ka-Haran hengähtävän.
-- Ole huoletta, Ka-Hara. Hän on Tai-Masonin mies, ja se on samaa kuin
ennen Tai-Millin.
-- Minä etsin hänet, Lao-Koo, vastasi vanhuksen innosta vapiseva ääni.
Mutta Ka-Hara ei löytänyt häntä. Pimeä kaivos oli niellyt uudet
tulokkaat niinkuin se oli aina tehnyt. Puolen hetken kuluttua ei enää
pelokas äännähdyskään ilmaissut, kenen sääreen viimeinen heistä oli
kompastunut.
Mutta ikäänkuin kiusallisen odotuksen korvaukseksi laskupasuuna imaisi
hakemani punaisen valopatsaan loimuun.
-- Kara-Hun, kuulin miehekkään äänen, jota jonkun verran painosti
rintakehän tavaton koveruus.
Kara-Hun! Varmasti olin Tai-Joonilta tuon nimen kuullut.
Rynnistin tungoksen läpi ja pelkäsin kadottavani miehen näkyvistäni.
Mutta hänen kookas haamunsa auttoi minut jäljille.
-- Kara-Hun! sanoin tarttuen hänen käsivarteensa ja ohjaten häntä
piirin ulkolaitaan.
Olin tyytyväinen. Toinen mies hänen sijassaan olisi rimpuillut vastaan
ja udellut syytä; tämä totteli sanaakaan sanomatta.
Ja tungoksesta päästyämme hän pysähtyi.
-- Toveri, sanoi hän hiljaa, -- mitä tahdot?
-- Tahdon, että tulet minun louhokseeni. Se on tuolla, tuon viidennen
läikän takana. Hohteesta näet, että siellä on metallia sinullekin.
-- Ja miksi juuri sinne? Minulla on kaksitoista tonnia, toveri.
-- Sitä suuremmalla syyllä, Kara-Hun.
-- Lao-Koo! törähti pasuunasta ja Kara-Hun riuhtautui irti.
-- Minä tahdon nähdä Lao-Koon, intoili hän. -- Minulle on sanottu,
että Lao-Koo on kaivoksen hirmu. Sain toistamiseen otteen hänen
käsivarrestaan.
-- Kara-Hun! sähisin hänen korvaansa. -- Joudu! Odota tuon viidennen
läikän kohdalla! Kautta suuren Tai-Masonin, minä olen Lao-Koo!
Ja odottamatta hänen vastaustaan ryntäsin tungoksen läpi valopatsaalle.
Siitä päästyäni kiiruhdin paikalle, jonka olin uudelle tuttavalleni
osoittanut. Hän oli siinä. Sanaakaan sanomatta otin hänen kätensä ja
ohjasin hänet valitusten kuulumattomiin, louhoksen yksinäisyyteen.
Ei La-Likaan vielä ollut palannut.
-- Kaivoksen hirmu, naurahdin hänen sanojaan matkien. -- No, Kara-Hun,
minä olin odottanut, että Shi-Kain levittämä huhu pystyisi tulokkaihin.
Etkö pelkää minua, Kara-Hun?
-- Lao-Koo, sanoi hän kuin kerraten muististaan. -- Sinäkö olet lyönyt
suuren Tai-Maran maahan?
Minä hämmästyin.
-- Sitä ei Shi-Kai liene sinulle kertonut, sanoin.
-- Shi-Kai? En tunne sellaista. Mutta jos sinä olet se Lao-Koo, joka
sen on tehnyt, voinet kertoa, missä se tapahtui.
-- Tieteen palatsissa, Kara-Hun.
-- Ja jos olet se Lao-Koo, voinet myöskin sanoa, miksi nimesi herätti
mielenkiintoani ja miksi se herätti mielenkiintoani jo ennenkuin tiesin
sinut täällä tapaavani.
Hämmästyksessäni välähti hitunen rohkeaa aavistusta.
-- Kara-Hun! sanoin lämmeten, -- sinulla on minulle jotakin sanottavaa?
