Tai-Mason, toinen vaaleaihoinen, ja me läksimme viimeksi. Erottuamme
katselin kauan pohjoista kohti pyrkivää, lukuisien lentäjäin
muodostamaa, hajautuvaa viuhkaa.
-- Eikö tuo voi herättää epäluuloja? kysyin levottomana.
-- Kaikki voi herättää epäluuloja, vastasi Tai-Joon alakuloisesti.
-- Mutta ennenkuin he ehtivät asutuille seuduille, on rivi harvennut
tarpeeksi. Sinua miellytti Mason, eikö niin?
-- Erinomaisesti. Oikeastaan ihailin hänen itseluottamustaan ja
laajaa otsaansa. Ja tunsinpa, että siinä ruumiissa oli väljyyttä ja
kodikkuutta.
-- Ja tyhjältä tuntuva kohta aivokopassa, naurahti Tai-Joon.
-- Useampiakin. Mitä hän aikoo yrittää?
-- Suurta. Suurempaa kuin yksikään muu on tohtinut haaveilla. Oi
Joo-Kee, Mason aikoo ryhtyä jättiläistyöhön, joka tulee kysymään
aikaa, työvoimaa ja ainetta. Ja aikaa meillä on, työvoimaakin
voimme jotenkuten saada haalituksi, mutta aine -- siinä on pulma.
Me tarvitsemme paljon metallia, hirveän paljon, sekä punaista että
valkoista. Mistä sen saamme? Kaikki metalli on tarkoin laskettua,
ja raaka-aine kulkee hallituksen toisesta kädestä toiseen, joten
hitustakaan ei voida varastaa.
-- Mutta onhan kansalla omissa huoneissaan metallia.
Tai-Joon naurahti.
-- Huoneissaan! Olenpa tosiaankin unohtanut käytännöllisen
kasvatuksesi. Kansallahan ei ole mitään huoneita. Niin, minä tiedän,
että teidän aikanne kansa omisti jotakin; nyt se ei omista mitään, ei
edes omaa ruumistaan. Huoneet, koneet, siivet, ravintoaine -- kaikki
on hallituksen ja kukin saa työtänsä vastaan välttämättömät elinehdot.
Tämä on yhtä vanha ihanne kuin koko Uusin aikakausi, ja jo sitä ennen
tunnettiin sama aate -- maltahan --
-- Kommunismin nimellä!
-- Aivan niin, kommunismin.
-- Mutta silloinhan on kaikki yhteisomaisuutta.
-- Totta kyllä. Ensin sitä nimitettiin kansan yhteisomaisuudeksi,
sitten hallituksen omaisuudeksi, ja nyt se on Tai-Jeon
yksityisomaisuutta. Minä tiedän, että kansa on itse allekirjoittanut
orjuussopimuksensa, vieläpä vaatinutkin sitä, pitänyt aatetta ihanteena.
Tai-Joon vaikeni ja katsahti taakseen.
-- Näetkö yhtään siipeä? kysyi hän huomattavan levottomana.
Olimme saavuttaneet jäärajan. Idässä aurinko jo aika-ajoin sinkoili
punaisia kielekkeitä yli taivaanrannan ja edessä häämöitti punainen maa
kelmeässä aamukajastuksessa.
-- Kolme siipeä etelässä, vastasin, -- mutta hyvin kaukana.
Tai-Joon antoi siipien hurista vimmatusti.
Seuraavatko ne meitä?
-- Ei siltä näytä. Ne suuntaavat huomattavasti koilliseen. Mitä
aioitkaan sanoa, Tai-Joon? Onko kansa siis auttamattomasti --
-- Maltahan! virkkoi hän turhaan taakseen pälyen ja antaen koneen
kohota. -- Minä en näe heitä vieläkään, mutta kummastelen -- huu,
kuinka kylmyys on raakaa!
Hän nieli pillerin, epäröi hetken ja palasi sitten puheeseensa.
-- Ei auttamattomasti. Silloinhan ei olisi mitään toivoakaan jäljellä.
Mutta metallia ei ole helppo saada. Huoneet tarkastetaan visusti kerran
kierroksessa, ja vähäisinkin vajaus vie kaivoksiin. Kuitenkin on
meillä toivoa saada "punaista" metallia: Mason väittää sitä löytyvän
meidän piiristämme, joskohta niukalti ja verraten syvältä. Ja juuri
sitkeimmäksi paahtuneen maan alta. Mutta me tarvitsemme myöskin
valkoista metallia, tarvitsemme välttämättä, ja sitä on ainoastaan
punaisen kielekkeen kohdalla -- toisin sanoen: saavuttamattomissa.
Hän pälyi jälleen taakseen.
-- Eikö siis ole mitään keinoa? kysyin yhä tämän aiheen valtaamana.
-- Ei mitään, mitä voisi keinoksi sanoa. Kaivosväki ei koskaan pääse
maan pinnalle, kaikki metalli kulkee vahvan vartioston turvissa,
eikä Tshung-Kingiin kukaan pääse kutsumatta. Ja kuitenkin -- hän
kiihtyi äkkiä ja jatkoi rajusti -- kuitenkin meidän täytyy sitä saada!
