Tästä hetkestä lähtien elämäni kokonaan muuttui. Tai-Joon kertoili
minulle yhtä ja toista tästä maailmasta, ja Rai-Sun seurasi
kintereilläni kuin muinaisen maailman uskollisin koira, ollen
valmis pienimmästäkin viittauksestani astumaan eteeni ja onnesta
loistavin silmin täyttämään toivomukseni. He olivat opettajiani,
kumpikin tavallaan, ja kuitenkin tunsin olevani heidän herransa ja
päällysmiehensä.
Toisinaan tämä asiaintila minua suorastaan kiusasi. Ja välistä saattoi
tapahtua, että sain palavan halun heittäytyä suojelijani jalkojen
juureen ja huudahtaa: "oi Tai-Joon, sinä joka olet niin viisas, käske
sinä!" Mutta tällainen huonommuuden tunne tukehtui aina alkuunsa, sillä
Tai-Joonin nöyrän katseen kohdatessani ylemmyyteni tuossa tuokiossa
palasi oikeuksiinsa.
Mielityönäni oli syventyvä ihmeellisessä hatussa silmäini eteen
avautuvien seutujen ja näköalojen tarkasteluun. Tai-Joon silloin aina
loikoi vierelläni ja kuljetti koneen neulaa pallon tiheään ruudutetulla
pinnalla.
-- Tämäkö on Maa? olin ensi kokeella huudahtanut. En tuntenut siinä
ainoatakaan maanosaa, en ainoatakaan merta, saatikka järveä, jokea,
vuoriryhmää tai kaupunkia.
-- Tämä, sanoi hän. -- Suuri katastroofi ja maannousu ovat karttaa
jonkun verran muuttaneet. Sitäpaitsi tekee neliöjako sen sinulle
vieläkin oudommaksi.
-- Neliöjako?
-- Niin, nuo viivat. Katsohan. Tämä pallo on jaettu kuuteen n.s.
Piiriin, jotka osapuilleen vastaavat muinaisia maanosia. Siinä on
kuitenkin se ero, että Amerikan nyt jakaa polttopiiri kahtia. Siis:
Aasia, Eurooppa, Afrikka, Austraalia, Etelä-Amerikka, Pohjois-Amerikka.
Ja sitten --
-- Niin?
-- Tämä on matematiikan aikakausi. Paikanmäärääjänä on pituus-
ja leveysasteitten muodostama asteneliö. Katso tätä kiinteätä
osoitusneulaa. Sinä pyörität palloa päästäksesi esim. Gordoniin, joka
on Kolmannen Piirin hallituskaupunki. Nyt neula raksahtaa, pysähtyy
-- ja numerotaulun vasen silmä osoittaa "3--73". Samoin, jos tiedät
hakemasi paikan piiri- ja neliönumeron, voit tätä kampea kiertämällä,
kunnes "silmä" osoittaa toivotun numeron, saada neulan kulkemaan
haluamaasi pisteeseen.
-- Entä sitten? Onhan neliöaste paikoin aika suuri!
-- Polttopiirin lähistöllä satasen neliöpenikulmaa. Mutta katso
edelleen! Tässä lähinnä kättäsi näet toisen neulan ja sen alla
kämmenesi suuruisen neliön.
-- Ah!
-- Se on tarkkausneula, poikaseni. Niin pian kuin pallon osoittaja on
pysähtynyt jollekin neliölle, on saman neliön suurennuskuva livahtanut
tarkkausneulan alle. Ja tämä kuva on juomutettu minuutteihin,
sekunteihin --
-- Ah! Mutta tämähän on --
-- Kuivaa maantiedettä. On. Mutta selvää se on; ja sehän on pääasia.
Minä tunsin innostuvani.
Ja silloin Tai-Joonkin intoutui opetuksessaan.
