Nousuauringon veripunaisten kielekkeiden jo tavoitellessa taivaankannen
kolmannesta täytti Tibetin mahtava ylämaa näköpiirimme. Ja kun vajaan
neljänneshetken kuluttua liekehtivä päivänpyörä pilkisti Japanin
takaisen meren helmasta, paistoi jonkun matkan päästä silmiini
lukemattomain valojen monihaarainen sikermä ja sen takana hyvinkin
pienenpuoleista sisäjärveä muistuttava läikkä.
Kuinka tunnollisesti puoli-Jacksonimme olikaan tämän seudun minulle
esittänyt, huomasin nyt kuitenkin, että Tshung-Kingin se oli kutistanut
kauppalaksi ja tehnyt voimakeskuksesta kiiltävän hopeamarkan.
-- Seis! huusi etumiehemme, ja samassa kohosi aitamme huimasti vinkuva
raketti, jota seurasi valtavan heijastajan taivasta tavoittava valo.
Heti sikisi kuin pelkästä ilmasta tusinallinen siipiä. Kuljin entistä
vauhtiani ja jouduin hetkeksi kehän ulkopuolelle, mutta silloin tärähti
takanani moniääninen huuto:
-- Takaisin, takaisin, takaisin!
-- Riennä, onneton! kirkaisi Rai-Sun suhahtaen lähitseni, ja minä
kerkisin piirin suojaan, juuri kun taitseni leikkasi ilmaa hehkuva
salama.
-- Oletko mieletön, orja! sähähti korvani juuressa ilkkuva ääni.
-- Siipeni horjuu, vastasin harmistuneena.
-- Kautta sokean vaanijan, etkö tiedä, että Tshung-Kingin yllä
lepattanut siipi ei koskaan enää lennä!
Sanat synnyttivät hilpeän naurunrähäkän, jonka kumminkin kohta katkaisi
kumea ääni:
-- Kuka häiritsee Tshung-Kingin rauhaa tällä suurella siipien
paljoudella?
-- Bei-Woo, kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon omasta
käskystä, kuului vastaus.
-- Ja mihin on sinulla, Bei-Woo, käsky ilmoittautua?
-- Suurten Valvojain palatsiin, oi tunnontarkka Tshung-Kingin vartija.
-- Ja mikä on sanasi, Bei-Woo?
-- Pesä puhdistettu.
-- Monestako siivestä vastaat, Bei-Woo?
-- Seitsemästä.
-- Ja monelleko pyydät suojaa karanteenista?
-- Kolmelle Lunasta ja kahdeksalle Ontariosta. Syntyi hetkisen
vaitiolo, jolla aikaa kolme vartijoista jakoi joukkomme kahteen osaan.
-- Seitsemän ja yksitoista, laski ääni sivummalta.
-- Selvä on, vastasi kumea ääni. -- Bei-Woo, minä vien sinut Suurten
Valvojain palatsiin.
Hän päästi kipinäsarjan kohti kaupungin tulia. Kaukaa altamme
saapuivat vastauskipinät. Ja sydän kurkussa keinuin vioittuneella
siipipahasellani huimaa vauhtia laskeutuvan vartijarenkaan ahtaassa
silmukassa.
Voimakeskuksen kelmeä hohde välähti silmissäni veripunaiseksi, auringon
loimu nieli aika ajoin tasangon heikkenevät tulet, ja kun tähystelin
aukkoa, mihin meidän olisi sukellettava, kuuluikin komennus: seis! --
ja valtava suppilo peitti äkkiä avaran näköpiirini.
Me olimme Suurten Valvojain palatsissa.
Kumeaääninen mies oli kadonnut viereiseen suojaan. Yllämme kaartui
monin värivivahduksin välkkyvä laki valtavan aukon suojana. Muutamat
miehistä tarkastelivat koneeni takasiivistöä, josta oli jäljellä vain
pari sulaneen metallin puikkoa. He irvistelivät keskenänsä ja kuiskivat
jotakin, mikä nähtävästi oli aiottu minulle, kunnes lopulta loin heihin
paheksuvan katseen.
