Siipisarjan pärinän kiihtyessä äkäiseksi vonkumiseksi aatokseni yhä
viipyivät äskeisessä kodissani, kunnes tunne-johdelma toi mieleeni
kuvan muinaisuudesta.
Näin itseni Ruskon vetämillä kirkkorattailla pälyämässä yhä loittonevan
kotiveräjän punaristikkoa niskantaittamisen uhalla ja kuumat
vesikarpalot poskillani. Silloin olin ensi kerran kouluun lähdössä. Nyt
olin ensi kerran --
Niin, mihin olin lähdössä?
Se kysymys sävähti salamana mieleeni. Aivastelin ankarasti ja aloin
tuntea ilkeää puristusta rinnassani, kun mietteeni huhkaisivat tuon
yhdeksänkymmenen vuosituhannen matkan takaisin nykyisyyteen. Missä oli
Rai-Sun? Missä olin itse? Lempo soikoon, missä --!
Se tuli muinaisuudesta, tuo kirous, mutta se näytti tehoavan nytkin.
Silmäys ala-ilmoihin paljasti totuuden. Huimaavan matkan päässä
alhaalla häämöitti tasanko. Rai-Sunista ei jälkeäkään. Idässä pimenevä
avaruus, lännessä kukkuloiden takaa hehkuva aurinko. Ja minä tässä
autiudessa! Kuolema ja pimeys! Minähän ajoin _pystyohjaajalla!_
Heti tartuin kampeen vääntääkseni sen ylösalaisin. Ja tutisevaa
kättäni saanen kiittää siitä, etten kimmahtanut avaruuteen kuin herne
rokkapyssyn hihnalta. Sormeni näet tekivät työnsä lyhyin nykäisyin
ja koneen vauhti hiljentyi ennenkuin pysähtyi, syöksyäkseen sitten
vinhasti alaspäin. Ja sitä vaaraa minä en sillä hetkellä olisi tullut
ajatelleeksikaan, sillä Tai-Joonin mielestä tällaisella siivellä ei
mitenkään voinut tehdä itsemurhaa.
Vielä vähemmän tulin ajatelleeksi, että alaspäin saattoi pudota
riittävää vauhtia ilman koneellista apua. Jos Rai-Sun olisi ollut
yhtä hajamielinen kuin minä, olisimme tässä taivaan ja maan välillä
räiskähtäneet yhteen ja jätteemme olisivat Bei-Woon suureksi
pettymykseksi tomuhiukkasina laskeutuneet luolamme lähistölle. Nyt
sensijaan Rai-Sun suhahti kuin aavistus ohitseni käden ulottuvilla,
ja minä kerkisin jälleen tarttua kampeen juuri parahiksi välttääkseni
törmäyksen Kolmannen piiriin kuivaan maaemoon.
Nyt vihdoinkin oli asema minulle selvinnyt. Ja samalla kun huomasin
olevani tajuntani herra, oivalsin hajamielisyyteni maksaneen muutamia
kalliita minuutteja. Siinä nyt, saatuani kammen keskiasteelle, koneeni
surisi kuin sudenkorento paikallaan, ja Rai-Sun painautui taitavasti
vierelleni.
-- Meidän on lähdettävä, herra, läähätti hän. -- Kongosta on vajaan
puolen hetken matka. Eikö siipi ole kunnossa?
-- Siipi! Kyllä se on kunnossa. Mutta luulenpa, että itse olen
epäkunnossa.
-- Se on ohimenevää levottomuutta, herra. Suokoon suuri Kaikkeus, että
se pian olisi voitettu.
-- Sinä siis epäilet!
-- En tahtoisi, herra. Mutta tällä hetkellä "Lentävä silmä" jo suuntaa
sadat siipensä tälle asteelle.
Sudenkorentoni vavahti ja teki harppauksen, joka äkisti vei minut
kymmenisen syltä Rai-Sunin edelle. Mutta juuri asettaessani
ohjausnuolen parin välikön nousulle lounaiseen hän jo oli taaskin
rinnallani ja jatkoi puhettaan luoden levottoman silmäyksen pohjoisen
hämärään.