-- Paina tuota osoitusneulan hakaa, sanoi hän ohjaten kättäni. -- No
niin, nyt sen kanta on yhden normaaliasteen kohdalla. Normaaliaste on
suunnilleen yksitoista penikulmaa. Ja se merkitsee, että jos nyt pistät
pääsi tähän hattuun, näet maanpinnan yhdentoista penikulman päästä,
siis jo suuripiirteisenä karttana. Mutta nyt -- pinnistä silmäsi
tiukasti näkölaattoihin! -- on etäisyys kymmenen astetta, kaksikymmentä
-- viisikymmentä -- sata -- sataviisikymmentä --
-- Ah, Tai-Joon! minä alan nähdä --
-- Kaksisataa -- viisikymmentä.
-- Onko tämä Maa?
-- On. Lähes kolmentuhannen penikulman päästä katsottuna. Mutta
tutkihan tarkkaan -- hyvin tarkkaan.
Siinä silmänräpäyksessä en enää ollut tietoinen Tai-Joonin läsnäolosta.
Näköjään oudon, valtavan, vasemmalta reunaltaan valaistun pallon
pinnalla aloin tuntea vanhan Maan ääriviivat. Ensin keksin Afrikan
läntisen rannikon, sitten Tibetin tutun ylängön ja vähitellen
määrittelin maanosain entiset rajat niin tarkoin, että lopulta
itseänikin ihmetytti, kuinka olin antanut tuon moniliepeisen
mannermaa-vaipan aluksikaan pettää silmiäni. Sisämeret, järvet ja
joet olivat kadonneet, kaikki viisi maanosaa muodostivat yhtenäisen
mantereen, joka pohjoisnavan ahtaasta jääpiiristä lähtien kurotti kolme
kärkeään etelänapaa kohti. Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Austraalia
olivat sulaneet mahtavaksi möhkäleeksi, johon etelässä Intianmeri
teki tylpän lahdelman ja idässä Tyyni meri vielä pistihe Japanin
eteläiseen kärkeen. Austraalia läheisine saariryhmineen oli yhtynyt
kolmeksi niemekkeeksi, joista keskimmäinen uhmaten läheni Amerikan
länsipäätä. Ja Amerikka levitti mahtavana pintaansa päiväntasaajalle
asti, mutta siitä se kapeana kaistaleena jatkui itään ja etelään,
kosketti mutkan kohdalla Afrikan läntisintä pituusastetta, sysäsi
kolmionmuotoisen päämassansa etelänavalle ja viskasi kuin vihoissaan
pitkän, käärmemäisen kielekkeensä Austraalian uhmaa torjumaan. --
Tässä oli laajeneva manner sodassa kutistuvaa valtamerta vastaan,
jopa voitokkaassa sodassa, sillä edellisen taajentaessa rintamaansa
jälkimäinen oli jo hajonnut kahtia, ja sen heikompi osa, luoteesta
kaakkoon puolentoista tuhannen penikulman pituinen Tyynenmeren suikale,
nykyinen Pieni vesi, uhkasi pian eristäytyä suljetuksi sisämereksi.
-- Entä joet? huudahdin johonkin tunteeni purkaakseni.
-- Joet! Mitäpä kuiva kuori lasku-uomilla tekisi! Mitä yö yrtteihin
hikoo, sen päivä noustessaan nuolee.
-- Mutta tämähän on kurjaa! huudahdin. Ei jokia, ei järviä, ei
rehoittavaa kasvullisuutta, ei eloa antavaa eläinkuntaa. Surkuttelen
tätä maailmaa, surkuttelen sydämestäni.
Tai-Joon naurahti.
-- Ja miksi surkuttelet? Ainoa, mikä tässä maailmassa on surkuteltavaa,
on se, että ihmisen täytyy kumartaa ihmistä, miehen vapista miehen
edessä ja itsekunkin tuntea, että maailman ainoa eläin, ihminen,
ennen Avaruuteen häipymistään on perinnöllisyydestään ollut tarpeeksi
inhimillinen tehdäkseen itsessään luomakunnan kruunun ja veljestään
juhdan, joka sitä kruunua tukehtuakseen taivaalle kohottaa. Herruus ja
orjuus -- niin, sehän on kaikkina aikoina ollut valtakuntain suuruuden
pohjana.
Hän sihahti ilkeästi. Ja sillä kerralla en hänestä enää saanut opasta.