-- Nat! sanoi silloin muuan heistä. -- Hän ei ole orja.
-- Hän on punainen.
-- Olkoon; orja hän ei ole.
He vetäytyivät syrjemmälle ja minä huomasin taampana Rai-Sunin
surullisen naaman. Hän virnisti jonkunlaisen merkin. Se oli kai
varoitus.
-- Entinen kuudennen osaston vaanija, Rai-Sun! kuului ääni jostakin
seinien takaa.
Puolet vartijoista siirtyi Rai-Sunin mukana vasemmalle, ja tuskin he
olivat kadonneet erehdyttävän kuvastinkäytävän sokkeloihin, kun jo ääni
jatkoi:
-- Orja Lao-Koo, poltetun Pao-Laon poika!
Tunsin sydämeni kiirehtivän lyöntejään. Kuusi vartijaa asettui
ympärilleni, ja me kävelimme äsken ihailemaani tuhatvälkkeistä
seinäkaistaa kohti. Se väistyi kuin näkymättömäin käsien lennättämänä.
Eteemme avautui huone, äskeistä tuntuvasti pienempi, ja sen seinämillä
seisoi aina määrätyn välimatkan päässä toisistaan joukko olentoja mitä
kummallisimmissa asennoissa. Muuan vartijoistani osoitti tyhjää sijaa
sivuseinällä.
-- Numero seitsemänneljättä, sanoi hän ottaen numeron seinältä. --
Asento yksi.
Kohta seisoin selin seinään; vyötäisilleni solahti hyvin
ruumiinmukainen vyö, jonkinlaiset koukut sieppasivat käsivarteni
perusasentoon, ja jalkateräni tuntuivat juuttuneen alustaansa.
Purin huuleni yhteen, vaikka tunsinkin veren karkaavan kasvoilleni.
Vasta miesten poistuttua pääsi kurkustani sydämestä lähtenyt sadatus.
Helvetin tulisin kekäle! Minä siis olin vanki! Ja tässä hohtavassa
huoneessa, kaikkien nähtävänä! Se minua eniten kauhistutti.
Mutta hetken perästä minua jo ihmetytti muuan seikka: tässä
surullisessa kokoelmassa oli kolmattakymmentä naista ja yksi ainoa mies
-- minä. Ja toinen seikka: useilla heistä oli semmoinen asento, että
se olisi puristanut tuskanhuudon miehevimmänkin miehen keuhkoista; ja
nämä naispoloiset eivät vaikeroineet, vain heidän hengityksensä oli
säännötöntä ja läähättävää.
Eniten herätti huomiotani kauimpana vasemmalla läähättävä olento. Hän
kyyrötti eräänlaisessa hyökkäysasennossa, toisen käden sormenpäät
maata tavoitellen ja toinen käsi tyhjää ilmaa hosuen. Olisi luullut
olennon valmistautuvan kilpajuoksuun, jollei pään toivoton riippuminen
olisi väittänyt vastaan. Vilaukselta näin tuskan vääntämät kasvot ja
pullistuneen silmäparin. Hän oli vanha nainen.
Minua pöyristytti. Pakotin itseni katsomaan lähempänä seisovaa nuorta
neitoa. Tämä oli laskenut kauniit kasvonsa häikäisevän puhtaalle
rinnalleen. Polvien taipuessa oli vyövanne solunut melkein kainalon
tasalle ja leikkasi raa'asti vasemman rinnan juurta. Siitä lähtenyt
veripisara piirsi vasempaan reiteen koukeroista viivaa, jota
hermostunut käsi pyyhkieli polven seutuvilla.
-- Nainen! sanoin kuiskaten.
