Hänen kertomuksensa ei ollut pitkä. Vai liekö johtunut siitä,
että hänen äänensä helinää siinä korvani juuressa olisin halusta
nousupasuunaan asti kuunnellut.
Olin sen jo etukäteen aavistanut: Tarkastusretkillään suuri Tai-Jeo oli
keksinyt La-Lin ja ennen nousua oli hänen lähettinsä saapunut La-Lin
luokse. Vastustelu ei auttanut; olihan suuren Morris-Jeon himo alhaisen
orjan lihaan tälle suuri kunnia.
Mutta La-Lille tämä kunnia oli ollut käsittämätön. Kolmanneksen
kierrosta hän oli Tai-Jeon palatsissa viipynyt ja turhaan oli suuren
Morris-Jeon liha hänen lihansa syttymistä odotellut. Sillä välin hänen
isänsä ja veljensä yhteisestä tuumasta Lao-Koo oli keinotellut itsensä
naiselaan ja surmattuaan ylivartijan yrittänyt kuristaa sisarensa.
Yritys epäonnistui. Lao-Koo pääsi pakoon. Kolmen polttajaosaston
takaa-ajamana hän varastamallaan koneella pääsi Ontarion jäätikölle
asti, jossa Rai-Sunin polttotanko hänet saavutti.
Kiukuissaan Tai-Jeo lähetti La-Lin Kolmannen piirin kuoriaiskaivoksiin
ja sieltä vihdoin tähän metallihelvettiin.
-- Ja etkö kadu, La-Li? kysyin hänen äänensä helinän vaimettua.
-- Mitä katuisin! Tuolla ylhäällä ei minulla enää ole ketään. Lao-Koo
on kuollut, isäni Pao-Lao on poltettu. Ja täällä alhaalla, kun väsynyt
pääni on soralle painunut, kun korvani ei enää mitään kuule, olen usein
nähnyt Lao-Koon ja --
Hänen äänensä sointu oli äkkiä särkynyt, ja käsivarteni tunsi hänen
ruumiinsa värinän.
-- Jatka! sanoin hiljaa.
Hän vaikeni. Minut valtasi epämääräinen, viehkeä aavistus. Puristin
hänen ruumiinsa lähemmäksi ruumistani.
-- La-Li! kuiskasin. -- Anna minun kuulla äänesi. Miksi tulit minun
luokseni nyt, kun tähän asti ole sinua turhaan houkutellut?
Hän nyyhkytti.
-- Siksi, että Lao-Koo on minulle monasti sanonut: "Lao-Koo tulee
luoksesi; Lao-Koo pelastaa sinut." Ja nyt -- kun piesty ruumiini hetki
sitten päästi henkeni tuokioksi vapauteen -- sanoi Lao-Koo minulle:
"Lao-Koo on tullut" --
Minä olin unohtanut helvetin, olin unohtanut valituksen. Sylissäni
oli hento, vavahteleva ruumis, joka tuntui tahtovan kätkeytyä minun
lihasteni suojaan Koko sieluni oli pyrkinyt huulilleni jonkin sanottava
muodossa. Ja minä sanoin:
-- Lao-Koo on tullut, -- La-Li! --
* * * * *
Siitä hetkestä alkaen ei Shi-Kai merkinnyt minulle mitään. Siitä
hetkestä oli olemassa vain La-Li ja minä. Ja tämän huumaavan
onnekkuuden taustalla kuin välttämättömänä pahana valkoinen metalli,
laskupasuuna ja aika-ajoittainen ravintoletkun tarve.
Kuudessa laskussa oli La-Lin hento, sairas ruumis päässyt valopatsaalle
sylissäni leväten, kuutena päivänä hän käsivarteeni nojaten oli imenyt
ravintonsa minun pitelemästäni letkusta, ja kuudessa nousussa olin
kiidättänyt kaksi mittaa metallia Tai-Lanen ahnaaseen viemäriin. Enkä
elämässäni ollut tiennyt orjan työtä nautinnoksi.