Toisen kerran valitin, etten löytänyt mitään muinaisen elämänhyörinän
merkkejä. Kaipasin kaupunkeja, kansallisuuksien rajapyykkejä,
vilkasliikkeisiä kulkuteitä ja nerokkaita kuljetusneuvoja. Hän ojensi
minulle pallotangon ja sovitti pääni kontaktikoneen hattuun.
-- Meillä on vain kaupunkeja, sanoi hän osoittaen pisteitä pallon
pinnalla. Mihin lähdemme?
-- Wieniin, sanoin kerkeästi. -- Muuta tuttua en Euroopassa näe.
-- Se on Austria, Toisen piirin hallituskaupunki. Hän antoi neulan
kulkea. Se pysähtyi mainitsemalleni paikalle. Tuijotin panoraamaan,
kunnes kuva vakiintui ja Tai-Joon virkahti:
-- Näetkö jotakin?
-- Karua maata, kukkuloita, laaksoja, auringonpaahteisen tasangon.
-- Etkö muuta?
-- En -- ah, kyllä näen: joukon pilkkuja, mustia, huikaisevia ja
säteileviä.
-- Maltahan. -- Tai-Joon kosketti neulaa. -- Hae ryhmä, jossa on kuusi
heijastavaa pilkkua kehässä. Joko näet? Pitäisi olla --
-- Näen, näen.
-- Siinä on piirihallituksen palatsi. Katsahtakaamme sisään.
Hän väänsi asteikkoviisaria. Silmänräpäyksessä maa ikäänkuin syöksyi
vastaani, pilkut katosivat, ja eteeni aukeni laaja huone tahi oikeammin
palatsi, niinkuin Tai-Joon oli sanonut. -- Ei sanaakaan, kuiskasi hän
tiukasti korvaani, -- ennenkuin annan sinulle luvan puhua! Se voi
maksaa henkemme, jos osumme kontaktiin. No, _nyt!_
Kahden vastakkaisen seinän punaisessa hohteessa erotin joukon
kaikenmuotoisia kuvioita, esittäen silmäähivelevin värein minusta
perin mielikuvituksellisia maisemia ja rakkausidyllejä, joista muinoin
olisi ansaittu joko sakkoa tai vankeutta. Molemmille muille suunnille
huone näytti päättömältä, mutta tarkemmin katseltuani havaitsin näiden
seinien olevan kiilloitettua metallia, joka punaisen peilin tavoin
toisti huoneen koneet ja laitteet loppumattomiin. Ihmisiä myöskin näin.
Roteva, vielä nuorehkon näköinen mies lepäsi komealla, monivärisellä
patjalla, ja pari nuorempaa hoiteli hänen yllään laitetta, joka
kaikesta päättäen myöskin oli kontaktikone. Sivummalla venytteli ihmeen
ihana nainen vuoteella pää käden varassa, ja toinen, ei hänkään ruma,
solutti lepääjän mehevien huulien väliin hyytelömäistä ainetta, joka
suun liikkeistä päättäen oli erinomaista herkkua. Ja puolipiirissä
heidän edessään esitti joukko nuoria neitosia jonkinlaista
tanssia, jota entisissä oloissa olisin pitänyt laiskanlaisena
voimistelunäytteenä.
Selitin Tai-Joonille, mitä näin.
-- Se mies on jälkeläiseni, piirin käskynhaltija Tai-Funke. Näetkö
neulan hänen pallollaan? Mihin se osoittaa?
-- Aasiaan -- ei -- niin sittenkin, keskelle Gobin erämaata.
-- Se on Tshung-King. Mitä hän puhuu?
Koetin tarkata puhetta, mutta minun oli mahdoton päästä itse asian
perille. Tai-Funke mainitsi jotakin tyydyttävästä sadosta, Lunariasta,
joistakin kolmestakymmenestä, mutta pääasiassa oli hänen puheensa
diplomaattisen kohteliasta: "juuri niin, oi suuri Tai-Morris-Jeo",
"tapahtukoon korkea tahtosi, oi suuri henki" ja "viheliäinen
palvelijasi, oi henkien ja ruumiitten suuri valtias".
