Kuinka joutuisasti aika kuluikaan! Kierroskymmenet vierivät ohitseni
hämärään liukuvana liutana ja ehdin tuskin imaista letkusta, jolla
uskollinen Rai-Sun ruumiillista ihmistäni aika-ajoin ruokkieli.
Tähtitiede, fysiikka ja kemia olivat sokaisseet minut aavistamattomilla
ennätyksillään, ja tämä kaikin puolin karu ja viheliäinen maailma
kohosi silmissäni sitä mukaa kuin tietoni sen salatuista ihmeistä
laajeni. En enää kaivannut kasvi- ja eläinkuntaani, en surrut
kielitieteen kangistumista klassillisuuden kaavoihin enkä liioin
säikähtänyt filosofian kouraantuntuvaa konkreettisuutta, vaan
heittäydyin innokkaasti opin houkuttelevaan lähteeseen ja ahmin sitä
hanakammin, mitä runsaammin sen suonet pursuivat ja mitä oudommalta sen
sisältö minusta aluksi tuntui.
Geologiaan ja Uusimman ajan historiaan syventyessäni unohdin koko
ympäristöni. Entinen piintynyt maailmankatsomukseni romahti täydelleen,
ja ryhdyin uuden katsantotavan luomiseen niin kokonaan, että hylkäsin
opettajani ehdottamat, ennen niin mieltäkiinnittävät kiertoleijailutkin
ja vietin päiväkaudet tuon ihmeellisen kontaktikoneen ääressä,
silmät näkölaattaan naulittuina, kuulematta ja näkemättä muuta kuin
Kiinan valtakunnan lukemattomia vaiheita, maapallon valtaamisesta
liittovaltion purkautumiseen ja Tai-Wang-Jeon perustaman
"yhden-ainoan-miehen" rautahallituksen alkuun asti.
Tämän uuden Napoleonin urotöitä pakostakin ihaillessani minut muuanna
päivänä keskeytti Tai-Joon.
-- Joo-Kee, sanoi hän pannen kätensä olalleni. Olen huutanut sinua jo
neljänneksen hetkeä. Sinä ihailet Wang-Jeoa. Hänen suuruutensa oli
kerta kaikkiaan hänen kykynsä irtautua aineestaan. Silloin tuo kyky
oli vielä harvinaista. Mutta sen jälkeen kuin sama kyky on kehittynyt
n.s. yläluokan varsinaiseksi tunnusmerkiksi, on _helppous_ hallita tätä
kykyä ainoa erikoisuus. Mutta se myöskin velvoittaa. Muinainen filosofi
Fontell sanoi, että kun ihminen on tottunut käsittelemään ruumistaan
sinä, mitä se itse asiassa on, vaatetuksena, silloin on syntynyt
_yli-ihminen_. Wang-Jeosta lähtien on siinä kehitytty ja siihen sukua
kasvatettu. Nyt on Maan valtijasuku yli-ihminen; mutta sen rinnalla on
myöskin toinen ihminen -- ja tämä toinen -- siitä, Joo-Kee, kehitetään
parhaillaan Uusimman ajan eläintä. Niin, _eläintä!_ Jos suuri
Tai-Wang-Jeo, sensijaan että polki sen jalkoihinsa, olisi raastanut
sitä muassaan, kehittänyt, opettanut -- Ah! Joo-Kee! Silloin hän olisi
ollut --
Tai-Joon sihahti kärsimättömästi ja viittasi minua kiirehtimään.
Tein työtä käskettyä -- pieni tahdonjännitys riitti siirtämään
minut ruumiini ulkopuolelle -- ja jäin ihailemaan lepäävän aineeni
ihmeteltävää kokoa.
-- Voimakas, myönsi Tai-Joon. -- Mutta et olekaan enää lapsi, olet
kolmenviidettä vanha. Niin juuri kolmenviidettä, ja se on jo miehen
ikä. Mutta aika ei ole hukkaan kulunut.