Ja seitsemäntenä päivänä La-Lin jalat tahtoivat itse tehdä tehtävänsä.
-- Minä olen väkevä, sanoin moittien.
-- Ja sinun väkevyytesi on tehnyt minut väkeväksi, vastasi hän.
Valopatsaalla vaivuin ihailemaan hänen vartaloansa. Sen entinen
ryhdikkyys ilahdutti minua, ja samalla tunsin sisimmässäni
tyytymättömyyden pistoksen. Raskain mielin astuin esiin nimeäni
huudettaessa, ja kun siitä jälleen pääsin, heitin epävarman silmäyksen
louhokseen, joka oli ollut suuren onneni puitteina.
Tarvittiinko minua siellä enää? Shi-Kai oli ollut vihamieheni; hänet
olin kukistanut. La-Li oli ollut rakkaimpani, häntä olin suojannut.
Edellinen oli viimeksi eilen pasuunavalosta ryömittyään minusta
piittaamatta kulkenut ohitseni; eikö jälkimäinen huomenna samalla
tavalla sivuuttaisi --
Minä värisin. Olinko tullut tänne vain ruhjomaan ja parantamaan,
iskemään maahan ja maasta nostamaan! Enkö sitten ollut --? Sitähän olin
kuvitellut, määrääjän osaa tavoitellut.
Ja nyt se ei enää maistunut.
Minä värisin jälleen. Todellisuus oli todellisuus. Mutta se oli
toisessa hahmossa. Sen olemiselle oli ilmennyt ehto. Ja se ehto oli --
La-Li.
Olin kävellyt La-Lin louhokseen.
Sitähän olin odottanut, ja kuitenkin se teki repivän vaikutuksen:
La-Lin kädet olivat alkaneet ahertaa.
Minä näin, että hänen katseensa välähti puoleeni, ja _tunsin_, että
hänen sielussansa jotakin liikkui.
-- Louhos on antava, sanoin väkinäisesti. -- Sinä et tarvitse apuani,
La-Li.
-- En, Lao-Koo, tuli vitkastellen. -- Mutta louhos on suuri; siinä on
tilaa myöskin sinulle.
En voinut vastata. Katselin hänen käsiään; ne liikkuivat hermostuneesti.
-- Vai tarvitsetko, Lao-Koo, yksinäsi tällaisen alan! helähti kuin
pakosta.
-- En, La-Li.
Hän hämmentyi työssään. Ja käsien haparoimisessa oli jotakin kysyvää.
Ja silloin en enää sitä pidättänyt.
-- Louhos on liian suuri tonnimäärälleni, sanoin järeästi, -- mutta ei
edes tarpeeksi työkyvylleni. Minä tahdon päästä viiteen sadannekseen.
-- Se olisi tyhmää. Tai-Lane voisi lisätä tuomiotasi. Tarvitsethan vain
kolme.
-- Ja sinä?
-- Olen sinulle velkaa yhdeksän sadannesta, Lao-Koo. Minä tahdon maksaa
sen.
-- Miksi?
Olinko kuullut väärin! Vai olinko itse päästänyt nyyhkytyksen?
-- Siksi, että minä en tahdo olla velkaa kenellekään, tuli kuin
väkipakolla.
Siinä äänessä oli itkua.
Hän yritti tehdä työtä, mutta kädet olivat saamattomat; ei yksikään
metallimurunen ottanut osuakseen mittaan.
-- Lao-Koo, sanoi hän epävarmalla äänellä, -- en tahdo sinua pahoittaa.
Mutta Tai-Lane on tarjonnut minulle kevyempää työtä tuolla ylhäällä.
Shi-Kai on luvannut poimia minunkin osani täällä alhaalla. Moni muu on
samaa korvaani kuiskannut. Ja minä olen evännyt heidän ehdotuksensa.
Velassa en ole tahtonut olla ja maksaa -- sitä en ole myöskään halunnut.