-- Hän ilmoittaa yrttisadon ja ehdottaa kolmekymmentä uutta uhria
kaivoksiin. Kuuletko muuta?
Juuri Tai-Joonin puhuessa erotti roteva käskynhaltija kädenliikkeellä
palvelijansa ja asteli levossaan herkuttelevan kaunottaren luo.
Minua hieman oudostutti. Odotin, että naiset vetäytyisivät syrjään
tai hyytelöntarjooja edes kääntäisi selkänsä. Mutta ei -- neitoset
jatkoivat tanssiaan äskeistä laiskemmin, ja nainen valutti herkkua
vuoroin kummankin rakastavaisen hymyileville huulille ja katseli
idylliä välinpitämättömän alamaisen näköisenä.
Tunsin eläväni jäljellä aikalaisistani.
Tai-Joon kuljetti neulaa edelleen.
Nyt näin huoneen -- se oli luola palatsiin verraten --, jonka heti
tunsin ennen näkemäkseni. Samalla näin joukon ihmisiä, joista
monen tuttu ulkomuoto toi mieleeni elämäni ensimmäiset hetket. Se
oli synnyinkotini. Mutta neula jatkoi kulkuaan. Näköala toisensa
jälkeen vilahti silmäini ohitse, luola toisensa perään paljasti
minulle sisuksensa -- samoja kukkuloita, laaksoja, pilkkuryhmiä,
samoja viehättäviä kiiltoihoisia ihmisiä, samoja koneita, koneita ja
taas koneita. Ainoastaan karun maan väri vaihteli välivivahduksin
keltaisesta ruosteenruskeaan, kerran punaiseenkin, ja asujamet, sekä
vaaleammat että tummemmat, lepäsivät, rakastelivat tahi hyörivät
toimissaan aina sen mukaan, paahtoiko päivä vai kätkikö yö erämaan
helmaansa.
Näin taajan joukon maleksivan minulle selittämättömässä
valonkajastuksessa öistä laaksoa pitkin.
-- Yrtinpoimijoita, selitti Tai-Joon. -- Heidän työaikansa on yön kaksi
viimeistä hetkeä.
Näin yöllistä taivasta vasten siivekkäiden kiitelevän parvittain ja
yksitellen, maahan laskevan tai aukoista lentoon pyrähtävän.
-- Ainoa kulkuneuvomme, sanoi Tai-Joon. -- Muinoin meillä oli mahtava
tunneli verkko, mutta kuuluisan Lefrangin kapinahankkeesta lähtien se
on ollut käyttökelvoton. Mitä nyt?
En vastannut. Näin lukuisan joukon pyrkivän laajojen maa-aukkojen
partaille. Sysimustien avantojen sisästä olin silloin tällöin
näkevinäni pilkahtavan päitä, käsiä ja jalkoja, kaikki parrasta
tavoitellen, siinä hetken kihisten ja jälleen syvyyteen painuen.
Ensin tunki korvaani kaukainen sorina, sitten erotin sadatteluja
ja nyyhkytyksiä, ja kun häipyvä näköpiiri lopulta vaihtui
pilkkosenpimeään, kuulin huokausten ja valitusten sydäntäsärkevän
kuoron, joka lauleli tuhansien riutuvien rintojen lohdutonta tuskaa.
-- Tai-Joon! huudahdin kauhistuneena. -- Onko tämä helvetti? Ovatko
nämä ihmisääniä?
-- Miesten kiroilua, naisten nyyhkytystä, lasten parkua ja vanhusten
huokailua. Helvettikö? Se oli unelma, suloinen unelma Lunarian
kaivoksiin verraten.
Sitä en kestänyt. Heitin pääni taapäin, laskeuduin patjalle ja koetin
karkoittaa mielestäni noita pöyristyttäviä pimeyden ääniä. Mutta
Tai-Joon lienee kuitenkin lukenut kasvoistani jatkuvan kysymyksen,
sillä hän viittasi itkevään Rai-Suniin.
Ja Rai-Sun kertoi.