-- Pimeys meidät pelastaa, virkoin, mielihyvin tarkaten koneen
vakiintuvaa vauhtia.
Rai-Sun huokasi vastaukseksi. Aloin leikitellä ohjausnuolella, jonka
vähäisintäkin siirrähdystä siipi herkästi noudatti. Eikö sittenkin
ollut parhain keino tuo linnun matkiminen! juolahti mieleeni
ajatellessani muinaisuuden monenmoisia yksi- ja kaksitasoja. Miksei
jo silloin uskottu, että yhden ainoan siipiparin laajuus voitiin
korvata hyttyssiipien paljoudella, variksen harva hahinta kärpäsen
lyöntien taajuudella? Miksi? Sepä kysymys! Siksi, että tavoiteltiin
rekordia toisella suunnalla. Ihminenhän on aina mässännyt saavutuksensa
täydellisyydessä -- jota tuleva polvi sittenkin vielä täydentää. Usko
kuvitelmaan, tuo jumalainen taito -- siinähän ihmisparan suurin lahja.
-- Lunarian sokeus! kirahti Rai-Sun katkaisten syvämietteisen
filosofoimiseni. -- Meidän täytyy ohjata etelään, jos mieli välttää
Lunan apujoukkoa. Senhän tiesin minäkin.
Kotvaan aikaan emme vaihtaneet sanaakaan. Rai-Sun kovensi yhä
vauhtia ja katsahti aina minuun ikäänkuin kysyen, tokko kykenin
pysymään rinnalla. Vihdoin innoissani sysäsin vauhdinlisääjää niin
kovakouraisesti, että siipien vongunta nousi huikean oktaavin ja jäi
väräjämään kuin elähtäneen operettinaikkosen korkea b. Ja sitten minut
saavutti Rai-Sunin ääni:
-- Herra! Herra! Minä en jaksa pysyä rinnalla. Savessani on varmasti
jokin vika. Ja kuitenkin -- äärettömän Avaruuden nimessä -- meidän
pitäisi joutua.
-- Mehän joudummekin, Rai-Sun! riemuitsin. -- Tuolla häämöittää meri,
ja Lunan linjakin on sivuutettu. Puolen hetken perästä voimme kääntää
länteen, ja kun lentueet kohtaavat toisensa tuolla luolamme ympärillä,
voimme rauhassa suunnata jäätiköille.
-- Minä tunnen heidät, herra. Jos ohjaamme jäätiköille suoraan, saamme
parikymmentä siipeä niskaamme. Täytyy kun täytyykin värjötellä tuolla
puolen seitsemänkymmenen viimeiseen hetkeen, jos mieli vähänkin
jäätikkösuojilla levähtää.
-- Onhan meillä pillereitä tarpeeksi?
-- On, herra. Mutta heillä on myöskin. Ja sitäpaitsi -- heidän nahkansa
on karaistu.
-- Pelkäätkö omaasi?
-- Omaani! -- Miehen ääni töksähteli. -- En omaani, herra, mutta --
-- Ole huoletta. Minun rakenteeni korvaa ihon puutteet. Mutta sinä
sanoit, että voimme perillä hetken levähtää. Löytävätkö piilopaikkamme?
Eikö luola ole varmassa paikassa?
-- On, herra. Siellä olemme turvassa päivän tai pari, korkeintaan
kolme. Kauemmin ei kestä jäätikön perinpohjainen tutkiminen, kun he
saavat _tietää_, että siellä olemme.
-- Ja mistä he sen tietävät?
-- Mikseivät tietäisi! Kun luolamme on tyhjä, sanoo Bei-Woo: He ovat
lähteneet. Itään he eivät ole uskaltaneet, lännessä on paha meri,
pohjoisessa suurin vaara. He ovat lähteneet etelään. Ja sitten: Lunan
joukko ei nähnyt heitä; siis he ovat ohjanneet aukealle. Ja sieltä he
kaartavat --
Terävä raksahdus tempasi huomioni tähtitaivaasta, juuri kun tarkkasin
Etelän Ristin vasenta siipeä ja mittelin, miltä paikalta se muinoin oli
merimiehelle tuikkinut.