Myönnän, että vastaus minua katkeroitti.
-- La-Li, sanoin, -- enempää ei tarvitse sanoa. En aio sinulta periä
saatavaani enkä edes tahdo tunnustaa sitä. Korvausta ajattelematta
olin sinua auttanut; tietoisena siitä olisin sen jättänyt tekemättä.
No niin, minä en ole Tai-Lane, en myöskään Shi-Kai; ostamalla
en jumalaista lihaasi koskaan tahdo omistaa. Noista yhdeksästä
sadanneksesta esitän sinulle aikanaan korvausvaatimuksen ja samalla
myöskin suoritustavan, joka enintään riistää sinulta muutaman hetken
unen. Suostutko, La-Li?
Minä tiesin, että hänen sielussaan väreili epäröinti.
-- Ja jollen suostuisi? tuli hiljaa.
-- Silloin jätän louhoksen sinulle.
Minä tunsin, että epäröinti taisteli. La-Li nousi kuin pakosta ja
seisoi edessäni louhoksen mustaan suuhun tuijottaen.
-- Lao-Koo, sanoi hän, -- jos maksamistavan itse saan hyväksyä tai
hyljätä, niin suostun. Päivää on jo hetki hukkaan kulunut.
Minä ymmärsin. Hillitsin voimakkaan haluni saada sulkea hänet syliini
ja asetuin poimimisasentoon hänen mittansa taakse.
-- Ei niin, sanoi hän äänen yrittäessä helähdellä. -- Me olemme
toveruksia, sinun paikkasi on minun rinnallani.
-- La-Li, koetin nauraa, -- Shi-Kai ei voisi olla itsepäisempi kuin
sinä.
* * * * *
Tämä aika kävi minulle koettelemuksen ajaksi. Joka nousussa olin
toivonut saavani täyttää La-Lin mittaa, joka laskussa hieroa hänen
kangistuneita jäseniään. Mutta noususta laskuun, laskusta nousuun oli
minun läsnäoloni tarpeeton, ja lepokauden ensimmäinen hetki loi aina
unettomain silmieni eteen hohteessa käden ulottuvilla lepäävän naisen,
jonka viettelevään olentoon käteni ei saanut koskea.
Toinen koettelemukseni oli valkoinen metalli. Monasti, kun unhoa hakien
olin hanakasti iskenyt metallin kimppuun, huomasin helposti voivani
päästä päivässä kuuteenkin sadannekseen. Ja silloin tulin laskeneeksi,
miten vähäisessä ajassa voisin Tai-Masonin tarpeen täyttää, kun vain
kykenisin toimittamaan metallin hänen saatavilleen.
Vieläköhän Mason ylimalkaan muisteli minua? Vai oliko hän jo kaiken
sellaisen jättänyt laskujensa ulkopuolelle?
Jälkimäinen otaksuma tuntui uskottavammalta. Sillä epäilemättä
Tai-Mason tiesi, että minä olin täällä, ja sehän merkitsi samaa kuin
olemattomissa.
Mutta siitä huolimatta Masonin leveä otsa aina vilahteli silmissäni,
ja hänen tyyni, voimakas äänensä alinomaa ärsytti korviani. Se tuntui
väittävän mahdotonta mahdolliseksi. Ja sen lumoissa kaasin monasti
määräsadannesteni ylijäämän louhoksen syrjäiseen soppeen.
-- Kaiken varalta, olin selittänyt La-Lille. -- Voisihan sattua, että
jonakin päivänä sairastuisin.
Mutta Feo-Fanille, joka sattumalta louhoksessa käydessään oli keksinyt
varastoni, ei kelvannut tämä selitys.
-- Tai-Lane voi siitä saada vihiä, sanoi hän huolestuneena. -- Kun
räjähdyskone ensi kerran ruhjoo seinämää, voi kätkösi tulla näkyviin.