Ja hämmästykseni hän karkoitti jatkaessaan samaan hieman
närkästyneeseen äänilajiin:
-- Olet oppinut sen, mitä minä, viheliäinen palvelijasi, olen kyennyt
sinulle opettamaan. Ja sillä välin on maailma rientänyt eteenpäin,
kuohu on noussut maljan partaille. Oi suuri henki, herää, nouse,
pudista päältäsi levollisen velttouden kahle ja omista kansalle suuret
lahjasi. Oi suuri Tai-Kee, kansa on sinua odottanut, nyt on hetki
tullut.
-- Tai-Kee! sopersin selittämättömän ihmettelyn ja yhtä selittämättömän
ihastuksen valtaamana. En ymmärrä sinua, Tai-Joon.
-- Tule! sanoi hän vaivoin riistäytyen viime sanojensa aiheuttamasta
liikutuksesta. -- Tule! Minä tahdon näyttää sinulle kansan, tahdon
tutustaa sinut sen mielentilaan, sen toiveisiin. Ei, ei, anna aineesi
levätä!
Hän istuutui lentotuoliinsa, painoi nappulaa, ja puheemme aikana tyyten
mykistyneen Rai-Sunin jäädessä syvimmän kunnioituksen asentoon me
kiidimme ulos pimeään yöhön.
Seutu lepäsi harmaana ympärillämme. Vain läntisellä taivaanrannalla
erottui punertava kukkulajono. Mutta nyt, kuten ennenkin, näki aineeton
henkeni kuin aavistaen seudun syvimmänkin syvennyksen pohjaan.
-- Tämä ei ole joutuisaa, virkkoi Tai-Joon kuin ajatukseeni vastaten,
-- mutta muuta en voi: kansa on aina kansa, se ei koskaan tyydy
pelkkään henkiseen. Ei, sinua en voinut panna alttiiksi vaaralle.
Punainen piiri on aina vahvimmin vartioitu, se kun on ainaisen
kuohunnan pesäpaikka.
-- Onko Morris-Jeolla tästä vihiä? kysyin äkillisen levottomuuden
valtaamana.
-- Epäilyksensä hänellä aina on, vastasi Tai-Joon, -- mutta hän on
asemastaan varma, senjälkeen kun Viidennen piirin jäätiköltä löydettiin
Liau-Joon pojan ruumis ja --
-- Liau-Joon pojan? Hän naurahti.
-- Niin. Siitä on jo lähes kymmenen kierrosta. En ole tahtonut
häiritä sinua siitä kertomalla. Näes, "Lentävä silmä" olisi viimein
kuitenkin löytänyt meidät, ja siksi keksimme pienen kepposen: muuan
meikäläisistä vei jää vyöhykkeen rajalle kuolleen poikasen ja jätti
erääseen hylättyyn luolaan vanhan tutkimuslevystöni; no, ennen pitkää
"Lentävä silmä" keksi jäätyneen ruumiin, löysi luolan, ja johtaja sai
vapauden, joskin Morris-Jeo petkutti häntä palkinnon toisen puolen
suorittamisessa.
-- Ja sitten? Mitä sinusta arvellaan?
-- He ovat olleet tarpeeksi tyhmiä uskoakseen ilmiantajan narrijuttua.
Ensin kyllä epäiltiin kuolintapaani, mutta nykyään oletetaan -- perin
imartelevaa muuten -- että olen siipivian vuoksi ensin heittänyt pojan
jäätikölle ja sitten paetessani joutunut auringon kuivattavaksi.
--Näetkö jo rannikon?
-- Suoraan lounaassa, kyllä.
-- Näetkö yhtään siipeä?
-- En -- kyllä, lännessä kolme matkalla pohjoiseen.