Kymmenien peninkulmain syvyydessä, merenalaisessa pimeydessä,
kylmyydessä, jota vain ankara työskentely kykeni lieventämään, raatoi
tuo tuomittujen lauma. Myrkylliset kaasut kaatoivat heikoimmat
vajaassa kierroksessa, vahvemmat kestivät kymmenen, ja vankimmat,
semminkin jos järki onneksi pimeni, voivat kuoriaisten keruussa ja
metallin louhinnassa viettää satasen, jopa toistakin sataa kierrosta.
Veljellinen rakkaus oli siellä tuntematon haitta, mitan täyteen
saaminen ainoa päämäärä. Taisteltiin tilasta, riideltiin ravinnosta
ja murhattiin pelkän huvin vuoksi tai vahvemmuuden merkiksi. Ainoa
vaihtelu riippuikin kuolemantapauksesta. Siitä tiedon ennättäissä
vartijakerroksiin laskettiin alas tuliletku, ja silloin ne, jotka vielä
näkivät, saivat nauttia vainajan viimeisestä leimahduksesta.
Enempää ei Rai-Sunista voinut saada. Omaisten muisto saattoi miesparan
vallan mielipuolisuuden partaalle. Tänä hetkenä heräsi minussa
vastustamaton viha ja yhtä vastustamaton sääli -- maailma sellaisenaan
ei merkinnyt minulle mitään, vaan nämä tunteeni kohdistuivat koko
voimallaan toisaalta Morris-Jeoon ja toisaalta Lunarian helvetin
avuttomiin uhreihin.
-- Eikö ole mitään keinoa, eikö _mitään?_ huudahdin. -- Eikö
Morris-Jeoa voida kukistaa?
-- Miten? Hän on herra ja suuri henki.
-- Jos kansa nousee --
-- Se on noussut ja -- lyöty. Viimeksi Tai-Millin kapinassa
kierrosluvulla 97601. Isäni sai surmansa Kolmannen piirin apujohtajana
ja Renaud-Jeo, Morris-Jeon setä, kärvennytti neljäkymmentätuhatta,
lähetti kaivoksiin kymmenentuhatta ja anasti kolmatta sataa kauneinta
tyttölasta. Olin silloin kahdentoista ikäinen.
-- Jos koettaisi uudelleen? Niin on ennenkin tehty. Eikö kansalla ole
aseita? Eikö kansakin voi kärventää?
Tai-Joon naurahti surullisesti.
-- Mitä aseilla, kun katkaistaan virta, riistetään voima. Oi suuri
henki, sinä et tiedä, mitä _se_ merkitsee. Siirryhän muinaisuuteen.
Ajattelehan, mikä mahti siinä maailmassa olisi ollut miehellä, joka
luolansa yksinäisyydessä maailman monipuolista hyörinää tarkaten tiesi
vain tarvitsevansa panna sormensa pienelle, mitättömälle nappulalle,
painaa ja sanoa: seis! Ja sillä hetkellä, siinä silmänräpäyksessä
olisi juna juuttunut raiteilleen, laiva pysähtynyt ulapalle,
lentäjä syöksynyt maahan, tehtaitten touhu tauonnut; sähkölennätin,
lankapuhelin, vesijohto ja valaistus, kaikki olisi lakannut toimimasta
ja -- mikä kaikkein arveluttavinta -- ihminen olisi samalla hetkellä
havainnut jääneensä ilman hitustakaan ravintoa. Mitä olisi ihminen
tehnyt, mihin ryhtynyt?
-- Hän olisi ottanut toverinsa, Koko kylän väen, koko maan --
-- Minä tiedän -- hän olisi lähtenyt sotaretkelle tuota _yhtä miestä_
vastaan, kulkuneuvojen puutteessa taivaltanut jalkaisin ja isoten ja
janoten nääntynyt kymmenen, sadan, kenties tuhannen peninkulman päähän
päämäärästään. Maailma on hirveän suuri jalkamiehelle. Ja ne, jotka
olisivat tulleet perille! Tuo yksi mies olisi kohottanut aseensa,
tähdännyt ja laukaissut -- surmannut sen, jonka ase oli voimaton -- ja
odottanut seuraavaa.
-- Mutta joukolla; Tai-Joon, joukolla!