-- Lunarian sokeus! Minulla ei ole enää kontaktia! huudahti Rai-Sun
alkaen painua alaspäin.
-- Ei kontaktia! Kuinka se on voinut --?
Näin hänen tekevän rajuja liikkeitä, kuulin koneen pari kolme kertaa
räiskähtävän, ja sitten kuului altani epätoivoinen huuto:
-- En -- löydä -- tasapaino-nappulaa --!
-- Pidä malttisi, Rai-Sun! vastasin tarkaten hänen tempoavaa
putoamistaan. -- Sehän on juuri oikean polvesi kohdalla. Lempo soikoon,
olethan sinä vanha lentäjä, pidä --
Tukin suuni. Nyt vasta huomasin hätäännyksissäni katsoneeni hänen
kuperkeikkojaan polvieni lomitse. Eipä ihme, etten saanut vastausta
hyvään neuvooni, sillä siirtäessäni katseeni aluesuurentajasta laidan
yli näin hänen pienenä mustana pilkkuna häviävän maan hämäryyteen.
Seuraavassa tuokiossa olin sivuuttamaisillani merirajan.
-- Tuhannen tulimmaista! kuulin omien huulieni mutisevan. Ja vauhtia
hiljentämättä siirsin ohjausnuolta vasemmalle, alas, vasemmalle,
enemmän alas, kunnes piirsin ahdasta korkkiruuvia juuri rantaviivan
reunalla ja pääni tuntui pyörivän irtonaisena hyrränä hyvän matkaa
olkapäitteni yläpuolella. -- Mitähän, jos minäkin kadottaisin kontaktin!
Jollakin ihmeen keinolla tapasin jälleen ohjausnuolen, ja nyt tuntui
kuin olisi pääni nyhtäisty sijoiltaan. Mutta tähtiviirut saavuttivat
kohta entisen pistemuotonsa, eikä aikaakaan, kun jo huomasin kiitäväni
suoraa viivaa pohjoiseen.
Kesti kotvan ennenkuin erotin Rai-Sunin varovaisen merkkikipinän.
Suuntasin sitä kohti ja suunnittelin tilaisuuteen sopivaa sadatusta,
jonka kuitenkin unohdin, kun mies epätoivoisesti valitti:
-- Oi herra, kaikki on hukassa! En voi löytää vikaa. Olen vanha
lentäjä. Olen tuntenut tämän koneen jokaisen nivelen paremmin kuin oman
itseni. Ja nyt se -- Suuri armias Tai-Mabit! Pitääkö meidän tällaisen
vian vuoksi joutua perikatoon! En saa edes valoa heijastajaan.
-- Ota minun! esitin.
Hän änkytti muutaman sanan, tarttui heijastajaan ja suuntasi valon
siipeensä. Miten olikaan hänen hermostunut hapuilemisensa jo herättänyt
minussa epäilyjä, ja kun neljänneshetken tuloksettoman työn perästä
valaisija, hänen sitä huolimattomasti käsitellessään, lennätti
taivaalle huikaisevan valosuihkun toisensa perään, oli epäluuloni
muuttunut varmuudeksi.
-- Rai-Sun! sanoin. -- Oletko pyörryksissä? Eivätkö takaa-ajajamme
voi nähdä valomerkkejäsi? Ja minun nähdäkseni olet tyyten unohtanut
eristäjän.
-- Eristäjän!
Siinä äänessä värähti jo puolinainen tunnustus. Ja silloin minun
sisimmässäni kuohahti. Tempasin heijastajan ja käänsin sen päin hänen
kasvojaan.
-- Suuri armias Kaikkeus! valitti hän peräytyen. -- Oi suuri henki!
-- Vaikene, ulkokullattu orja!