Hän ei väräyttänyt silmäänsäkään, mutta sensijaan liikahti joku minua
lähempänä. Siellä oli nainen ja ruhtinaallinen olikin. Suorana kuin
kuvapatsas hän seisoi. Ylväästi kohosi uhkea povi yli vyökahleen,
joka näytti olevan liian ahdas täyteläiselle vartalolle. Juuri hänen
kohdalleen lankeava sinivihreä valojuova antoi hänen silmilleen
omituisen hehkun ja valoi hänen vartalolleen hohdetta, joka johdatti
mieleen meren värisen soihdun ja antiikkisen Venus-patsaan. En tiedä,
silmilläänkö hän sen sanoi, vaiko huultensa hurmaavalla hymyllä. Vai
lienenkö tulkinnut hänen kätensä pehmeän eleen.
-- Ole vaiti! tiesin hänen tarkoittavan.
-- Miksi? kysyin niinikään silmilläni.
Hän hymyili ja kohautti silmäluomiaan, samalla kun käsi täydensi
lauseen.
-- Siksi, että pitää olla vaiti, näytti se sanovan. Hänen povensa nousi
syvään henkäykseen, ja toinen polvi suoristui toista lepuuttaakseen.
Vasemman reiden sisäpinnasta erotin veren ahtautumisesta paisuneet
suonet. Nainen ei ollut aivan äskettäin aloittanut seisontaansa.
Vieressäni kuulin nyyhkytystä. Vastahakoisesti käänsin katseeni sinne.
Se oli tyttö, vielä melkein lapsi, joka kyyneltynein, epätoivoisina
palavin silmin tuijotti huoneen etäisimpään nurkkaan.
-- Äiti! pääsi kuin kuiskeen aavistuksena korvaani. -- Äiti! toistui
kuin tuskan aineellistumisena.
Ja silloin näin hirvittävän kohtauksen: vanhan naisen pöhöttyneet
kasvot vääntyivät ja pullistuneet silmät näyttivät olevan
puhkeamaisillaan. Hän teki pari hillitöntä juoksuyritystä tyttöön päin
-- ja lysähti kasaan kuin kesken ponnistustaan kompastuen.
-- Äiti! vihlaisi ilmaa tyttöraukan huuto.
Lapsiparka! Hän oli pyörtynyt kahleeseensa, joka nyt alkoi syöpyä hänen
kainaloihinsa.
-- Kuolema ja kirous! pääsi huulteni lomitse, ja samassa kohtasin
katseen merenviheriän ruhtinattaren silmistä.
Kohta ilmestyi päätyseinän puolelta mies. Hän katsoi pitkään ja
tutkivasti tyttöön, katsoi huoneen perälle ja asteli vanhan vaimon luo.
-- Tänne! huusi hän.
Kaksi muuta miestä ilmestyi paikalle. Ylhäältä, kuultavasta sinestä
laskeutui äänettömästi käppyräreunainen laatta; miehet tarttuivat
ruumiiseen, laatta nousi yhtä äänettömästi, ja vanhan vaimon paikalla
kimmelsi seinässä tyhjä rengas.
-- Sanoit jotakin, orja, virkkoi ensimmäinen pysähtyen eteeni.
Vaistomaisesti katsahdin ruhtinattareen ja tajusin hätäisen varoituksen.
Miehen silmät sydännyttivät minua. Loin häneen halveksivan katseen.
-- Sanoit jotakin, orja, teisti mies vilkaisten naiseen ja samalla
antaen merkin apulaisilleen.
Nämä asettuivat taakseni, ja kohta tunsin ruumiini vääntyvän etunojaan
alaspäin mitä kiusallisimpaan koukkuasentoon.
-- Sanoit jotakin.
-- Sanoin: kuolema ja kirous! tiuskasin tähdäten iskun miehen
sydänalaan.
Hän väisti ja katseli ilkkuen käsivarttani, johon tunsin kahleen
leikanneen haavan.
-- Numero seitsemänneljättä -- asento kolme, sanoi hän kääntäen minulle
selkänsä.