-- Hänen aseensa surmaisi joukonkin. Ja muutaman päivän kuluessa
peittyisi maanpinta ruumiilla, jollei joka nousu niitä huventaisi
höyryksi. Mitä silloin hyötyi se, joka matkaan läksi? Eikö yhtä hyvin
voinut tupertua siihen, missä oli!
Olihan Tai-Joon oikeassa. Vastaan en voinut inttää. Mutta
vaikenemisenikaan ei näyttänyt häntä tyydyttävän. Näyttää siltä kuin
hän olisi tahtonut kiskomalla kiskoa jonkun vastalauseen, pakottamalla
pakottaa minut väittelyyn.
-- Hänellä on valta, suuri Kaikkeus, hänen kädessään on valta!
toisteli hän omia ajatuksiaan ärsyttäen. Ja vihdoin pääsi häneltä kuin
viimeisenä ponnistuksena, äärimmäisenä voimattomuuden takeena: -- Ja
jospa hän olisikin yksin! Mutta hänellä on koko valkoisen puolueen
lauma ja puolet tutkijoista.
-- Valkoinen puolue, mikä se on?
-- Hänen hovinsa, koko Tshung-King ja piirien käskynhaltijat. Puolue,
joka ottamalla itselleen muinaisten eurooppalaisten hymähdyttäviä nimiä
tahtoo osoittaa erikoisuuttaan. Tutkijat, ne ovat osaksi häntä vastaan.
Mutta toivo päästä valkoiseen kaupunkiin on niellyt joukon ja nielee
yhä useampia. Oi suuri henki, moni tänään Morris-Jeoa vihaava voi
huomenna Tshung-Kingin palatseissa hänen kunniakseen uhrata tieteensä.
Se on nautinnon houkutus, valkoisen metallin hohde, herkun ja naisen
himo, se panee unohtamaan, että on olemassa kansa ja että tämä kansa
kärsii. Ihminen on itseään lähinnä, on aina ollut ja tulee aina olemaan.
Tällaiset masentavat sanat eivät kuitenkaan vastanneet Tai-Joonin
varsinaista mielipidettä, ja vielä samana yönä nähdessään, että olin
alakuloinen, hän näytti minulle koneen panoraamassa erään syrjäisen
luolan, jossa joukko kiihtyneitä miehiä tungeskeli kiihkeästi
Morris-Jeoa sadattelevan puhujan ympärille.
-- Pelkkää puhettako? huomautin äskeisen tunteen vallassa.
-- Mitä? kivahti Tai-Joon. Katso puhujaa. Hän on tämän piirin johtaja,
ja nuo viisi lähintä ovat apulaisjohtajia, tulevan kapinan alustajia.
-- Ja silloin hän äkkiä elostui, innostui pidätetyn ajatuksen
purkautuessa ja lausui kiihkeämmin kuin tuo tulinen kapinan johtaja:
-- Tuleva kapina. Sitä valmistellaan, sitä lietsotaan, sitä kaivaten
odotetaan. Mutta siltä puuttuu vielä pääjohtaja, herra ja mestari, joka
lyö Morris-Jeon ja antaa kansalle vapauden. Se puuttuu vielä, mutta
kautta äärettömän Avaruuden, se tulee -- se _tulee!_
-- Se olet sinä, Tai-Joon. Sinä yksin --
Luulinpa, että hän olisi lyönyt minut maahan sillä hetkellä.
Ajattelematon huomautukseni saattoi hänet aivan suunniltaan, ja
syrjässä seisova Rai-Sun jo riiputti käsivarsiaan. Mutta Tai-Joon
näytti säikähtävän kuohahtamistaan ja änkytti kohta valmiina seuraamaan
Rai-Sunin esimerkkiä:
-- Oi suuri henki, en minä, en _minä_. Sen tulee olla _herra_, ja
Tai-Jeo, oikea Tai-Jeo -- ja sellaisen Suuri Kaikkeus luo vain kerran
kierrostuhannessa.
Ja hän jätti minut pohtimaan tätä uutta arvoitusta. Sillä aika oli
tullut, jolloin hänen tavallinen jokapäiväinen matkansa alkoi.