La-Lin haamu oli ilmestynyt aukon sisäpuolelle. Mielenkiinnosta
vapisten vedin Kara-Hunin mukaani pimeikköön.
-- Lao-Koo, sanoi hän verkalleen, -- keneltä minulla olisi sinulle
sanottavaa?
-- Tai-Masonilta! Tai-Ree-Kianilta! -- Puhu! Minä olen nähnyt sinun
pitävän puhetta Toisen Piirin kansalle ja luotan sinuun.
-- Sano siis viimeinen sana: Sinä olet Lao-Koo, mutta sinä olet
myöskin --
Kara-Hunin ääni takisteli, olin tuntevinani siinä mielenliikutuksen.
-- Joo-Kee, sanoin kuiskaten.
-- _Tai-Kee_, tuli kuiskausta hiljemmin, ja minä tiesin, että Kara-Hun
oli laskeutunut jalkojeni juureen.
Tuossa tuokiossa olin pudistanut hänet jalkeille. Ei ollut enää
kaivosta, ei valitusta, ei La-Lia eikä Ka-Haran aarretta; oli vain
kysymys, joka monisanaisena pulppusi Kara-Hunin korvaan.
-- Kyllä, tyynnytteli hän. -- Tai-Mason elää. Ree-Kian elää. Ja Masonin
työ on yhä käynnissä. Mutta -- metalli puuttuu.
-- Eivätkö Tai-Maran vaanijat voi päästä Masonin jäljille?
-- Se on vaikeata.
-- Missä hän piileskelee?
-- Tai-Ree-Kianin varustamassa kätkössä, Kolmannen Piirin helmassa.
-- Ja Ree-Kian?
-- Samassa paikassa.
-- Onko heillä kontakti?
-- Puoli-Jackson.
-- Mistä he saavat ravintoa? -- Tshung-Kingin johdosta.
-- Mitä sanot? Eikö Mason valmista sitä?
-- Se ei riittäisi kuudellekymmenelle miehelle. Tai-Ree-Kian oli tehnyt
salajohdon jo toistakymmentä kierrosta sitten.
Minä tunsin kunnioitukseni Ree-Kiania kohtaan kasvavan.
-- Ja mistä nämä miehet? Eikö Tai-Mara heitä kaipaa?
-- Mahdollisesti joitakuita heistä. Mutta suurin osa on aikoinaan
"Suuren Veden helmaan syösseitä", joiden numerot virallinen luettelo on
leimannut veden merkillä.
Mieleeni muistui Nat-Jee, ja minä mainitsin nimen kunnioittavalla
kaipuulla.
-- Nat-Jee oli ensimmäisiä, sanoi Kara-Hun. -- Hänen nimensä ja
numeronsa olivat kuolleet jo puolitoista kierrossataa ennen häntä.
Olin vaipunut mietteisiin. Tai-Joonin aika vilisi sisäisten silmieni
editse. Se oli ollut kiehuvan hankkeen, levottoman alustuksen aikaa. Ja
nyt -- nyt se oli purkauksen, ilmileimahtavan kapinan.
Masonin sanat pillahtivat korvassani soimaan.
-- Metallia! sanoin pystyyn kavahtaen. -- Mason tarvitsee metallia!
Eikö muuta puutu, Kara-Hun?
-- Ei muuta.
-- Ja mitä miettii Mason?
-- Hän on "tehnyt" Kolmannen Piirin savesta "punaista metallia". Se on
tosin harmaata, mutta se kelpaa. Valkoista hän ei voi tehdä, Lao-Koo;
ja kuitenkin --
-- Kuitenkin?
-- Kuitenkin hän käskee minun sanoa Tai-Keelle: jos kestät
kolmekymmentä kierrosta, voi Suuri Kaikkeus kenties siihen mennessä
paljastaa minulle sijakkeen.
-- Kolmekymmentä kierrosta! Ja sillä välin voisi kaikki muu valmistua
ja -- odottaa!
Kara-Hun naurahti.
