Vajain vatsoin palasin "tunneliini". Mutta sitä täydempi oli
pääni. Olin laskenut Ka-Haran aarresopukan aseman ja tullut siihen
vakaumukseen, ettei se voinut ulottua näin pitkälle. Ja mikä oli
vieläkin kiihoittavampaa, koko kaivos tuntui päättyvän tähän sokkeloon
ja viheltävä reikä viittasi suoraan ulospäin.
Millä innolla ryhdyinkään reikää laajentamaan! Mutta yhtä innokas
tuntui olevan seinän vastarinta. Hyvinkin puoli hetkeä ahersin
puikkoineni, ennenkuin palanen jälleen lohkesi ja vihellys aleni
humisevaksi puhinaksi. Saatoin nyt pistää käteni aukkoon, enkä
malttanut olla sitä tekemättä.
Ääretön Avaruus!! -- Käteni hapuili tyhjää tuntematonta ja vain reiän
ympärillä tapasi sileän, pystysuoran pinnan.
Pitkän tuokion hellittämättömän hikoilun jälkeen sain aukkoon ahdetuksi
pääni ja toisen käteni. Korviani terästäen pudotin alas nyrkinkokoisen
lohkareen. Se kolahti johonkin kovaan, joka ei voinut olla miehenmittaa
syvemmällä. Innostuneena sinkosin toisen möhkäleen vaakasuoraan
suuntaan. Sen pudotessa kuului kolahdus -- sitten toinen --
Lunarian sokeus! pääsi huuliltani kirous. Ja vajaan puolen hetken
perästä olin rouhinut aukon miehenmentäväksi pyöriöksi. Takaperin
siihen vielä en uskaltanut, mutta jalat aukon reunamiin jännittäen
kurottauduin riipuksiin ja hapuilin louhinpuikolla pohjaa.
Siinä se oli. Ja mikäli puikon kärjellä sen tunsin, oli se kova ja
sileä kuin seinäkin.
Kuumeinen jännitys oli tasoittunut jonkinlaiseksi pitkälliseksi
kiihtymystilaksi. Vetäydyin takaisin tunneliin ja mietiskelin. Kaikesta
päättäen tämä tuntematon luola oli autio, joten saatoin turvallisena
jättää aukon tukkeamatta. Sensijaan oli ilmanveto kaivokseen visusti
ehkäistävä.
Luikersin ulos tunnelista. Vedon puhina oli verraten voimakas, mutta
raskas kansi tuntui sen kestävän. Pää täynnä tuumia ja hartiat vedosta
kipeinä riensin louhokseen. Päivän urheilu oli vähentävä varastoani
kolmella sadanneksella.
Eivätkä käteni enää sinä päivänä ryhtyneet työhön. Äänettömänä seurasin
La-Lin ahertelua ja vatvoin omia ajatuksiani. Ja kun olimme vieneet
saaliimme metalliviemäriin, annoin La-Lin laittautua levolle.
Mutta tyttö makasi pää kyynärvarren varassa ja leikitteli
metallimurusilla. Tuolloin tällöin hohde paljasti hänen kasvoillaan
epäröivän ilmeen, ja hänen ruumiinsa kääntelehti lepoa saamatta.
-- Mikset nuku, La-Li? sanoin hiljaa.
Hän liikahti. Hohteessa näin välähdyksen hänen herttaisista silmistään.
-- Minä olen aloittanut velkani maksamisen, vastasi hän. -- Sinä olet
väsynyt tänään. Salli minun valvoa pari hetkeä sinun nukkuessasi. Jos
joku tulee, herätän sinut ajoissa, mikäli se ei ole Feo-Fan.
-- Luotatko Feo-Faniin?
-- Miksen luottaisi! Onhan hän ystäväsi.
-- Tiedätkö hänestä mitään muuta?
-- Tiedän vain, ettei hän täällä ole tehnyt pahaa kenellekään.
Tuo oli herättänyt minussa ajatuksen. Ottaisinko Feo-Fanin uskotukseni
ja veisin hänet tunneliin? Hänen avullaan voisin laskeutua luolaan.
Ei. Miksen mieluummin käyttäisi toista keinoa? La-Li valvoisi ruumiini
vieressä ja pudistaisi minut hereille. Ymmärtäisikö tyttö --?
-- La-Li, sanoin kerkeästi,--minä voin nukkua sikeästi. Luuletko
saavasi minut hereille silmänräpäyksessä?
-- Minä ravistan sinua voimaini takaa.
-- Juuri niin. Ja jollei se auta, niin huuda korvaani ja tuki suuni
ja nenäni. Ei, se ei ole vaarallista. Hengenahdistus pakottaa minut
heräämään. Montako sadannesta laskemme hetkeltä, La-Li?
Hänen naurunsa helähti lyhyeen.
-- Montako hetkeä sadannekselta, siitä on kysymys, sanoi hän.
-- Vaikkapa niin. Siitä ehdimme sopia, päätin paneutuen levolle.