-- Tarpeeksi loitolla, koska en kykene näkemään. Me emme seuraa
valtareittiä. Nuo kolme ovat Austrian linjalla, ja Tshung-Kingin linja
on meistä vasemmalla. Leikkaamme kohta jälkimäisen, mutta meidän
tarvinnee tuskin pelätä, jollei joku _Tai_ ole matkalla.
Nyt kiidimme hetken aikaa äänettöminä. Allamme häämöitti tummanharmaa
merenselkä, jonka tyynen pinnan halkaisi kaakosta luoteiseen leveähkö
vaalea vyö: valtavan merivirran välke taivaanrannan viimeisessä
valonkajastuksessa; takanamme vielä kuumotti muinaisen Afrikan mantere,
ja edessämme, runsaan sadan peninkulman päässä, kohosi Etelä-Amerikan
mahtava vuorirannikko, jonka korkein huippu, Kuunsyöksy, nousi
kahdeksan peninkulmaa merenpinnan yläpuolelle.
Tuntiessani pelkällä tahdolla voivani tuossa tuokiossa suorittaa matkan
minua ikävystytti seuralaiseni vitkallinen kulku, enkä saattanut olla
siitä hänelle mainitsematta.
-- Totta kyllä, naurahti hän. -- Minun siipeni ei ole huonoimpia, mutta
matka on kohtalainen puolentoista hetken matkaksi, lähes kuusisataa
peninkulmaa. Vajaa hetki sitten olimme polttopiirin kohdalla, ja nyt
jo tunnen kylmän karmivan hipiääni. Ennenkuin sivuutamme eteläisen
raja-asteen, saan niellä parikin pilleriä.
-- Mutta sehän on tuolla puolen kuuttakymmentä.
-- Jäävyöhyke, niin kyllä. Mutta me pysähdymme vasta
seitsemänkymmenennen asteen kohdalle. Sinne saakka ei Morris-Jeon
vakoojalauma mielellään tule, joten seutu on omansa kapinoitsijain
pesäpaikaksi. -- No, mitä näet?
-- Siipiä suoraan lounaassa -- ah! -- kahdeksan -- -- yhdeksän siipeä!
-- Tulossa?
-- Tulossa. Törmäämme kohta yhteen.
-- Eipä vaaraa. Se on kuljetuslentue Lunasta Tshung-Kingiin. --
Tai-Joon väänsi pientä kampea, ja kone kääntyi äkkiä länteen. -- Totta
tosiaankin, luulenpa itsekin näkeväni sen. Mutta miehistö on pelkkää
rahvasta.
Tai-Joon päästi halveksivan maiskutuksen. Lentue oli pyyhältänyt
kaukaa ohitsemme ja loittoni huimaa vauhtia koillista kohti. Hän
väänsi kampea, ja siipi piirsi sievän kaaren palaten reitilleen, josta
poiketen olimme tehnet varmasti kymmenen peninkulman mutkan.
Sivuutimme Kuunsyöksyn hyvin läheltä. Näköpeilin avulla olin tullut
sen tuntemaan jonkinlaisena teräväkärkisenä kaksoistornina ja vielä
merenselältä katsoessani verrannut sitä kotikaupunkini kellotapuleihin;
mutta nyt vasta käsitin sen jylhän suurenmoisuuden ja havaitsin,
että huiput olivat tasankoja, matalamman, eteläisen laki hyvinkin
neliöpeninkulman laajuinen.
Liian myöhään ilmaisin haluni saada pohjoisen keilan huipulta silmäillä
alas yölliseen maailmaan; silloin olimme jo sivuuttaneet koko
vuorijonon ja Tai-Joon virkkoi:
-- Palatessamme -- jollet halua jäädä hetkeksi jäljelle.
Ei, siihen ei minulla ollut halua, vaikka ymmärsinkin, että helposti
saavuttaisin hänet jälleen. Sensijaan aloin tarkastella allamme
vilahtelevia valopilkkuja ja vaalenevan vuoristomaiseman punaisia
väri vivahduksia. Muualla oli maanpinta väliltään keltaisen ja
ruosteenpunaisen sekoitusta, täällä se oli ylipäänsä punaista, selvää
veren väriä, ja raja kulki rantavuori jonon ja manner-ylängön välillä.