-- Kaunis See-Sea, kuulin hänen puhuvan kuin väkinäisellä äänellä. --
Minkä sanan saan antaa suurelle Tai-Simonille?
-- Sano, että olet nähnyt minun seisovan kolme päivää ja että vielä
hymyilen, kuului vastaus. Oi sitä ääntä!
-- Kaunis See-Sea, sen sanon, vastasi vartija. Kohotin katseeni
nähdäkseni naisen avaavan suunsa.
Mutta miehet olivat jo kadonneet, ja nainen hymyili ylpeästi.
Äkillisellä liikkeellä koetin kohota pystyyn, mutta siitä oli
seurauksena vain se, että kahle leikkasi syvemmälle. Minun täytyi kun
täytyikin tottua tähän lihasjännitykseen.
Mutta minun piti saada katsoa naiseen. Luulin näkeväni hänen
varpaittensa puhuvan. Niskan taittamisen uhalla nostin katseeni. Hän
näytti kohtaavan sen jo puolimatkassa.
Ah! sitä katsetta! Se oli kuin tähden tuike kalliolähteen silmästä. Ja
jos koskaan naisen silmä on kyennyt pukemaan ajatuksen sanoihin, niin
teki sen tuo palava pari kostean verhonsa suojasta.
-- Poika-parka! sanoi se. Niin juuri -- poika-parka, se sanoi;
mies-paralle se olisi puhunut laajemmilla silmäterillä.
Hymyilin hänelle. Ja näyttääkseni, etten ollut vallan masentunut, tein
perin rauhallisen yrityksen murtaa kahleeni.
Se epäonnistui. Mutta vaivani palkkioksi huomasin hänen koko ajan
tarkanneen ponnistustani. Kun herpaannuin, laukesi jännittynyt ilme
hänenkin kasvoiltaan, mutta hänen silmänsä imeytyivät silmiini
voimalla, joka ilmeni koko vartalon työntymisessä eteenpäin.
Mitä hän sanoi?
-- Sinä olet voimakas! luin hänen silmistään. Mutta poskilta lähtenyt
väristys kulki vihurina yli uhkuvan poven ja hävisi lanteiden varjoon.
Laskin katseeni.
Hetkikö vai kymmenen! Olin kuunnellut äidittömän tyttö-raukan
nyyhkytystä ja laskenut loitompana seisovain huokaukset. Kolmasti
olin yllättänyt katseeni ruhtinattaren kasvoille pyrkimässä. Ja sillä
välin sadattelin omia tuskiani. Kuolema ja kirous! Eipä inkvisitioni
turhaan ollut kuluttanut sataa vuosituhatta; edistynyt oli sekin ja
yksinkertaistunut.
Ja kuin ajatusteni vahvikkeeksi alkoi kirjava valomeri äkkiä liikehtiä.
Punasiniset, siniset, punakeltaiset ja räikeänpunaiset valonsäteet
näyttivät eksyneen järjestyksestään ja ruvenneen hillittömään
kilpajuoksuun. Silmää vihloivat toinen toistaan voimakkaammat
väriaallot, jotka herkeämättä vaihtoivat paikkaa, sulautuivat
äkkiä huikeaksi ukonnuoleksi ja jälleen hajaantuessaan sirottivat
näköhermolle joukon pirullisesti tanssivia tulitähtiä.
Hornan kattila! Avosilmin sitä piti tarkata. Jos silmänsä sulki, tunki
se tajuntaan pääkuorenkin läpi.
Sitä tuntui kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja se päättyi
kuitenkin -- kun sitä ei enää toivonutkaan -- päättyi pimeään, jota ei
voinut pitää todellisena.
Nyt ymmärsin, mikä nautinto on uni. Jos vaikka allani kadotuksen kuilu
olisi ollut, johon unen helmaan vaipuessani olisin suistunut, olisin
kumminkin nukkunut. Mutta pahempi kuin helvetti oli oma väkinäinen
asentoni: joka nuukahduksella se ajoi lihakseni suonenvedontapaiseen
jännitykseen, kunnes uni jälleen sekunniksi sai ylivallan.
