Unettavan hämärässä huoneessa Tai-Hudson osoitti minulle lepoverkon ja
laski käteeni ravintoletkun.
-- Syö, sanoi hän yksikantaan. -- Tänä päivänä on aineesi kulutus suuri.
Kahdesti minua ei tarvinnut käskeä, sillä ensiksikin olin jo oppinut
tietämään, että kuuliaisuus harvasanaisuuden rinnalla oli Tshung-Kingin
suurimpia hyveitä, ja toiseksi olin nälkäinen kuin antiikin susi.
Mutta hetkisen kuluttua tulin lähemmin ajatelleeksi Tai-Hudsonin sanoja.
-- Miksi tulee ainekulutukseni olemaan suuri, oi suuri Tai-Hudson?
kysyin päästäen tuokioksi letkun.
-- Miksikö! Etkö ole milloinkaan tuntenut kulutuksen hekumaa, orja?
nauroi hän.
Hänen rauhallisen irvistyksensä vuoksi olin jo oppinut häntä
kunnioittamaan.
-- En, oi suuri Tai-Hudson, vastasin.
Hän tarkasteli minua kiireestä kantapäähän, ravisti päätään ja irvisti
hyvänsuovasti. Ja hän antoi minun jälleen syventyä letkun imemiseen,
ennenkuin uudestaan avasi ohuthuulisen irvisuunsa.
-- Kolme annosta, sanoi hän vääntäen ravinnonpäästäjää. -- Sinun
ruumiisi tulee tosiaankin sen tarvitsemaan. Kautta Avaruuden, orja,
kaunis Hao-Kea tyytyy sinuun! Ja kuitenkin, jos tunnen hänet oikein,
imee hän värin suonistasi ja saattaa nivusesi kaipaamaan lepoverkkoa.
Kautta kaiken syntisen, hän lienee puhunut paljonkin. Mutta minä tunsin
ruumiini nauttivan lepoverkon pehmeästä joustavuudesta ja näin See-Sean
ihanan olennon liihoittelevan ympärilläni --
Herätessäni tajusin läheisyydessäni oudon äänen.
-- Orja Lao-Koo! sanoi kolmen polttajan roteva etumies. -- Kauniin
Hao-Kean kammiossa odottaa sinua smaragdin himmeä hohde.
Ponnahdin jaloilleni. Lihasteni syyhy pani minun miettimään, miltä
tuntuisi lyödä nuo kolme ylimielistä polttajaa maahan. Mutta entäpä
sitten? Mihin kääntyisin tässä tuntemattomassa sokkelossa? Kuinka
pitkälle päästäisivät minut nuo itsestään aukenevat seinät?
Hillitsin haluni ja seurasin heitä.
Jo neljännen seinän takana avautui eteeni pieni huone, katto korkealla
ja katon kuvussa hehkuva aurinkokello, jonka keskellä veristävä sydän
kärjellään osoitti vuorokauden ensimmäistä hetkeä. Seinille oli
kuvattu notkeavartaloisia naisia ja nuorukaisia, jotka silmät palavina
sulautuivat lemmenleikkiin ja heidän asentojensa olisi pitänyt kyetä
herättämään köyhinkin mielikuvitus.
-- Kaunis Hao-Kea, sanoi vartijani ääni, -- orja Lao-Koo on astunut
kammioosi.
Vastaani liihoitteli tyynnyttävän viheriästä hämärästä parvi
ihastuttavia naisolentoja. Heidän tanssivia liikkeitään säesti lirisevä
soitanto. Ja kun heistä ensimmäisen sametinpehmoinen käsivarsi kahlitsi
oikean käteni ja toisen siloinen poski siveli vasenta olkaani, näin
kolmannen hymyilevien kasvojen työntyvän silmieni tasalle ja tunsin
huulillani herkullisen, aisteja hivelevän maun.
Huumaantuneena ja tahdottomana painuin tämän viehättävän virran uomaan.