Äkkiä lakkasi siipi suhisemasta. Valopilkut tihenivät ja sulautuivat
vihdoin melkein yhtenäiseksi laajahkoksi valoaukeaksi.
-- Lunassa on aina hiljaista; täällä ei edes yrtinpoimijain lauma
häiritse, sanoi Tai-Joon laskien koneensa lähemmäksi maata. -- Näetkö
yhtään siipeä loitommalla?
-- En.
-- Katsohan! Tuo valorivi johtuu kaupungin huomatuimmista asumuksista.
Siinä on tavallaan kaupungin valtakatu. Toisilla valoruuduilla näet
numeron, siellä on väki valveilla; toisilta numero on poistettu,
siellä on asukas levolla. Ja näethän nuo muutamat valottomat aukot.
Siellä ei ole ketään kotona, eikä sinne, hallituksen valtuutettua
lukuunottamatta, ainoallakaan ole oikeutta pistäytyä.
Tai-Joon pisti pillerin suuhunsa. Kaupungin valoviirut olivat jo
jääneet kauas taaksemme, ja kone viiletti yläilmoja suoraan etelää
kohti. Lounaisessa häämöitti tasaisesti kaartuva laakea rannikko,
ja lähemmäksi tultuamme keksin pari kolme valoläiskää, jotka
suurenemistaan suurenivat. Äkkiä älysin mitä ne olivat, ja kaamea
muisto puristi rinnastani huudahduksen.
-- Niin, ne _ovat_ kaivoksia, huomautti Tai-Joon antaen koneen kohota.
-- Mutta oikeat kaivokset, kuoriaisten ja valkoisen metallin hankkimot,
ne ovat tuolla luoteisella kielekkeellä. Nämä ovat vain peninkulman tai
puolen syvyisiä, ja näissä työskennellään melkein vapaaehtoisesti.
-- Melkein?
-- Niin, melkein, sillä punaista metallia louhitaan mieluummin, joskin
jokainen koettaa välttää kaivostöitä yleensä. Varovaisinta on pysytellä
täällä ylhäällä, vartijoilla on hyvät putket.
Pysyttelimme tosiaan niin ylhäällä, että rannikkoviiva ja koko seutu
näyttivät vahvasti suurennetulta kartalta. Ja tällöin minulle selvisi
seikka, jota en ensin tajunnut: johonkin suuntaan kauemmin katsoessani
näköala kävi ihmeellisen selväksi ja samalla ikäänkuin kadotin
silmänräpäykseksi seuralaiseni. Nyt ymmärsin, että aineeton olemukseni
totteli pelkkää haluani ja että paljas ajatus riitti kiidättämään
henkeni paikasta toiseen niin äkkiä, etten sitä heti voinut havaita.
Tällä välin seutu oli vaihtanut väriään. Osaksi siihen oli vaikuttanut
napapiirin kelmeä kajastus, mutta osaksi myöskin itse maaperän tummuus,
joka johtui auringon voiman vähyydestä tällä leveysastella. Vielä
kerran tai pari Tai-Joon käski minua tarkkaamaan mahdollisesti näkyviä
siipiä, mutta kun valkoinen lakeus häikäisi taivaanrannan ja kohta
senjälkeen oli suoraan allamme, antoi hän koneen painua ja virkkoi
syvään huoahtaen:
-- Tämä ei ole lapsenleikkiä. Ensin ankara hikoilu ja sitten tämä
pureva viima. Katsohan!
Hän pyyhkäisi kiiltävää rintaansa ja näytti kämmentään; se oli verinen
kuin teurastajan koura. Ja nyt vasta huomasin, että koko ruumis oli
isojen verikarpaloiden peittämä ja että nenästä yhä vielä tippui verta
koneen ristikkopohjalle.