Ennenkuin Masonin työ on loppuunsuoritettu, tulee meillä olla vähintäin
kolmekymmentä tonnia valkoista metallia, muuten olemme tehneet turhaa
työtä.
-- Mutta millainen sitten on itse --
-- Joo-Kee! Näetkö siipiä?
Hänen levoton äänensä pakotti minut jättämään keskustelun juuri
tärkeimmillään. Mutta mitä näinkään, kun katsahdin jo sivuuttamallemme
merenselälle!
-- Tai-Joon! huudahdin. -- Ne ovat aivan lähellä meitä -- etkö näe?
-- En vielä. Pidä silmällä!
Koneemme käännähti suoraan pohjoiseen, vaikka Kolmannen piirin rannikko
siten jäi meistä itään. Tarkkasin visusti takaa-ajajiemme liikkeitä ja
sainkin kohta omaksi hämmästyksekseni ja Tai-Joonin kauhuksi ilmoittaa:
-- Ne kääntyvät myöskin.
Tai-Joon murahti. Kone teki äkkiä tuiman käänteen suoraan itään, ja
siipien suhina kiihtyi vihlovaksi vinkumiseksi. Silmänräpäyksessä
taivalsimme merenselän, ja vanhan Afrikan manner oli jälleen allamme,
kun nyt jo omaksi säikähdyksekseni havaitsin takaa-ajajien hajaantuneen
ja kunkin suunnaltaan pyrkivän suoraan meitä kohti.
-- Kuolema ja pimeys! läähätti Tai-Joon. -- Vain "Lentävän silmän"
koneet voivat pysyä tämän rinnalla. Joo-Kee, me ehtisimme hyvin
perille, mutta silloin olisimmekin hukassa. Minä eksytän heidät.
Mene ja kuuntele, mitä he puhuvat, mutta kautta Kaikkeuden elä sano
sanaakaan!
Ymmärsin, ettei minulla ollut mitään pelättävää. Ja tuskin olin heihin
katsahtanut, kun jo huomasin olevani heistä erään rinnalla. Kotvaan
aikaan ei tämä vainoojamme tullut niin lähelle tovereitaan, että
sananvaihtaminen olisi voinut tapahtua, mutta vihdoin, kun Tai-Joonin
siipi oli tehnyt kolmannen äkkikäänteen, tällä kertaa länteen, yhtyi
kaarteessa toinen vainoojistamme meihin.
-- Se on hän, virkkoi minun mieheni innostuneena. -- Ainoastaan _Tain_
siipi voi tehdä tuollaista.
-- Se tyhmyri paljasti itsensä. Luuletko, että sen pesä on täällä päin?
-- Tottapahan nähdään. -- Mies nauroi karkeasti. -- Ajamme sen kyllä
pesäänsä ennen nousua. Mo-Man!
Ohi suhahtava kolmas vastasi huutoon, ja minun mieheni pitkitti:
-- Jos se kirottu uskaltaa liian kauas ulapalle, niin painamme päivän
noustessa Kongoon. Mikset polttanut, kun kiiti juuri editsesi?
-- En ehtinyt tähdätä.
Koneet olivat jälleen loitonneet toisistaan. Kaukana lännessä kaarteli
Tai-Joonin siipi, kaksi vainoojista seurasi sitä lakkaamatta, ja minun
mieheni näytti pitävän jonkinlaista vartiota.
Kuinka mieleni tekikään tarttua tuohon voitonriemusta puhisevaan
punaiseen paholaiseen! Olisin halusta iskenyt häntä keskelle leveätä,
kiilusilmäistä naamaa ja suistanut hänet koneineen päivineen syvällä
allamme vaalenevan valtameren syliin. Mutta mitäpä voin? Aineeton
käteni, jos niin voin sanoa, oli voimaton. Säikähdin, kun hän äkkiä
vilkaisi ympärilleen ja hetkeksi näytti menettäneen rattoisan mielensä.
Varmaankin hän oli ikäänkuin aavistanut jonkun sivullisen läsnäolon.
Seuraavalla hetkellä olin jälleen Tai-Joonin rinnalla ja selitin
hänelle kuulemani.
-- Joo-Kee, sanoi hän vakavasti, -- minä luulen, että olen hukassa ja
että tällä auringonnousulla puhelemme viimeisen kerran. Jos palaan
mantereelle, seuraavat he kintereilläni mihin laskeudunkin; jos taasen
pysyttelen täällä, lähtevät he pakosalle vasta viime hetkellä, ja
silloin on myöhäistä ohjata luolaan. Näes, heillä on lyhyempi matka
varjoon, mihin tahansa menen. Vain oman luolamme lähistöllä voin heitä
viivyttää, kunnes päivä ajaa heidät pakoon. Mutta silloin olemme kaikki
hukassa: yön ensi hämyssä he pyrähtävät ilmoille tähystämään, ennenkuin
ehdimme paeta.
