Meitä oli kymmenkunta lentotuolia, alun kolmattakymmentä orjaa. Silmät
liikkumattomaan avaruuteen tähdättyinä tuntui matka loputtomalta, mutta
auringon lieskan heittäessä ensimmäisiä kielekkeitään taivaanlaelle,
laskeuduimme Neljännen Piirin mantereelle.
Lentäjäin huudot ja koneen säännötön hypähtely olivat sen enteenä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä luisuimme aukkoon, joka supisti taivaan
pienoiseksi läikäksi.
Nyt sekin oli hävinnyt.
Ruumiini ei ottanut uskoakseen, että kapalolanka oli irroitettu.
Suurella vaivalla sai polttajan töytäisy jalkani vireille. Ja vielä
puutunein käsin seisoin jonossa kolminkertaisten polttotankorivien
välissä, loitolta katsellen Tai-Lanen, kaivoksien hirmuvaltiaan,
lapsellisen riutunutta naamaa.
-- Neljä tonnia, kuului juuri hänen vielä lapsellisempi äänensä sanovan
jonon etunenässä seisovalle, pienelle naisparalle.
Minua puistatti. Eikö ennen muinoinkin puhuttu suurista roistoista,
joilla oli enkelimäiset kasvot?
Askel askeleelta hupeni jono, ja joka tonnimäärän langettua loittoni
epätoivoinen olento kolmen polttajan välissä taustalla ammottavaan
mustaan käytävään.
-- Kymmenen tonnia, sanoi ääni jälleen ja minun etumieheni hävisi
käytävää kohti.
Tai-Lane kohotti katseensa.
-- Orja Lao-Koo, 2-16-763, sanoi lentueen johtaja yksitoikkoisesti.
Tai-Lane viittasi. Muuan toinen kohotti käsivarttani.
-- 2-16-763, kertasi hän.
Tai-Lanen pää katosi vielä kerran kontaktikoneen hattuun. Sitten hänen
utelias katseensa silmäsi minua päästä jalkoihin.
-- 2-16-763, sanoi hän kerran pari silmiään räpäyttäen. --
Kaksikymmentä tonnia.
Kävi kohahdus tuossa kolkossa huoneessa. Kaksinkertainen vartiosto
asettui ympärilleni ja koneellisesti astuin ammottavaa aukkoa kohti.
-- Odota! sanoi Tai-Lanen ääni.
Hän astui luokseni, tunnusteli käsiäni, jalkojani ja rintalihaksiani,
kasvoissansa ilme, jota hänen luisevan runkonsa nojalla en ihmetellyt.
Ottipa hän perin julkealla tavalla katsoakseen silmiinikin. Mutta liekö
niiden ilmeessä kuvastunut kova haluni saada havainnollisesti näyttää
hänelle lihasteni kelpoisuutta, sillä hän peräytyi äkkiä ja tyytyi
turvalliselta paikaltaan luomaan jälkeeni ihmettelevän silmäyksen.
Pimeä käytävä teki tukahduttavan vaikutuksen. Joka askeleella kuvitteli
kompastuvansa pohjattomaan kuiluun. Käytävän toisessa päässä häämötti
heikko valo, jossa liikuskeli joitakin varjoja.
Se oli tyrmä, jossa tapasin äskeiset toverini. Sinne tullessani se
oli jo täpösen täynnä, mutta siitä huolimatta mahtui tuohon kahden
miehen-mitan neliöön vielä kymmenkunta onnetonta, ja naisten parkuessa
seinä vihdoin erotti meidät vartijoista.
Pilkkopimeä vankilamme kiisi huimaa vauhtia alaspäin.
Minut valtasi sellainen tunne, että olimme matkalla maan
keskipisteeseen. Tajunnassani olimme ainakin kulkeneet runsaan
neljänneksen Maan säteestä.
Ja kuitenkin tämä iankaikkinen matka päättyi. Ei keventävään valoon,
kuten vastoin tahtoani olin odottanut, vaan surkeaan pimeyteen, jossa
äänten surina kasvoi kymmenkertaiseksi. Joku kompastui minun jalkaani,
minä astuin tielleni kompastuneen naisen pehmeälle ruumiille, ja joku
takaatuleva iski kiroillen kallonsa reiteeni.
-- Irti! kiljaisi ääni jostakin ja seinän paukahdusta seurasi koneen
surina.
Tyhjentynyt hissilaite lähti takaisin maanpinnalle.
Helvetti! Kuinka kauan korvakalvo tällaista kestäisi! Kontaktikoneen
hatussa olin kuullut tämän kiljunnan ja kiroilun; se oli ollut vain
kaukainen kaiku. Muutaman röhisevän äänen äkäisestä sadattelusta
ymmärsin, että oli vuorokauden hiljaisin hetki: he tahtoivat nukkua.
Suuri Kaikkeus! Niinkuin tässä olisi voinut nukkumisesta haaveksiakaan!
Pimeässä erottui vähitellen siellä täällä ikäänkuin höyrymäistä
valonaavistusta. Näköhermoissa se ei voinut olla; pysyttelihän se aina
määrätyissä paikoissa. Parhaani mukaan vältellen onnettomain ruumiita
haparoin muuatta valoläikkää kohden. Ja kompastuin.