Naisruumiitten viettelevässä kosketuksessa tunsin kaiken järjellisen
vähitellen vaimenevan, ja sijalle tuli jotakin uutta, mikä souteli
suonissa ja ajoi kuuman veren aivoihini. Kuin pitkäisenä hymninä kuului
hymyileviltä huulilta:
"Suuri Kaikkeus suokoon sinun verellesi voimaa,
antakoon aueta suontesi runsahan sadon,
syösköhön tulena silmäisi hellimmän hehkun,
ajakoon armotta aineesi lihaa ja verta
hekuman helteessä hengestä henkehen toiseen."
-- Miksi pakenet? pääsi huuliltani. -- Miksi pakenet minua, nainen?
Ilkamoiva nauru lirisi kymmenillä huulilla, ja tavoittamani vartalo
liukui kädestäni kuin aineeton varjo. Tiesin, että edessäni oli kaksi
tietä ja että tämä niistä oli väärä, mutta tahdoin seurata sitä
kappaleen matkaa. Noista keijukaisista ottaisin yhden ja rusentaisin
hänet hurjaan syleilyyni, maksoi mitä maksoi.
-- Nainen! sanoin karaten heistä viehättävimmän kimppuun. Tapasin hänet
vyötäisistä, sieppasin höyhenenä syliini ja kumartuen läähättävän poven
yli painoin huuleni hänen huulilleen.
Samalla hetkellä heitä oli kymmenen sylissäni. Heidän ilkamoiva
temmellyksensä harhautti jokaisen otteeni, ja kymmenen nauravaa suuta
sekoitti harkituimmankin liikkeeni.
-- Miksi pakenet? huusin kiihtyneenä.
He olivat livahtaneet käsistäni, ja viimeistä heistä tavoitellessani
äkkäsin rynnänneeni rauhallisena seisovaa, herttaisesti hymyilevää
olentoa kohti.
Se oli Hao-Kea.
Hänen solakkaa vartaloaan koristi rintojen alta lanteille helisevä
spektrinkirjava merihelmivyö, hänen ruumiinsa tuoksui eriskummaista,
kiihoittavaa hajua, ja hänen kätensä ojentuivat minua kohti eleellä,
joka puhui julkean selvää kieltä.
Myönnän sen: heittäydyin hänen syliinsä minussa äsken heränneen
kiihkon vallassa. Puristin hänen notkean vartalonsa itseäni vasten
niin rajusti, että hänen keuhkojensa ilma puhisi kuumana suihkuna
kasvoihini. Ja hänen silmiensä syvyyteen tuijottaen imin hänen
huuliltaan senkin viimeisen ilman, joka hänen rinnassansa vielä
sykkäili.
-- Aa-ah! sanoi hän raukeana taipuen houkuttelevan lepoverkon
jousteelle. -- Lao-Koo, sinä olet se, jota ruumiini riutuakseen on
odottanut.
Hän ummisti silmänsä huulien autuaallisesti hymyillessä. Ja silloin
minä heräsin.
-- Hao-Kea! sanoin ympärilleni pälyen. -- Mihin nuo naiset ovat
kadonneet?
-- Naiset? Ah, he ovat menneet; he ovat tehneet tehtävänsä.
-- Tehtävänsä! Ah, niin -- minut vietelläkseen? Hän hymyili ja supisti
meheviä huuliaan.
-- Lao-Koo, minun huuliltani maistunee hyytelö yhtä hyvältä. Lao-Koo,
laskuun on enää vain neljä lyhyttä hetkeä.
Käden viedessä vadilta suulle herkullista hyytelöä hänen raukea
katseensa pälyi aurinkokellon osoittajaan. Huoneen himmeä valo oli
vaipunut herttaiseen kuutamohämyyn, ja jossakin kaukana aloitti
hivelevä sävel huumaavan crescendonsa. Värisevä käsi kosketti
käsivarttani --
-- Hao-Kea! sanoin. -- Kautta Suuren Kaikkeuden, voiko kukaan kuulla
meitä?
-- Lao-Koo, minun kammiossani ei meitä kuuntele ainoakaan korva.
-- Eikö Tai-Jeon?
-- Hänen henkensä läsnäolon olen oppinut tuntemaan. Ja sitäpaitsi --
hänellä on tuhatneljäsataa vaimoa.
-- Hao-Kea! Kuinka voin päästä täältä ulos?