-- Nyt olemme perillä, sanoi hän vilusta väristen ja antaen siipien
levätä.
Sillä välin kun kone kierteissä laskevan haukan tavoin läheni
jäälakeuden valkoista pintaa, hain vaistomaisesti valoaukkoa. Sitä
en löytänyt, mutta sensijaan olin näkevinäni kuin harson läpi suuren
huoneen ja joukon ihmisiä. Samassa kone siipiä räpytellen pysähtyi
ja me soluimme meitä varten avatusta luukusta keskelle kiihkeästi
keskustelevaa ihmisjoukkoa.
Olin odottanut jonkinlaista juhlallista vastaanottoa, mutta petyin.
Läsnäolijat, noin parisataa henkeä, seisoivat silmänräpäyksen ajan
katseet maahan luotuina ja käsivarret riippuen; sitten muuan jokseenkin
vaaleaihoinen ja pienenläntä mies muitta mutkitta osoitti keskellä
lattiaa sijaitsevaa lepopaikkaa ja lausui:
-- Tai-Joon, sinun ehdotuksesi on hyväksytty. Ainoastaan Tai-Mason
haluaa tehdä pienen muistutuksen.
-- No, Mason, annahan kuulua, vastasi Tai-Joon huomattavan tyytyväisenä
paneutuen pitkäkseen ja antaen koneen käpälämäisten ulottiminen sivellä
veristä ruumistaan.
-- Minun mielestäni yritykseen ei sovellu Viidennen piirin kannas
eikä liioin Kuudes, sanoi nuorehko, erittäin palavasilmäinen mies,
jonka otsa oli melkein luonnottoman laaja. -- Edellinen kuuluu tähän
epäiltyyn piiriin, jos kohta kannas on autio, ja jälkimäinen on liian
lähellä Tshung-Kingiä.
-- Ja sinä siis ehdotat Kolmatta piiriä? lausui Tai-Joon kääntäen
toisen kylkensä pyyhittäväksi.
-- Niin teen. Ja tarkemmin määritellen länsirannikon aluetta. Se on
syrjässä suurilta linjoilta, eikä meren läheisyys viekoittele ketään
sille suunnalle. Ilmasto voi niellä väkeä, sille en mitään mahda; mutta
olen laskenut saavani työn valmiiksi kuudenkymmenen kierroksen kuluessa.
Syntyi hetken vaitiolo. Kaikkien katseet suuntautuivat Tai-Jooniin.
-- Olet kenties oikeassa, Mason, sanoi hän puoleksi nousten ja vääntäen
koneiston lepoon. -- Mitä sanoo kansa viivytyksestä?
Suostumuksen mumina oli seurauksena, ja sen tauottua astui taustalta
esiin hyvin tumma-ihoinen mies, jonka liikkeet ja äänensävy ilmaisivat
tavattoman korkeaa ikää.
-- Oi Tai-Joon, sanoi hän piipittäen. Kansa on odottanut tuhansia
kierroksia, se odottaa mielellään kuusikymmentä. Minulle siitä tuskin
enää on hyötyä, mutta jos jälkeentulevat säästyvät, on toivoni
täyttynyt, ja minä unohdan kernaasti pimeyden ja omieni kärsimykset.
Näin Tai-Joonin nousevan ja pyyhkäisevän kyyneleen silmäkulmastaan.
-- Nat-Jee, sinä olet sankari, sanoi hän laskien kätensä vanhuksen
olkapäille.
Vanhus vastasi hyväilyyn samalla tavalla ja änkytti liikutettuna:
-- Olisin sankari, jos saisin olla mukana kirotun Tai-Jeon
surmaamisessa, ja kuolisin sankarina, jos saisin sitä ennen kuulla
uuden Tai-Jeon äänen.