Hän päästi surkean ulvahduksen, joka soinnullaan jo ilmaisi minulle
asian oikean laidan. Mutta tuntiessani eristäjässä virran vavahduksen
käsitin vasta tilanteen koko merkityksen. Ja se oli kauhistava: Olin
ypöyksinäni tämän kolkon mantereen kamaralla, edessäni kuollut meren
aava, takanani tuhottu turvapaikka ja ylläni kylmä, sydämettömän autio
taivas, jota neljän piirin vaanijat paraikaa jostakin käsin risteilivät.
Ja tuo tuossa, ainoa ystäväni tässä oudossa maailmassa, oli
häpeällisesti minut pettänyt. Kenties hän olikin tätä jo kauan
mielessään hautonut ja nyt aikoi --
-- Rai-Sun! sanoin kiukuissani. -- Tule tänne, tähän eteeni!
Hän läheni kuin koira isäntänsä ruoskaa.
-- Sanoit, että olet kadottanut kontaktin. Hakekaamme! Pistä kätesi
tuohon jakajalle, vähän ylemmäksi -- tuohon! Ja purista!
-- Herra!
-- Purista!
-- Oi herra -- oi suuri henki --
-- Rai-Sun! Miksi vapiset? Siinähän ei ole virtaa; näetkö, se on kuin
kuolleen käsi.
-- Oi suuri henki -- sinun kätesi tuossa --
-- Minä käsken, Rai-Sun! Taikka -- Avaruuden nimessä -- tällä kädelläni
puristan hengen viheliäisestä kurkustasi -- tällä samalla kädelläni.
Vaikenin. Miesparka oli lysähtänyt kokoon koneen vierelle, ja minä
näin hänen ummistetuin silmin puristavan jakajan tankoa. Sain kolmasti
mainita hänen nimensä, ennenkuin hän vavahtaen kohotti katseensa. Ja
silloin en enää voinut pidättää rajua vastavaikutusta.
-- Rai-Sun! sanoin. -- Avaruuden nimessä, niin totta kuin suuri
Kaikkeus on sinussa ja sinä olet suuressa Kaikkeudessa -- sinä
ajattelit tuolla Lunarian syvyyksissä olevaa äitiäsi --
Hän purskahti hillittömään itkuun.
-- Ajattelit vaimoasi, lapsiasi --
-- Oi herra --
-- Tahdoit vielä kerran Joo-Keen päällä ostaa heille vapauden. Rai-Sun,
äitisi nimessä --
Ravistin hänen nytkähteleviä hartioitansa ja otin hänen ruman päänsä
käsieni väliin.
-- Äitisi toivoman autuuden nimessä -- ajattelitko sitä jo luolasta
lähtiessämme?
-- Oi suuri henki -- en -- en!
-- Kiusaus tuli nyt?
-- Oi herra, näin aavan meren, muistin Bei-Woon polttajan -- ja näin
äitini tuolla alhaalla turhaan odottavan poikansa vapaussanomaa. Oi
suuri henki, vannon kautta suuren Kaikkeuden, että tämä oli viimeinen
heikkouteni, vannon, että jätän omaiseni kaivoksiin ikiajoiksi, vannon
sen kautta lasteni viattomain päiden, kautta vaimoni suuren rakkauden,
kautta äitini paikan suuren Kaikkeuden sylissä.
-- Rai-Sun! Elä vanno!
Meren kostea henkäyskö värisytti selkäpiitäni! Miehen hirvittävä vala
minua ainakin kauhistutti. Ravistin hänen päätänsä, kunnes viimeinkin
vannomisyrittely juuttui hänen kangistuneen kielensä taakse, ja sitten
nostin hänet kuin lapsen koneen istuimelle.
-- Olemme hukanneet yli puolen hetkeä. Saat mennä minne tahdot,
Rai-Sun. Minä lähden jäätikölle.
Hän kohotti katseensa.
-- Niin, sanoi hän laskien sen vitkaan.
-- Ja sinä?
Hän näytti vaivoin hillitsevän parahduksen, avasi virran, sulki sen,
avasi jälleen -- ja katsoi minuun läpi sinisen hämärän.