-- Laskussa sinut noutaa Hudsonin vartiosto. Lao-Koo, ruumistani
polttelee --
Kiskouduin irti hänen pyörryttävästä syleilystään. Tartuin molemmin
käsin hänen ojennettuihin käsivarsiinsa ja pinnistin koko tahtoni
katsoessani hänen säikähtyneihin silmiinsä.
-- Hao-Kea! sanoin. -- Voisin kenties rakastaa sinua, toisissa oloissa.
Oman kammioni kajasteessa voisin tyydyttää veresi kaipuun. Mutta tässä,
toisten tuomana, toisten noutamana -- en koskaan. Hao-Kea --
-- Orja! keskeytti hän leimahtavin katsein. -- Orja! Minä olen suuren
Tai-Morris-Jeon kuudestoista puoliso. Ja hän on antanut sinut minulle!
Äänessä värähti uhka.
Silloin kuohahti minunkin sisässäni. Koko hetkellinen hehkuni oli kuin
poispyyhkäisty, ja vain työläästi pidätin totuuden purkausta.
-- Hao-Kea! sanoin. -- Tai-Jeo on antanut minut sinulle, se on totta.
Kuitenkaan en tiedä, millä oikeudella. Mutta minä en vastustele. Ota
minut.
Vain hetkisen välkkyivät hänen silmänsä. Ja sitten hän ymmärsi.
-- Sinä et tahdo? läähätti hän suoristaen uhkean vartalonsa. -- Sinä et
tahdo!
Kuinka viettelevä olikaan tuo kiukun jännittämä olento! Äkillisellä
liikkeellä hän kietaisi kätensä kaulaani ja painoi tulisen suudelman
huulilleni. Tunsin hänen povensa läähätyksen ja näin hänen silmiensä
hurjan hehkun.
Ja silloin hän jähmettyi, räpytti silmiään kuin katseen hypnotisoima
koira ja antoi otteensa herpaantua.
-- Sinä et ole orja! sanoi hän silmiini katsomatta. Pakeneva musiikki
vihlaisi viimeisen intohimoisen teemansa. Kuuntelin sen kuolevaa kaikua.
-- Hao-Kea! sanoin nostaen vasemman käsivarteni. -- Tässä on orjan
merkki. Mutta vaikka se on leimannut ruumiini toisen omaisuudeksi, on
se jättänyt sieluni koskemattomaksi. Kaunis Hao-Kea, sieluni ei tahdo.
Kuin raipan sivalluksen tyrmistämänä hän hoippui verkolleen, ja
hapuileva käsi löysi koneen nappulan. Oikeanpuolinen seinä aukesi,
huoneeseen astui puoli tusinaa rotevia polttajia, ja kohta tunsin
olevani heidän käsiensä kahlehtimana.
-- Hän on uhmannut suuren Tai-Jeon tahtoa, kuulin Hao-Kean puhisevan.
Silloin minua sydännytti etumiehen häikäilemätön kouristus. Tartuin
häntä kainaloihin ja pyyhkäisin kolme ärhentelijää maahan.
-- Hao-Kea! sanoin pudistaen miestä kuin nukkea. -- Sinä olet riistänyt
minulta toivon tulevaisuudessa nähdä sinut kammiossani. Mutta
kuitenkin, jos niin tahdot, voi tämä kuuliainen ystäväni heti täyttää
sijani rinnallasi.
Minun täytyi keskeyttää puheeni. Muuan miehistä oli peräytyessään
kohottanut polttotankonsa, ja näin jo kipinän sen kärjellä.
Voimakkaalla heitolla sinkosin elävän nuijani hänen syliinsä ja jäin
malttini palatessa odottamaan mielettömän leikinlaskuni seurauksia.
-- Lunarian sokeus! kuulin seinämältä kirahduksen. Ja seuraavalla
hetkellä singahti välähtelevä lanka olkapäilleni sitaisten
silmänräpäyksessä ruumiini jäykkiin kapaloihin.
-- Muistele Hao-Keaa, kun lihasi kiehuu nousevan auringon paahteessa,
sähisi ihana nainen polttajain tarttuessa minuun kuin rakennushirteen.
Olin välttänyt Tshung-Kingin irstan, mutta edessäni häämöitti suuren
Tai-Morris-Jeon viha.
Mitähän Mason olisi tästä sanonut!