Ja tätä kaikkea säesti tavantakainen tuskanhuuto, huokaus, kirkaisu.
Luuli okaruoskilla ajettavan nääntyvää karjaa yli rääteisen,
rannattoman aavikon.
Jälleen iankaikkisuus...
Mitä? Kuka puhui? Mistä soi tuo ihana ääni?
-- Sinä olet kaunis, orja. Olet kauniimpi kuin yksikään toinen mies.
Sinun silmissäsi on tulta, otsassasi viisautta, jäsenissäsi nuorekasta
voimaa. Sano minulle, kuka olet!
Oi suloinen soitto! Mistä muualta voisitkaan kuulua kuin tuon
herttaisen lehdon siimeksestä, auringossa lipattavan lahden laineilta,
vastarannalla nousevan hongikon humusta! Missä olenkaan viipynyt
seutuviitasi, mihin eksynyt ihanasta Edenistäni! Oi kotini, lapsuuteni,
paratiisini! -- Aah! helvetti!
Päätäni pakotti, ohimoilla jyskytti. Käsivarttani poltti kirvelevä
kipu, ja vatsaani kouristi.
Mutta mitä --?
-- Sano minulle, kuka olet. Sinä olet punainen, mutta orja et ole.
Silmäsi ei ole orjan silmä, otsasi ei orjan otsa. Sinä olet kaunis.
Kuka olet?
-- Ja kuka olet sinä? kuiskasin.
-- Minähän olen See-Sea, mahtavan Tai-Simonin kolmas puoliso. Tällä
hetkellä vartijat pelaavat Rengasta, ja heidän silmänsä on sokaistunut.
Mutta puhu ääneti!
-- Minä olen Lao-Koo, orja -- Ajatukseni oli viivähtänyt oikealla
polulla.
-- Lao-Koo sinä et ole. Orja et myöskään. Niin, täällä, nyt, voit olla
Lao-Koo, minun silmissäni et koskaan. Miksi suljet sielusi viheliäisen
orjan kuoreen? Ah, tiesinhän, että --
Säpsähdin. Ymmärsin äkkiä, että hän seurasi ajatuksiani. Ja juuri
kun hänen ihastuksensa sen minulle paljasti, iskin koko sieluineni
lähimpään aiheeseen.
-- See-Sea! sanoin. -- Tämä on hirmuinen paikka. Kuule! Kuule heidän
tuskiaan. Kenelle on suuri Kaikkeus antanut yksinoikeuden tämän
helvetin käyttöön ja kuinka hän on tuominnut tänne vain naisia? Ovatko
he suurimmat syntiset?
-- Lao-Koo, sinä, joka et ole Lao-Koo, keskeytti hän lievän
närkästyksen väre äänessään, -- tämä helvetti on naisten; miesten
helvetiltä suuri armollinen Kaikkeus sinut säästäköön. Sinä olet
varmaankin loukannut naisenomistus-oikeutta, koska Suuret Valvojat ovat
sinut tähän sijoittaneet. Lao-Koo -- ei, sano minulle jokin toinen
nimi; tuo on orjan! -- en kysy, rakastiko hän sinua paljon, sen tiedän;
mutta rakastitko sinä häntä?
Minä vavahdin. Onneksi tuska vyötäisilläni jäähdytti mieltäni ja
muistin Rai-Sunin.
-- See-Sea, sanoin. -- En ole vielä rakastanut naista omatakseni hänet.
Sanoiko hän siihen jotakin? Ainakaan en tiedä mitä hän sanoi. Mutta
tunsin, että sieluani hiveli selittämättömän lämmin, onnekas väreily.
-- See-Sea! huudahdin, tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.