-- Herra, sanoi hän oudolla äänellä, -- tahdotko, että nyt puristan
tankoa? Se ei minua enää peloita. Käske, oi suuri henki!
-- Minä kiellän!
Hän tempasi kätensä jakajalta. Siinä liikkeessä oli rajaton määrä iloa.
-- Oi herra, sanoi hän molemmin käsin etelän kuulakkaan hämärään
viitaten, -- seuraan sinua jäätikölle, pelastan sinut heidän
kynsistään, tahi ainakin annan kuolintörmäyksen Bei-Woolle. Oi suuri
henki, minä olen vannonut.
Hänen siipensä pyrähti lentoon, nousi kymmenen sylen korkeudelle ja
liehakoi kuin uskollinen halli isäntänsä edellä. Meren mustan aavan
suoltuessa alleni kuulin sen yksitoikkoisen sähinän sulautuvan oman
siipeni sätkytykseen. Ja minä kovensin tahallani koneeni vauhtia.
Nyt jo tunsin sen, minkä vasta sittemmin ymmärsin: äskeinen tapahtuma
oli herättänyt uinuvan omintakeisuuteni. Noustuani merisumun
yläpuolelle pani tuhattuikkeinen taivaankansi rintani ylväästi
paisumaan, ja katseeni haki ylpeästi näköpiirin takaa kaukaista
Kuunsyöksyä. Sen laelta tahdoin tänä yönä silmäillä tätä avaraa
kurjuuden pesää ja singota sille pöyhkeän taisteluvaatimukseni. Sen
ja minun välilläni oli vain tähtikirkas taivaanreitti ja vajaata
kolmeneljänneshetkeä.
Ja ensimmäisen neljänneksen kuluttua olin jo päämäärästäni täysin
selvillä. Olinhan mies, olinhan herra, olinhan n.s. suuri henki -- ja
minähän panin peliin vain oman olemukseni.
-- Joo-Kee! huusin tyhjään avaruuteen. -- Joo-Kee! Tässä maailmassa
on kymmeniä, jotka nimittävät sinua herraksi ja Tai-Jeoksi; tässä
maailmassa on tuhansia, jotka mielellään tekisivät samoin. Ja sinulla
olisi elämäntyö --
Eikö totta, Etelän Ristihän tuolla nyökkäsi hyväksyvästi! Ja
taivaanrannan kuulakka hohde huokui kuin miljoonain hurraa-huudoista...
-- Joo-Kee! Joo-Kee! Sinä olet herra, sinä olet suuri henki -- suuri
henki -- suuri henki!
Luulin keuhkojeni pakahtuvan siitä ilmanpaineesta, jonka tarvitsin
huutaakseni ihastukseni noille miljoonille haamuille. Mutta silloin
juuri muuan niistä puhisi ihan korvani juurella.
-- Oi herra! Oi suuri henki! Ne tulevat! Lunan joukko katkaisee tiemme!
Ja tuolla -- takanamme --
-- Mikä? Missä?
Huurupatsaana pakeni ilma keuhkoistani, ja ennenkuin sain uutta, näin
Rai-Sunin lounaiseen osoittavan käden suunnassa vähäisen, mustan
viirun, joka verkalleen siirtyi "Ojaman kolmikon" huipputähteä kohti.
-- Me käännymme! virkahdin.
-- Katso, oi herra!
Takanamme, melkoista lähempänä, näkyi kuin sumusta juuri eristyneenä
kolme erillistä täplää.
-- Se on Bei-Woo. Hän on nähtävästi viipynyt luolallamme. Muuten hän
olisi jo meidät sivuuttanut.
-- Me sukellamme sumuun, Rai-Sun!
-- Ei käy, oi herra. Usva on liian hatara, ja Woo on jo meidät
keksinyt. Mutta, herra, pakene sinä. Rai-Sun on takaa-ajajasi. Sinun
ihosi on tarpeeksi punainen. Ontarion aavikolla poltin kerran Lao-Koon.
Häntä ei olisi saanut polttaa.