-- Olet oikeassa, vastasin. -- Mutta tuo seinä on silkkaa maata ja
kaivaminen käy tähän suuntaan. Kerran pari olen sitä puikollani
tökkinyt saamatta aavistuksen vertaa metallia. Mutta Feo-Fan kuulosti
huolestuneemmalta.
-- Sinun sijassasi kätkisin sen paremmin, vaikkapa tuon soraläjän
taakse, sanoi hän. -- Jos Tai-Lane nuuskisi seutuja, huomattaisiin
heti, ettei metalli ole siinä niin eristettynä _luonnostaan_.
Siihen se jäi sillä kertaa. Mutta siitä lähtien ei se ajatus antanut
minulle rauhaa. Laskelmani mukaan piti sopessa olla viisitoista
sadannesta metallia, ja se oli minusta aarre.
Kerran, kun se ajatus minua tavallista kovemmin vaivasi, tuli
ravintoletkulla viereeni uusi naapuri.
-- Lao-Koo, kuiskasi hän omituisen hiljaisella äänellä, juuri kun
pasuuna ilmaisi ruokailun päättyvän, -- Lao-Koo, minä ja Feo-Fan olemme
hyviä ystäviä.
Tirkistin äänettömänä pimeään.
-- Lao-Koo, jatkoi hän, -- Feo-Fan on uskonut minulle asian, joka minua
miellyttää.
Minua se kaikkea muuta kuin miellytti. Mutta nyt muistin, että Feo-Fan
viime päivinä oli ollut merkillisen miettivä.
-- Minä olen Ka-Hara, jatkoi ääni. -- Salli minun puhua kanssasi
louhoksessasi.
Hänen nimensä ei minua rauhoittanut, mutta se toi mieleeni Tai-Millin
kapinan.
-- Minä en ymmärrä sinua, sanoin varovaisesti. -- Miksi tahdot puhua
minun kanssani?
Hän tarttui käsivarteeni, talutti minua muutaman askeleen ja kuiskasi
huulet korvanlehdelläni:
-- Ka-Hara on vanha ja tuntee tavat. Ei kukaan tiedä, että Ka-Hara on
ollut luonasi. Ei edes naisesi tule kääntämään kylkeään.
Mikä mies oli tämä Ka-Hara? Kuusisataa kierrosta sivuuttanut vanhus,
joka Feo-Fanin puheen mukaan oli ottanut osaa Tai-Millin kapinaan ja
sen alusteluun jo ennen Tai-Millin syntyä. Nyt hän oli virunut tässä
helvetissä alun viidettäkymmentä kierrosta ja oli yhä epäiltyjen
kirjoissa, toisin sanoen, hänen nimensä mainittiin joka laskussa,
huudettiinpa sitten kymmentä tai kymmentä sataa.
Ja totta tämä Ka-Hara oli puhunut. Vaikka olinkin valveilla, en
liikettäkään aavistanut ennenkuin ääni korvani juuressa sanoi:
-- Nukkuuhan naisesi, Lao-Koo?
Vastasin myöntävästi; silmäni oli tottunut sen lukemaan La-Lin jäsenten
asennosta.
-- No niin, sanoin, -- mitä on Feo-Fan sinulle kertonut?
-- Että sinulla on metallia kätkössä. Vavahdin. Feo-Fan _oli_ siis
kertonut siitä.
-- Minun louhoksessani on paljon metallia kätkössä, Ka-Hara, tokaisin.
Luulin kuulleeni sisällisen naurahduksen.
-- Lao-Koo, sanoi hän, -- Ka-Hara ei herätä sinussa luottamusta.
Entäpä herättääkö suuren Tai-Millin nimi sinussa kunnioitusta? Minulle
riitti suositukseksi se, että olet lyönyt suuren Tai-Maran polttajain
läsnäollessa maahan. Riittääkö sinulle se, että olen seisonut
Tai-Millin vierellä neljäkolmatta kierrosta ja menettänyt molemmat
poikani Gordonin kahakassa? Ja kautta suuren Kaikkeuden, ei ollut
Tai-Millin vika eikä yhdenkään hänen miehensä se, että kapina paljastui
ennen aikaansa ja johti hätäiltyyn rynnistykseen. Oliko, Lao-Koo? Onko
joku kansasta sitä jälkeenpäin sanonut?