Ja sillä hetkellä havaitsin, että mies oli sokea. Hän irtautui
Tai-Joonin hyväilystä, katsoi elottomilla silmillään suoraan minuun,
alkoi vapista ja hymyillen ojennella käsiään minua kohti.
-- Minä näen -- minähän näenkin hänet -- näen hänet -- suuren, hyvän
Tai-Jeon, sammalsi hän.
Kansan seassa alkoi syntyä liikettä, ja heti olivat Tai-Mason ja
toinen vaalea-ihoinen laskeutuneet maahan. Ja vanhuksen yhä toistaessa
sanojaan näin Tai-Joonin tekevän rauhoittavia eleitä.
-- Nat-Jee on oikeassa, sanoi hän. -- Olen luvannut tuoda uuden
Tai-Jeon teidän keskellenne. Hän on nyt täällä.
Mieletön ilohuuto seurasi näitä sanoja. Ja joukon seistessä syvimmän
kunnioituksen asennossa ilmaantui eteeni molempain valkoisten henget.
Hetken aikaan en kuullut muuta kuin hivelevän riemuhymnin huminaa,
mutta vähitellen se vaimeni, ja kun joukko jälleen rauhoittui, kuulin
Tai-Joonin sanovan:
-- Veljet, minä en ole tohtinut tuoda tänne hänen ruumistaan, mutta
suuri henki itse on täällä ja te saatte kuulla hänen äänensä. Puhu
kansalle, oi suuri Joo-Kee!
Mitäpä minä olisin tehnyt! Näin joukon odottavan katseen, näin
molempain valkoisten henget edessäni ja näin Nat-Jeen maahan vaipuneena
ojentavan laihoja vapisevia käsiään minua kohden. Tai-Masonin aine
lepäsi kuin käyttäjäänsä odottaen, ja minä ryhdyin sitä käyttämään.
-- Oi veljet, sanoin ja hetkisen oudoksuin Masonin syvän äänen kaikua,
-- minä vapautan teidät orjuudesta, kukistan julman Morris-Jeon. Minä,
Joo-Kee, teen sen, jos suuri Kaikkeus suo minulle voimaa ja viisautta.
Nat-Jee, minä syleilen sinussa koko orjuutettua, kärsivää kansaa.
-- Se on Tai-Mason -- ei, se _ei ole Tai-Mason!_ huudahti Nat-Jee. Ja
hänen värähtelevä äänensä häipyi joukon valtavaan riemumylvinään.
Sen vaimettua heräsin kuin huumeesta. Nat-Jee makasi suullaan maassa,
eivätkä laihat käsivarret enää vapisseet. Tai-Joon kumartui ruumiin
puoleen ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Ne hymyilivät -- onnekasta,
autuasta hymyä.
Eräs puna-ihoinen tarttui koneen kampeen, muuan toinen ojensi
Tai-Joonille letkun kipenöivän pään. Mitä syvimmän hiljaisuuden
vallitessa puikon kärki kosketti vainajan ohimoa. Leimahdus, suhahdus
-- Nat-Jeen ruumis häipyi ohenevana höyrypilvenä luolan kattoaukkoa
kohti ja kansan seisoessa käsivarret riipuksissa Tai-Joon lausui
lyhyesti:
-- Ääretön avaruus ottakoon sinut helmaansa, suuri Kaikkeus olkoon
sinulle armollinen.
Seurasi painostava hiljaisuus, jonka viimein katkaisi aineeseensa
palanneen Tai-Masonin ääni.
-- Päivä on nousupuolella, veljet, sanoi hän hiljaa. -- Kohtaamme
toisemme jälleen tasan kymmenen vuorokauden kuluttua. Siihen mennessä
johtajat tiedustelkoot, kuinka suuren määrän metallia kukin piiri voi
hankkia. Tai-Kee, minä ja minun mukanani kansa kiittää sinua aineelleni
osoittamastasi kunniasta.