-- See-Sea! kertasi kuin pehmoinen kaiku. -- Sano se vielä kerran,
niin opin rakastamaan omaa nimeäni. Oi jospa sinun silmäsi kammioni
hohteessa katsoisivat minuun! Oi jospa kerran hymnien soidessa huulesi
kuiskaisivat: See-Sea!
-- Lao-Koo! Minä pelastan sinut! jatkoi ihastunut ääni huudahdukseni
salvaten. -- Minun täytyy! Suuri Tai-Simon jatkakoon vielä hetkisen
unelmaansa.
Kuuntelin jännittyneenä jatkoa. Sitä ei tullut. Mutta tunsin, että
hänen sanansa olivat uudelleen valaneet minuun rohkeutta ja toivoa.
Ja silloin pulpahti ympärilleni huikaiseva valo.
Nostin katseeni. Veri tukkeutui sydämeeni. Edessäni, lysähtänein
polvin, riippuvin käsin ja täyteläinen lonkka rumasti sivulle pistäen
kyyhötti See-Sea. Vyövanne oli tunkenut poven olkain tasalle ja kalpea
poski lepäsi muodottomaksi paisuneella rinnalla.
Pelkkä asentoko saattoi noin turmella jumalaisen vartalon! Olisin
kenties huutanut inhosta, mutta väsymys voitti. Ja pakahtumaisillaan
olevan pääni retkahtaessa jälleen riipuksiin kuulin jonkun tulevan
huoneeseen.
-- Kaunis See-Sea, nukutko? kuiskasi ääni. Sitten kuulin epäselvää
höpinää, joka pian vaimeni kokonaan.
Luulin miehen poistuneen ja kohotin vaivoin päätäni. Olin erehtynyt.
Hän seisoi siinä, katse liekehtivänä ja levottomat kädet toinen
toistaan pidätellen.
-- Kaunis See-Sea, höpisi hän vielä kerran, ja sitten näin hänen
kätensä tavoittavan naisen käsivartta.
Se vaikutti kuin sähköisku. Ruumis vavahti, pää nytkähti ja rinnan alle
valahti verevämpi väri. Mies astui askeleen syrjään ja uudisti sanansa
vankeihin pälyen.
Pääni väsähti jälleen. Lienen ollut hetken tiedotonna. Mutta kun siitä
heräsin, kuulin See-Sean väsyneen äänen sanovan:
-- Sano suurelle Tai-Simonille, että See-Sea on kärsinyt hirveästi ja
halajaa hänen kammionsa lepoon. Sano, että suuren Tai-Simonin sana on
minun tahtoni ja että hänen toivomuksensa on minun onneni.
-- Minä sanon sen suurelle Tai-Simonille, oi kaunis See-Sea, vastasi
mies.
Hänen mentyään kohotin katseeni. See-Sean silmissä helmeili kosteus, ja
hänen huulensa puhuivat suoraan sieluuni. Kuin unen horroksissa tajusin
liikettä ympärilläni. Sivuseinältä poistettiin orpotytön ruumis,
vasempaan päätyyn tuotiin jokin uusi tulokas, ja kohta kun vartija oli
sanonut: "numero kahdeksanneljättä -- asento yksi", kuulin äskeisen
hunajanmakean äänen:
-- Kaunis See-Sea, suuri Tai-Simon odottaa sinua palatsissaan.
Kuulin kahleen loksahduksen, tunsin See-Sean kulkevan ohitseni. Mutta
kun äärimmäisin voimanponnistuksin onnistuin nostamaan pääni, näin
vain vilahdukselta hänen ruhtinaallisen vartalonsa, jonka lapojen alle
armoton vyö oli syövyttänyt punertavan juomun.
Vielä iankaikkisuus. -- Joku tempoi rajusti käsivarttani. Ja kuin
unessa tajusin jonkun toitottavan:
-- Numero seitsemänneljättä, orja Lao-Koo. Suuret Valvojat sallivat
sinun astua eteensä.