-- Ei, Ka-Hara. Mutta mitäpä siitä enää? Mitä metallilla sen kanssa
tekemistä?
Ka-Hara kosketti olkapäätäni.
-- Metallilla? Tietäisinpä minä sen! Mutta muistan Tai-Millin sanoneen
Tai-Taolle kolme nousua ennen loppua: olisipa meillä heidän voimansa,
olisipa meillä ollut jokunen tonni valkoista metallia!
-- Tai-Taolle? -- Suuren Tai-Joonin isälle? äännähdin.
Ka-Hara päästi äänen, joka ei merkinnyt hyväksymistä.
-- Jos Tai-Taon poika on suuri, ei hän ole käynyt isänsä jälkiä, tuli
halveksivasti. -- Tunnetko hänet?
-- Tunsin. Hänet poltettiin Suuren Veden yllä suurena kiihoittajana.
Hän oli minun ystäväni.
Ka-Hara puristi olkapäätäni sanatonna. Liikahdukseni tuntui hänet
vihdoinkin herättäneen.
-- Lao-Koo, sanoi hän huoahtaen, -- minun piti sanoa, etten ole
unohtanut suuren Tai-Millin sanoja. Ikäänkuin hän olisi käskenyt minua
sitä tekemään, olen koonnut metallia, minkä voimani ovat sallineet;
minulla on lähes puoli tonnia.
-- Sinulla!
-- Niin. Ja minä luulin sinun tietävän, mitä sillä tekisimme.
Tunsin innostukseni nousevan. Mutta varovaisuuteni pidätti minua
rajoissa.
-- Näytä minulle aarteesi, Ka-Hara, sanoin.
Hän kuunteli valitusten kuoroa.
-- Se ei ole kaukana, sanoi hän. -- Kolmas louhos tästä letkujen
suuntaan. Kunhan tuo ulvonta paisuu tarpeeksi, voimme ryömiä sinne.
Se oli totta. Kun valitusten yltyessä seurasin vanhan oppaani
jäljestä monimutkaisen louhossikermän sisustaan, teki hänen muutama
kädenliikkeensä suorastaan ihmeitä: silmieni eteen lumoutui valomeri,
jossa karkeamöhkäleinen metalli paistoi kuin auringon hohde kasteisen
töyrään harjalla.
-- Louhos on tyhjä, sanoi Ka-Hara peittäen sopen soralla. -- Tänne ei
tulla enää. Jollei louhintavalvojan päähän pälkähtäsi täyttää louhos
kokonaan.
-- Ja jos pälkähtäisi --?
-- Tai-Tan-Li on liian laiska sitä tehdäkseen. Hän on käynyt täällä
alhaalla viimeksi kolme kierrosta sitten. Pysyttelee mieluummin
ylemmillä kerrostumilla jossa hengitys on huokeampaa. Hänen
edeltäjänsä, Tai-Ja-Kan, sulatteli alinomaa takaseiniä koviksi ja
täytteli tarpeettomia syvänteitä; mutta hän saikin surmansa vieremässä.
Paluumatkalla emme puhuneet sanaakaan. Vasta louhoksen edustalla
Ka-Hara pidätti minut tuokioksi.
-- Lao-Koo, kuiskasi hän, -- sinun silmissäsi ei ole sama kiille kuin
muiden. Luulin sinun tietävän, mitä metallilla tekisimme.