Hän antoi koneen kohota yhä, vaikka sieraimista tippuvia verikarpaloita
vieri pitkin hänen läähättävää rintaansa. Itäinen taivaanranta leimusi
jo tulipunaisena, ja uhkaavan auringon kielekkeet levittivät kaukaisen
manteren yli salamamaisia välähdyksiään. Juuri rannikon uloimman
niemekkeen kohdalla vartiokoneen metalli kimalteli ruskon hohteessa, ja
suoraan allamme sen molemmat toverit pysyttelivät arveluttavan lähellä
meitä.
-- Joo-Kee, jatkoi Tai-Joon, -- minä aavistin jotakin tämäntapaista.
Mutta minua se ei sureta, sillä ennemmin tai myöhemmin sen kumminkin
täytyi tapahtua. Miksei sitten nyt: olenhan tehnyt tehtäväni ja
osoittanut kansalle uuden Tai-Jeon. Älä keskeytä minua, Joo-Kee, vaan
anna minun puhua. Kun olen osani suorittanut, lähdet sinä luolaan,
varustaudut Rai-Sunin avulla matkaan ja pakenet heti auringon
laskettua. Elä viivyttele, sillä "Lentävä silmä" on jo aavistanut
asuinseutumme.
Vainoojiemme äkillinen lähentely pani hänen kiinnittämään kaiken
huomionsa koneen kohottamiseen, ja silloin sain sanotuksi:
-- Tai-Joon, eikö mitään voida tehdä? Enkö voi hakea apua? Rai-Sun
tulisi koneellaan ja minä toisella.
-- Ei. Se olisi meidän kaikkien yhteinen perikato. Ei, Rai-Sun on hyvä
palvelija, luota häneen.
Veri syöksähti hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän jatkoi
hätäisesti:
-- Heillä on aseita, meillä ei. Näetkö kipinät? He keskustelevat
vartijan kanssa. Ah! olisipa minulla ase ja puoli hetkeä aikaa! Kuolema
ja kirous!
Taivaanrannalta lennähti häikäisevä valonsäde: se oli auringon
ensimmäinen varoitus. Allamme leijailevat siivet tekivät vielä kerran
äkillisen yllätys-yrityksen, ja Tai-Joon antoi siipemme jälleen kohota.
-- Oh, suuri Kaikkeus! läähätti hän vereen sokaistumaisillaan. --
Heillä on hyvät keuhkot. Täällä on vain aavistus ilmaa. Joo-Kee, loppu
on käsissä. Kuule -- kansa on järjestymässä, kapina nousemassa -- ota
sen kohtalo käsiisi -- tue sitä -- innostuta -- vapauta se! Tai-Mason
-- Tai-Ree-Kian -- siinä miehesi. Sinulla on kyky -- sinulla on taito
-- voima. Ja vaikkapa sinulla ei sitä olisikaan, niin kansa kuitenkin
_uskoo_ niin. Ja sehän on pääasia. Kiihokkeekseen kansa tarvitsi
hengen. Minä valitsin sinut. Ja sinussa on enemmän kuin mitä ensin
uskalsin toivoakaan. Niin, nyt sinä olet se, sinun _tulee_ se olla --
herra -- herra ja -- Tai-Jeo!
-- Tai-Joon! Anna minulle neuvo! Salli minun pelastaa sinut! huudahdin
epätoivoisena. -- Tai-Joon! Isäni! Ilman sinun apuasi olen muukalainen
tässä maailmassa.
Sanat kuolivat -- vartijakoneen kiitäessä rannikolta meitä kohti ja
molempain toisten selvästi laittautuessa pakosalle. Tai-Joon päästi
käheän sadatuksen ja tarttui koneen kumpaankin kampeen. --
-- Sinun vuoksesi -- minun täytyy, änkytti hän. -- Säälin noita kurjia
-- mutta säälin enemmän kansaa.
Ja vainoojien kääntyessä itään Tai-Joonin kone sähisten porhalsi
niiden ohitse, kieppuen hetken niiden yläpuolella ja sitten äkkiä kuin
saalista väijynyt kotka syöksyi luotisuoraan niiden kimppuun.
-- Ainakin pari -- ainakin _yksi!_ Jää hyvästi, oi suuri henki!
Ympärilläni kuulin huutoja, siipien suhinaa ja terävän räiskähdyksen.
Sitten välähti tuli, sähähti höyrypilvi ja kolme yhteen sotkeutunutta
siipeä syöksyi ilman halki rasvatyynenä kiillottavan meren syliin.
-- Tai-Joon! Tai-Joon! huusin tuskissani.
Ja jostakin loitolta, kuin jälleen asettuneen vedenpinnan alta olin
kuulevinani vaimenevan äänen:
-- Kiiruhda, Joo-Kee -- pelasta kansa -- sinä olet herra ja mestari.
Luulin nähneeni vilahdukselta muutaman usvapilkun, mutta niitä
hakiessani äkkäsin koilliseen kiireesti pyrkivän siiven, viimeisen.
Tai-Joon oli vienyt molemmat toiset muassaan perikatoon.