-- Siis hetki ja sadannes, nauroi hän kooten soraa pääni alle. --
Muuten en suostu.
-- Sovittu, sanoin halaten lepoon kuumeisen kiihkeästi.
Ja seuraavassa tuokiossa en tiennyt muuta kuin että ruumiini antautui
hyvin ansaittuun liikkumattomuuteen ja sieluni silmien eteen avautui
ahdas tunneli, jonka toisessa päässä houkutteli salaperäinen tuntematon
sileäseinäisen aution luolan hahmossa.
Vielä vilahdus La-Lin soraa kokoovasta kätösestä ja sitten -- kaitainen
ontelo, jonka ylälaidassa valkoinen juova viivasuorana viiletti
kaukaiseen pimeyteen.
Nyt sen vasta tajusin. Tämä "sileäseinäinen luola" oli tunneli.
Puolenkolmatta miehenmitan päässä kaivoksen uloimmasta pohjukasta
oli sattuma minulle paljastanut yhden näistä suurista valtasuonista,
joiden rakentamisen suuri Tai-Wang-Jeo oli aloittanut ja jotka vasta
tuhatkunta kierrosta takaperin lopullisesti menettivät merkityksensä.
Mihin suuntaan tämä tunneli kulki? -- Nyt vasta aloin käsittää, miten
avuton ruumiista riippuvainen sielukin erinäisissä tilanteissa voi
olla. Ei ollut ollenkaan vaikeata pulpahtaa maanpinnan yläpuolelle
ja määrätä, ilmansuunta tähtitaivaan avulla. Mutta sen vertaaminen
valottomaan tunneliin ja siten viimemainitun suunnan määrääminen
osoittautui naurettavan monimutkaiseksi tehtäväksi. Silmänräpäyksessä
saattoi tuntea olevansa ylhäällä taivaanlaella, jonne nousevan auringon
läikkeet puhaltuivat, ja silmäillä karttaa, jolle kolmen Piirin
rantaviivat piirtyivät; mutta kun saman silmänräpäyksen murto-osassa
tajusi olevansa pimeän tunnelin puitteissa, ei enää sopinut ajatella
aineettoman olennon paikallistumattomuutta, vaan alkoi tuntea, että oli
rajansa senkin näköpiirillä.
Se oli kiusallisen sekoittavaa. Ja kuitenkin, pannen merkille
erinäisten töyräitten ja syvennysten asennon, luulin lopulta voivani
päätellä, että tunneli tuolla normaaliasteen neljänneksen syvyydessä
kulki kaakosta luoteiseen. Pienen Veden tuolla puolen se kaiken
todennäköisyyden mukaan sivuutti Gordonin ja päätyi Kongoon.
Silmäilin hetken aikaa kaivosalueen lukuisia maa-aukkoja ja tulin
houkutelluksi niistä suurimman sisäpuolelle. Jos olin toivonut
näkeväni Tai-Lanen, olin osunutkin oikeaan aikaan. Nostoviemäri purki
parhaillaan sisällystään lentotuoleihin, ja muuan apureista luetteli
Tai-Lanelle kunkin nimen ja määrän.
-- Montako polttoa tänään, Tai-Tan-Li? kysyi Tai-Lanen naisekas ääni.
-- Ei yhtään, Tai-Lane, vastasi luetteleva apuri. -- Mutta kolme on
tiedossa: La-Mao, vanha Sera-Java ja Tse-Kin. Heiltä ei kahteen nousuun
muruakaan.
-- Olivat kunminkin huudossa?
-- Olivat. Mutta huomenna ei ainakaan vanha Sera-Java.
Minä muistin: tuo vanha nainen oli viime huudossa lysähtänyt kokoon
tuskin jaksettuaan nimensä henkäistä.
-- Shi-Kai ei paranna mittaansa? jatkoi Tai-Lane
-- Ei. Olenpa varma siitä, että siellä alhaalla o tapahtunut
tonnimiehen vaihdos.
-- Tarkoitat Lao-Koota, Tai-Tan-Li?
-- Juuri häntä. Ja minä uskon, että hän kantaisi huokeasti
neljänkymmenen tonnin tuomion. Hänen mittansa on säännöllisesti tarkka,
liian tarkka.
-- Annamme hänelle pienen kurinpito-lisäyksen. Sitäpaitsi -- minä ja
suuri Tai-Simon olemme keksineet -- mutta se on toinen asia. Sanoppa,
miten on La-Lin laita. Yhäkö hän täyttää mittansa?
-- Viime aikoina yhä paremmin. Joko hän on saanut antavan louhoksen
tahi joku auttaa häntä; joka tapauksessa on varmaa, että hänen suloinen
ruumiinsa on löytänyt haltijan.
-- Kirous! Orjan liha siis oli maukkaampi. Minulle hän tarjosi
elottoman ruumiinsa jäätävää himottomuutta.
Tai-Lanen huulilla väreili julma hymy ja hänen silmänsä laski
loittonevan kuormasiipijonon pituutta.