Minun sisässäni kumpuili. Sama ajatus riehui aivoissani nyt entistä
rajumpana. Peläten puhuvani liikaa jätin vanhuksen vastausta vaille ja
kiiruhdin louhokseni yksinäisyyteen. --
Viimeisen lepohetken kuluessa minun päätökseni oli kehittynyt
toiminta-asteelle. Kärsimättömästi odottelin La-Lin heräämistä ja
laskupasuunan töräystä. Eikä edes lepäävän La-Lin jumalaisen hurmaava
ruumiinasento kyennyt tällä hetkellä ajatuksiani sanottavasti
samentamaan.
Valopatsaalta kiusallisen pitkän odotuksen jälkeen vihdoin
palattuamme annoin La-Lin aloittaa työnsä ja rupesin itse valikoimaan
rouhintapuikkoja.
-- Lao-Koo, sanoi hän, kun puikko kädessä tulin hänen luokseen, --
Shi-Kai tahtoo sinulle pahaa.
-- Joko taas? naurahdin kärsimättömänä. Mutta La-Li ei nauranut.
-- Vanha Mata-Rea siitä kertoi. Hänen tyttärensä Kea-Sin haltija oli
puhunut siitä Shi-Kain kanssa. Heitä on yhdeksän miestä, ja he aikovat
yllättää sinut louhinpuikoilla.
-- La-Li, keskeytin, -- kun vain tiedän Shi-Kain olevan jalkeilla,
en aio kulkea aistit nukuksissa. Olen jo oppinut nukkumaankin hermot
vireillä.
-- Sinä et nuku lainkaan, Lao-Koo. Ja kuitenkin valvoisin sinun
nukkuessasi. Milloin saankaan aloittaa velkani maksamisen?
Hänen äänessään oli lempeää moitetta, ja se minua miellytti.
-- La-Li, sanoin, -- kenties jo piankin tulen tarvitsemaan apuasi.
Sinä tiedät, että olen säästänyt metallia. No niin, työskentele tuolla
lähempänä aukkoa ja ilmaise minulle, jos joku tulee. Aion kaivaa
aarteeni perimmäisen sopukan seinään.
-- Seinä on kova; enkö saa auttaa sinua?
-- Et, La-Li. Olet suuremmaksi hyödyksi aukon suulla.
-- Mutta -- jos seinä sortuu --
Hänen äänensä helinä lämmitti sydäntäni.
-- Se kestää kyllä; siinä on sitkeitä mira-suonia. La-Li kääntyi ympäri
ja lähti aukolle. Hillitsin haluni anoa jonkun niistä monista sanoista,
joita oli pulpunnut huulilleni, ja riensin sorakasan yli louhoksen
pimeimpään pohjukkaan.
Muutamien kirkkaampien metallikimpaleiden hohteessa iskin puikkoni
sitkeään seinään. Kaikesta päättäen oli tunnontarkan Tai-Ja-Kanin
sulatustanko tässä aikoinaan työskennellyt, sillä pintakerros oli
samaa sitkeää lasia kuin kallion kuve Tai-Joonin luolan ulkopuolella.
Tarkoitukseni oli ollut lohkaista kannen tapainen kappale tätä
pinta-ainetta ja sen taakse kaivaa tarpeeksi syvä ontelo aarrettani
varten.
Ja minä onnistuin siinä. Runsaan hetken kesti tosin kansilaatan
irroittaminen, mutta seuraavan hetken kuluessa olinkin jo saanut
valmiiksi ontelon, johon mahduin vyötäreitä myöten. Ja siihen olisinkin
kaivamisen lopettanut, ellei ontelon perältä olisi kimaltanut pieni
metallin silmä.
Se oli mitättömän pieni murunen. Tuolla louhoksessa niitä vilisi
tuhansittain yhdenkään käden vaivautumatta niitä poimimaan. Mutta
täällä, elottoman, pimeän soran seassa, sillä oli erityinen
vetovoimansa: Kenties sen takana oli toisia, suurempia, sadanneksen
kappaleita --
Sora rapisi jalkojeni välitse, ja puikkoni iski hanakasti murenevaan
seinään. Silmä siellä, toinen täällä opasti haluani eteenpäin, ja
hien valuessa ruumiistani olin lyövinäni aina "viimeisen iskun".