-- Rai-Sun! Me kaarramme sumussa länteen. Kenties löydämme Masonin
varamajan.
-- Oi herra, se olisi kuolema. Oi suuri henki, kuule palvelijasi ääntä.
Suuri kaikkeus varmaankin sen toi mieleeni. Sinä olet punainen Lao-Koo,
olet ollut suuren Tai-Joonin palvelijana -- olet nyt minulta karannut
ja minä ajan sinua -- oi herra -- näitkö? Bei-Woo vaihtoi sanan Lunan
joukkojen kanssa. Suuri armias Kaikkeus olkoon meidän puolellamme!
Ja kipinäin yhä jatkuessa lounaisessa jo särkyneen viivan uloimmassa
pisteessä Rai-Sun ajautui arveluttavan lähelle siipeäni ja höpisi
hätäisesti:
-- Alas! Sumuun! Karkaa, oi herra! Minä pysyn aina kintereilläsi! Ja
kuuntele, mitä minä puhun!
Sillä hetkellä tein sen hautoen vielä omaa suunnitelmaani. Painauduin
sumuun sellaisella vauhdilla, että hetkeksi sivuutin sen alaliepeenkin.
Töin tuskin välttäen mustana lepäävän merenpinnan kiidin huimassa
kaarteessa kohti synkkää pohjoista. Oikealta puolelta kuuluneen
rapsahduksen johdosta silmäsin ympärilleni ja olin vähällä menettää
mielenmalttini. Olin pyrähtänyt läpi puolikymmen-lukuisen vaanijajoukon
ja kuullut hirvittävän parkaisun: -- Lunarian sokeus!
Se oli nähtävästi Bei-Woon apujoukko, joka piti silmällä alareittiä.
Mitä oli minulla silloin enää toivomista!
Mutta minä halasin pohjoiseen. Tahdoin välttämättä pohjoiseen. Koetin
vaimentaa mieleeni väkisinkin tulleet epäilyt. "Mitä minä siellä? Ja
entäpä, kun olen sivuuttanut merirajan?" Merirajan! Sehän oli myöskin
sumun raja! Usvaa viilsi äkkiä valkoinen juova hipaisten vasempaa
siivistöäni. Pyörtäessäni länteen kuulin takanani heikon huudahduksen
ja samassa näin vähän matkan päässä edessäni kirkkaasti valaistun
koneen. Tehden äkkisukelluksen painauduin sen alitse luoteeseen.
Kuolema ja kirous! Edessäni vilahti ensin yksi ainoa valojuova. Se
tunnusteli kuin jättiläisetanan sarvi ympäristöä, sokaisi silmäni ja
asettui eteeni leveänä valoviuhkana, salvaten minulta tien.
-- Oi herra! kuului heikko läähätys takaani. -- Palaa ylös, oi herra!
Ne ovat piirittäneet meidät ja kiristävät rengasta.
-- Ennen kuolema! tiuskasin kääntyessäni Rai-Suniin. Mutta tunsin, että
oma järkeni nousi sellaista ajatusta vastaan.
-- Oi herra -- herra -- minä en voi pysyä -- kintereilläsi, kuului
Rai-Sunin haihtuva läähätys.
Seuraavalla hetkellä äkkäsin rimpuilevani huikaisevassa valomeressä.
Tuon tuostakin olin törmätä takaa-ajajiini, jotka sumussa näyttivät
siipihaamuilta. Puoleksi sokaistuna pulpahdin tahtomattanikin usvan
yläpuolelle, ja kun silmäni vihdoinkin tottuivat tähtikuulakkaan
ympäristöön, huomasin olevani keskellä vainoojiani. He muodostivat
ikäänkuin sirkuksen katsomon, jonka paikat olivat täytetyt ylintä riviä
myöten.
-- Oi veljet! kirkui takaani tutunomainen ääni. -- Varokaa! Varokaa!
Hän se on -- Lao-Koo -- joka tahtoi riistää sisarensa -- suurelta
Tai-Morris-Teolta! Polttakaa! Polttakaa!