-- Täysi lentue vielä tänään, sanoi hän äkkiä, -- suuri Kaikkeus
tietänee, miten on kierroksen lopulla Nouseeko kuolleittemme luku
viiteenkymmeneen?
-- Virallisesti ylikin, oi suuri Tai-Lane. Mutta oikeastaan --
-- Virallisesti, keskeytti Tai-Lane kuin joka tavua purren. -- Entä
mahdollisuudet?
-- Kuudeskahdeksatta louhos hyötää yhä kaasuaan ja imuri ei kykene sitä
nielemään. Mutta louhos on liian antava suljettavaksi.
-- Totta, Tai-Li. Siihen meillä ei ole varaa. Mutta jollei Tai-Simon
kykene lähettämään meille enempää kuin kaksikymmentä, olemme ennen
kierrosvaihdetta huutavassa hukassa. Tai-Morris-Jeo vaatii sadannesten
lisäystä, ja Tshung-Kingin uusi himoittelupalatsi nielee tulevalla
kierroksella satakaksikymmentä tonnia --
-- Tai-Lane! keskeytti Tai-Tan-Li, tehden merkitsevän ovelan eleen
ja luhistaen hartiansa. Eikö sinustakin tunnu, että suuri henki
parhaillaan vaatii tilaa tajunnassamme --
Näin Tai-Lanen ilmeen jäykistyvän. Hänen hienotekoiset olkapäänsä
pyöristyivät, ja käsi lerpahti kontaktikoneen kammelta.
-- Ah, suuri Tai-Jeo, sanoi hän matelevasti, -- Suuren Mantereen herra,
Suuren ja Pienen Veden valtias -- --
Minä en kuunnellut enää. Läsnäoloni oli säikyttänyt kaivoksen pelätyn
hirmun, ja omasta puolestani pelästyen halusin louhokseeni La-Lin ja
oman lihani luokse. --
Mitäkö näin? Uhkasiko vaara lepäävää ainettani? Makasihan La-Li
ruumiini vieressä kädet kasvojani pidellen ja silmät silmiini pälyen.
Viivähdin tuokion. Suloinen aavistus pakotti minut sen tekemään. Pieni
keko hohtavaa metallisoraa valaisi liikkumattomia kasvojani ja tytön
silmiä, joissa hehkui lempeä tuli.
-- Lao-Koo! kuiski hyväilevä ääni. -- Etkö vielä herää! -- Ja
jälleen painautui poski elottomalle poskelleni, jälleen siveli käsi
näkemättömiä silmiäni.
La-Li liikahti. Kävi väreily läpi hänen suloisen olemuksensa, ja
kaihtaen kietoutui hänen ruumiinsa elottoman ruumiini syleilyyn. Niitä
silmiä! -- Vilahdukselta näin niiden uupuvan hehkun: se oli hienoa,
puhdasta, jumalaista pyydettä.
Voimakkaasti imeydyin aineeni kahleisiin. Mistään huolimatta tahdoin
vierittää elävöitetyn ruumiini hänen pyyteiseen helmaansa, puristaa
huohottavan rintani hänen kaipaavaan poveensa.
-- La-Li! sanoivat huuleni silmäini auetessa, ja käteni nousivat. Mutta
niiden voima oli puuduksissa, ja säikähtynyt olento livahti niiden
ulottuvilta.
Minä hillitsin himoni. Häpesin, että olin tuollaista ajatellut.
-- La-Li, sanoin teeskennellen, -- olenko nukkunut kauan?
Tyttö läheni jälleen.
-- Hetken perästä kuulemme kai pasuunan. Minä -- minä luulin, että olit
kuollut.
-- Miksi niin, La-Li?
-- Minusta tuntui kuin olisi veresi kylmennyt ja suonesi lakannut
sykkimästä.
Olin vastaamaisillani jotakin sikeästä unesta, mutta hylkäsin valheen.
Tällä hetkellä valtasi minut rajaton luottavaisuuden tunne.
-- La-Li, sanoin, -- lepää tässä vierelläni. Tiedätkö, sinun
valvoessasi olen käynyt eilisen kaivantoni tuolla puolen.
-- Unessa, Lao-Koo?
-- Niin, tahallisessa. Eilen oli puikkoni kahden miehenmitan päässä
pinnasta solahtanut tyhjään. Siellä oli uusi kaivos. Ja nyt, La-Li,
tiedän, että se ei ole kaivos, vaan tunneli -- valtatie Lunariasta
Kongoon.
Olin kuiskannut tuon viimeisen ja tavoitin nyt La-Lin kättä. Hän
vetäytyi poispäin, ja minä kuulin hänen hapuilevan sanoja.
-- Lao-Koo, tuli viimein arasti, -- sinä et ole orja! Vain suuri Tai
voi hengessä kulkea matkoja. -- Ja sitten ääni särkyi nyyhkytykseen: --
Ah, minä aavistin -- -- suuri armias Kaikkeus! --