-- Jos kymmenes silmä vielä oli yhtä vaivainen, lopettaisin työni
silmänräpäyksessä. --
Mutta jo kuudennella iski puikkoni sitkeään maahan. Sora ei enää
ottanut murentuakseen.
Minä lepäsin. Jalkojeni lomitse katsoin taakseni. Suuri Kaikkeus --
valomöhkäleeni hohtivat kaukana kantapäitteni takana. Olin kaivautunut
hyvinkin kaksi miehenmittaa seinän sisään.
Potkin soraa aukkoa kohti ja vetäydyin taapäin. Miten kauan olin
tässä ahertanut? Kenties oli jo ruokailuaika ja La-Lin ääni ei minua
tavoittanut. Kuolema ja kirous!
Mutta minä pysähdyin. _Pasuunan_ äänenhän kyllä kuulisin? Ja sitäpaitsi
-- oliko jo kulunut neljä hetkeä? Ei mitenkään. Minä vitkastelin.
Sormiani syhytti louhinpuikon vilpoinen metalli --
Ase töyhälsi sitkeään aineeseen, peräytyi ottamaan vauhtia ja iski
uudestaan. Parinkymmenen iskun jälkeen järkeni sanoi, että tällä tavoin
menetin päiväsadannekseni, ja kolmenkymmenen perästä aseeni juuttui
seinään.
Minä kiersin ja kampesin varresta. Viimein se irtosi. Ja siinä
silmänräpäyksessä korvaani osui kaukainen viheltävä ääni.
Oliko se pasuuna! Kuuluiko se kenties vain ininänä tänne? Ei, sehän
törähti lyhyeen, ja tämä ei ottanut lainkaan vaietakseen.
Jokin hipaisi hikistä päälakeani. Se oli henkäys, viiltävä veto!
Kuumeisella kiireellä käteni haparoivat seinää, sormeni hipoivat
louhinpuikon lukuisia jälkiä. Siinähän se oli, viheltävä reikä --!
Kasvoni työntyivät sen tasalle. Suuri Kaikkeus! Silmääni vihmaisi ilkeä
ilman veto. Tuolla takana oli onkalo, louhos -- mikä lie --
Ja siinä tuokiossa väsähti kiihtymykseni. Sehän olikin kenties sama
louhos, jossa Ka-Haran metalliaarre oli; kaartuihan se peräpohjukallaan
tännepäin.
Mutta tuo vinha vihellys --!
Vielä leimahtaneen kiihtymykseni masensi kumea mylvinä. Se oli
ruokailupasuuna. Ja tuota ainoaa ajatellen luikersin nopeasti
tunnelistani ja sovitin kansilaatan sen aukolle. Terävä vihellys
muuttui äkkiä tukahtuneeksi pihinäksi.
-- Lao-Koo! kuiski hätääntynyt ääni vastaani pimeässä, -- Lao-Koo!
-- Minä tulen, läähätin sorakasaa kohti hapuillen.
Sen juurella tapasin käteeni La-Lin käsivarren. Tunsin sen vapisevan.
Sanaakaan sanomatta likistin hänet rintaani vasten ja riensin eteenpäin.
-- Lao-Koo! sai hän äännetyksi, kun jo olimme louhoksen aukolla, ja
hänen povensa pyrki irtautumaan sylistäni.
Minä hellitin. Hän astui askeleen poispäin.
-- Onnistuitko? läähätti hän kuin jotakin sanoakseen.
-- Onnistuin. Ontelo on valmis.
-- Ja senkö vuoksi --?
Hänen äänensä petti, ja hän pujahti äkisti aukosta ulos. Minä riensin
hänen jäljestään.
Ensi kerran olin jäänyt puolelle ruoka-annokselle. Mutta nyt sekään ei
tahtonut maistua.