-- _Muu_ on valmis tämän kierroksen lopulla, sanoi hän.
Se oli isku. Se poltteli ja hiveli. Ruumiini vapisi henkeni lumoissa.
-- Kara-Hun, sanoin, -- Mason tarvitsee kolmekymmentä tonnia. Meillä on
jo kaksi. Me voimme raastaa lisää.
-- Miten? innostui hän -- ja sitten ääni sammui: -- Mitä sillä
tekisimme?
Masennus oli vallannut minutkin. Mutta olihan minulla suurempi toivon
syy: tunneli. Sanaakaan sanomatta vedin häntä muassani sorakasan yli,
irroitin kaivantoni kannen ja annoin hänen pistää kätensä aukkoon.
-- Kätkö? sanoi hän hapuillen haudan reunaa.
-- Kätkö, johon metallin aiomme siirtää.
Hän hymähti ilottomasti.
Silloin en voinut itseäni pidättää.
-- Kara-Hun! sanoin, -- kuuleeko korvasi jotakin?
-- Huminaa, vastasi hän.
-- Niin, huminaa, Kara-Hun. Ja jos sukellat tuohon reikään, tunnet
silmissäsi outoa pakotusta. Se on vetoa.
Käsi painautui ranteelleni; se tuntui tärisevän.
-- Vetoa! Mitä sanot, Lao-Koo? Nyt naurahdin minä.
-- Sanon, että kaivos päättyy tällä kulmalla tähän, ja että tuon aukon
toisen pään voit ruumiisi painolla puhkaista. Ja että silloin huminan
sijasta tunnet kylmän puhalluksen, joka ei lähde kaivoksen tomuisesta
helmasta, vaan sileäseinäisen tunnelin puitteista.
-- Tunnelin! -- Sanoitko: tunnelin, Lao-Koo?
-- Tunnelin, joka kulkee kaakosta luoteiseen.
-- Lunan -- Gordonin -- Kongon? --
-- Saman, Kara-Hun.
Mies ravisti kättäni kuin mielipuoli.
-- Sen leikkaa Gordonissa Kongon-Tshung-Kingin tunneli.
-- Niin.
-- Ja puolikymmentä normaaliastetta leikkauspisteestä on Tai-Masonin
majapaikka.
Sydänalassani sykkäili oudosti.
-- Uusi voimakeskus?
-- Uusi voimakeskus, päätti Kara-Hun raueten.
Tuokion seisoimme sanattomina. Olin tahtonut yllättää Kara-Hunin,
ja hän olikin yllättänyt minut. Tai-Mason tuon viivasuoran tunnelin
toisessa päässä! -- Metallia kaipaava voimakeskus tuon siloisen
käytävän yhteydessä! -- Välillä vain matka esteetöntä ilmaa! --
Suuri Kaikkeus! -- Satakolmekymmentä normaaliastetta tuota esteetöntä
ilmaa oli tällä hetkellä minusta leikintekoa.
-- Kara-Hun! sanoin toivosta pakahtumaisillani. -- Huomenna tuomme
Ka-Haran aarteen tänne ja sitten aherramme kaikin kolmen yötä päivää.
Kymmenen kierroksen kuluessa, suokoon sen suuri Kaikkeus, annamme
Masonille hänen tonninsa. Ja silloin --
-- Silloin. Miksei ennen? Minä vastaan kuudestatoista miehestä, ja jos
metallia on, niin he kantavat osansa kätköömme.
-- Kara-Hun, sanoin liikutettuna painaen hänet syliini, -- Suuri
Kaikkeus on lähettänyt sinut tänne, suuri Kaikkeus on antava Masonin
onnistua. --
Vasta kansilaattaa aukolle asetellessani minut valtasi jäähdyttävä
epäilys: Oliko hyljätty valtatie vielä siinä kunnossa, että sitä
voitiin käyttää? Mutta minä suljin sen epäilyksen sisimpääni ja päätin
sen sinne tukehuttaa. Olihan jossakin tunnelin keskellä häämöttänyt
vaunun haamu. --