Tämä viimeinen sana ajoi ruumiiseeni puistatuksen. Ampaisin kohti
korkeutta, ainoata avonaista paikkaa tässä elävässä tynnyrissä. Mutta
suppilon yläreuna kohosi edelläni ja supistui tiehäksi hatuksi, josta
oli mahdoton suoriutua.
-- Alas! Alas! Alemmaksi, orja! kuului huutoja ympärilläni.
-- Horna vieköön! kirosin mielessäni ja siirsin nuolen
tasapainoasteelle.
Kihisevästä keosta erosi puolikymmentä siipeä välittömään
läheisyyteeni, ja keilan kärjestä heitti yksinäinen heijastaja valonsa
tähän ahtaaseen piiriin. Rai-Sunin murhaava katse häiritsi hetkeksi
malttini, mutta huomioni kiinnitti kohta terävä ääni, joka sanoi:
-- Sinä olet Rai-Sun, entinen kuudennen osaston vaanija. Mikä on tämä
mies?
Se oli eilinen leveänaamainen.
-- Suuri Bei-Woo, hän on Lao-Koo, orja, joka uskalsi uhmata Suuren
Mantereen herraa.
-- Lao-Koo on kuollut; häntä ei ole nähty neljään kierrokseen.
-- Lao-Koo elää. Hän on ollut nämä neljä kierrosta Tai-Joonin
palvelijana ja kirotun Tai-Joonin kanssa kohdellut minua pahemmin kuin
orjaa.
-- Olet ollut Kolmannen piirin pesässä?
-- Olen kitunut Kolmannen piirin pesässä ja toivonut sinun
kaikkivainuavan silmäsi keksivän olinpaikkani, kunnes eilen, Tai-Joonin
kadottua, minun onnistui voittaa tämä orja. Hän oli vioittanut koneeni,
joten jäin hänestä jäljelle. Mutta saavutin hänet ajoissa.
-- Ja minä olen nyt vanginnut hänet. Näytä kasvosi, orja!
Minä kohotin kuuliaisena kasvoni ja katsoin häntä silmiin.
-- Lunarian pimeys! sanoi hän vavahtaen. - Rai-Sun! Oletko varma siitä,
että tämä mies on Lao-Koo, polttamani Pao-Laon sikiö?
-- Kautta molempien silmieni, Bei-Woo.
-- Lunarian pimeys! Elä katso noin, orja! kivahti leveänaamainen.
-- Kautta Avaruuden viheliäisimmän tason, tahtoisin tuossa paikassa
sulattaa silmät ruumiistasi.
Hän pyörähti Rai-Sunin vierelle, ja minä kuulin tämän kuiskaavan:
-- Tai-Joon oli suuri henki. Ja hän on opettanut Lao-Koolle paljon.
-- Hyvä! kivahti Bei-Woo kiertäen ahtaassa piirissä keon ympäri. --
Tähystäjät! Kolme vartijaa orjalle, kaksi Rai-Sunille! Onko Ontarion ja
Austrian väki saapuvilla?
Keon yläpäästä kuului sekavia ääniä, jotka hukkuivat siipisarjain
kiihtyvään surinaan.
-- On! Siispä Tshung-Kingiin! Bei-Woo on puhdistanut Kolmannen piirin
pesän. Suuri Kaikkeus suojelkoon suurta Tai-Morris-Jeoa.
Keon äänekkäästi hajaantuessa katsahdin Rai-Suniin. Hänen silmänsä
liekehtivät. Kolme siipeä asettui ympärilleni.
-- Eteenpäin, orja! karjaisi minulle mies, joka kaikesta päättäen oli
syntynyt orjaksi.
Idässä vaaleni taivaanranta, ja tuon tuostakin heitti vielä kaukainen
aurinko sille heikon punajuovansa. Sumumerta oli vielä silmänkantamiin.
Olin Lao-Koo, joku, joka oli tahtonut pelastaa sisarensa Morris-Jeon
kynsistä, ja jonka Rai-Sun oli polttanut Ontarion aavikolla. Ja olin
matkalla Tshung-Kingiin.