-- Lunarian sokeus! kirahti karkea ääni, ja tanakka potku tapasi
polvitaivettani. -- Lunarian sokeus! Makuuverkko siinä on ihan
yhtä hyllyvä kuin kauempanakin. Kiitä olematonta jumalaasi ja pidä
lepohetkistä vaari.
-- En tahtonut loukata ruumistasi, toveri, sanoin sovinnollisesti. --
Mutta minä en näe täällä mitään. Voinko tässä levätä?
-- Se on sinun yksinkertaisesti tehtävä, jollet tahdo tulla huomiseksi
pehmitetyksi. Tuonnempana voit tavata Shi-Kain, ja hän ei tottavie
tyydy tavalliseen potkaisuun, vaan pudistaa henkirievun nivusistasi
puolen kierroksen ajaksi.
Osaksi teki sen omituinen painostus, joka täällä alhaalla oli
yllättänyt ruumiini, osaksi myöskin tämän raa'an miehen suorasukainen
puhetapa: minä paneuduin pitkälleni soraiselle maalle ja koetin olla
kuulematta rähinää.
Mutta se jatkui yhä.
Tuokion silmät kiinni loiottuani avasin ne jälleen Jossakin
lähettyvillä oli syntynyt hirvittävä mellakka joka ylitti kaikki muut
äänet.
-- Minä en nähnyt! -- En nähnyt! kirkui epätoivoinen ääni.
-- Sinä opit pitämään silmät varpaittesi nenässä, karjui toinen ääni,
joka kuulosti tulevan tilavista keuhkoista. -- Helvetin piina! Jos
joskus vielä viheliäisille atuloillesi astut, niin loikkaa tällä
kohdalla, loikkaa! -- Noin!
Seurasi mieletön parkaisu. Jossakin kauempana mätkähti
onnettoman ruumis toisten tiloille, ja kiljunta toistui äskeistä
saatanallisempana. Sitä säesti sankarin tyytyväinen röhönauru.
-- Shi-Kai, sanoi naapurini yksikantaan. -- Mitä sanoin äsken!
-- Hän on voimakas, vastasin puistatellen.
-- Viidentoista tonnin mies, päätti ääni.
-- Mutta hän on hirmu.
-- Kolmen kierroksen ajalla tehnyt neljäkolmatta ruumista.
-- Eikö Tai-Lane häntä rankaise?
-- Miksi? Hän ruhjoo vain luut, ja "kirkas autuus" tekee loput.
Toisinaan saa hän muutaman sadanneksen kurinpitorangaistuksen, ja hän
suorittaa sen. Katsos, se on Tai-Lanen hyöty.
Viimeinen lause tuli kuiskeena, ja naapurini tuntui jälleen tahtovan
levätä.
Kuuntelin vihlovaa valitusta ja tarkkasin mustaakin mustempia
haamuja, joita toisinaan erottui fosforinkiiltoisia läikkiä vasten.
Kaukana, muita valoisamman läikän kohdalla, liikkui solakka vartalo
säännöllisessä tahdissa, häipyi ja liikkui jälleen.
-- Tekeekö tuo tuolla työtä?, kysyin.
-- Tekee. Hän on jäänyt takapajulle.
-- Jääkö moni?
-- Heikot, joiden ei onnistu pysytellä antavalla maalla. Huomenna sen
tunnet. Jollet pidä puoliasi, saat kierroksen, pari tonkia toisten
jälkiä. Shi-Kai, hän nokkii aina siinä, missä metallia on, ja siksi hän
ei edes rasitu.
-- Tuo on nainen, sanoin pinnistäen näköäni.
-- Varmaankin La-Li, vastasi naapurini vaivautumatta katsomaan, ketä
tarkoitin. -- Hänellä on niin paljon lisätuomioita, ettei hän kykene
niitä koskaan täyttämään.
-- Naisella?
-- Niin. Tai-Lane on ihastunut hänen lihaansa ja kostaa kurinpidolla,
kuiskasi ääni. -- Ja Shi-Kai olisi hänet jo raiskannut, jollei
pelkäisi Tai-Lanea. Olisinpa minä La-Li, eläisin kuin suuren Tai-Jeon
ensimmäinen puoliso; antaisin Shi-Kain ahertaa tonnini ja Tai-Lanen
keventää kuormaani.
Ääni naurahti, ja minun muistini heräsi: La-Li! Sehän oli Lao-Koon
sisar, jota suuri Tai-Jeo oli himoinnut ja jonka vuoksi Lao-Koo sai
ensimmäisen tuomionsa. Suuri Kaikkeus! _La-Li_ tietenkin tunsi
veljensä -- --
Rähinä alkoi vaimeta. Vain eri suunnilta pimeästä kuuluva väsynyt
valitus piti tunnelmaa vireillä.
-- Toveri, sanoin hiljaa.
Hän oli nukkunut.
Minut valtasi outo yksinäisyyden tunne. Tuolla liikkui La-Lin
haamu himmenevän läikän puitteissa. Mutta välillä jossakin nukkui
"viidentoista tonnin" mies.