Eräänä yönä heräsin kiusalliseen pahantuntuun. Jotakin selittämätöntä
aavistaen silmäilin levottomana ympärilleni ja koetin saada selville,
mistä tuo ilkeä tunne johtui.
-- Tai-Joon! sanoin hiljaa. Mies makasi vuoteellaan, ohut nenä kattoon
viitaten. Hän ei liikahtanut.
Omituinen pelontunne esti minua korottamasta ääntäni, ja sitäpaitsi
olin jo tottunut näkemään Tai-Joonin kasvojen ilmeestä, milloin hän
nukkui ja milloin antoi vain ruumiinsa nukkua. Tällä hetkellä ilmaisi
piirteitten jäykkyys, että hänen henkensä oli kaukana tästä ahtaasta
majasta.
Kääntelehdin vuoteellani, maistoin lohduttavaa imukettakin ja päästin
sen jälleen; silmäilin ylös kattoon erottaakseni aamun tuloa ennustavan
valopilkun -- kaikki turhaan. Silloin päätin nousta ylös ja pistää
pääni Tai-Joonin ihmeelliseen "hattuun" -- joka kepponen oli minulta
vakavasti kielletty -- mutta juuri kun olin aikeissa toteuttaa
päähänpistoni ja laskenut jo toisen jalkani lattialle, kuulin selvästi
ääniä kattoaukolta päin.
Levottomuuteni palasi kymmenkertaisena.
Jännittyneenä silmäilin ylös hämärään. Ensin vilahteli jotakin
vaaleahkoa, vilahteli ja katosi, kunnes sieltä vihdoin liukui esiin
samanlainen tuolilaite kuin Tai-Joonin, joka seisoi tuossa tankojen
juuressa paikallaan.
Töin tuskin saatoin hillitä huudahduksen. Tuolista nousi nuori, komea
mies. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja lähestyi Tai-Joonin
ruumista. Matelevan äänettömästi kaunis vartalo hiippaili vuodetta
kohti, ja kasvoilla väreili aisti jännityksen kissamainen valppaus.
-- Tai-Joon! olin kirkaisemaisillani, mutta pelästys tyrehdytti
huudon huulilleni. Epämääräisestä kauhusta vapisten tuijotin makaavan
suojelijani liikkumattomiin kasvoihin ja toivoin hartaasti, että hän
avaisi silmänsä ja ponnahtaisi pystyyn.
Mutta toivomukseni ja harras "suuren Kaikkeuden" avuksi huutaminen
osoittautuivat tehottomiksi. Vieras kumartui makaavan puoleen, tutki
tarkkaan hänen kasvojaan ja nousi sitten, selvästikin aikoen lennättää
sanan seuralaiselleen.
Ja vasta nyt hän keksi minut. Hänen katseestaan kuvastuva
tyydytyksensekainen hämmästys oli nyt väkisinkin puristaa huuliltani
äännähdyksen. Mutta, miten olikaan -- kun hän hätäisesti astui
luokseni ja minä mykistyneenä tuijotin häntä silmiin, huomasin hänen
äkkiä käyvän yhä enemmän hämilleen. Ja hänen peräytyessään ikäänkuin
katsettani kaihtaen muuttui pelkoni uhmaksi, jonka rohkeutta itsekin
ihmettelin.
Hän murahti jotakin, kiiruhti aukon kohdalle ja virkkoi jonkun sanan
näkymättömälle seuralaiselleen. Kohta ilmestyi katon hämärästä toinen
mies samanlaisessa tuolivehkeessä istuen. Tämä mies oli pienempi ja
nähtävästi vanhempi. Ja hänen vasen korvalehtensä oli suuri ja tumman
luomen peittämä. Hän vilkaisi arasti Tai-Jooniin ja tuli sitten
ripeästi luokseni.
-- Suuri Kaikkeus! Hyvä Jumala! höpisin itsekseni ja suljin silmäni,
sillä miehen kasvot olivat minusta rumat ja peloittavat.
Kuinka hämmästyinkään, kun vastoin pelkoani avasin silmäni: mies
hypähti äkkiä taapäin ja pyyhkäisi ilkeäilmeisiä kasvojaan kuin
jotakin epämiellyttävää karkoittaakseen. Mitähän tämä merkitsi? Miksi
käyttäytyivät miehet noin kummallisesti? -- Mutta aprikoimiseni ja
nousevan uljuuteni tunteen masensi tuotapikaa vanhemman miehen murahdus:
-- Se ei ole hän.
-- Eikö? epäröi toinen, -- ja miksikä ei?
-- Äh! Senhän pitäisi olla tuskin kolmen kierroksen ikäinen ja tuo --
tuo -- puhumattakaan siitä, että sillä on valkoisen jäytävä katse --
hän käänsi päänsä sivulle sanoakseen: on jo kaksikymmentä.
-- Mutta miten? Tuossa on kumminkin Tai-Joon -- hänet minä tunnen.
Kuumeisella kiireellä he kääntyivät makaavan puoleen. Vanhempi kumartui
arastellen ja tarkasti huolellisesti kasvoja.
-- Olisiko se Tai-Joon? kuiskasi hän silmien välähtäessä. -- Tiedätkö,
Tshing-Tun, mitä se meille merkitsisi!
-- Elävänä? innostui puhuteltu.
-- Elävänä, niin. Mutta sitä emme voi. Meillä ei ole lankaa. Ja
Tai-Joonin henki on suuri henki pidätettäväksi.
-- Tshing-Tun! jatkoi hän äkkiä, tarttuen minulle tutun koneen
ulottuneen. -- Tässähän on polttokone!
Nuorempi väänsi koneen muuatta nappulaa, käänsi toista ja murahti:
-- Minä en ole nähnyt tällaista polttokonetta. Se on tavallinen
kontakti, luulemma. Kuolema ja kirous!
Kone oli päästänyt ilkeän sähinän, ja muuan sen puikkopäisistä
lonkeroista kiepahti kipinöiden lattialle. Luomakorvainen tempasi sen
käteensä ja virkkoi hätäisesti:
-- Kone kuin kone. Siinä on kuitenkin voima ja millilasku. Tällähän
tästä -- aseta sataan! Tuosta voimme sitten rauhassa --
Hän vilkaisi merkitsevästi minuun ja näytti jälleen hämmentyvän.
Seurasi silmänräpäyksen epäröiminen; vanhemman käsi vavahteli, ja
nuoremman hapuili puoleen ja toiseen.
-- Lunarian sokeus! Sata milliä -- puolitoista! sähähti luomakorvainen
kiukkuisesti. -- Säästämme sen pään todisteeksi.
Epätoivoisena tuijotin Tai-Joonin rauhallisiin kasvoihin, höpisin
sisimmässäni kaikki muinaisten ja nykyisten jumalain nimet ja olin
puistelevinani ystävääni ja huutelevinani hänen korvaansa, minkä
keuhkoiltani kykenin.
-- Viisikymmentä -- kuusi, seitsemän --
-- Joudu, Tshing-Tun!
-- Sata -- kaksikymmentä --
-- Joudu! Hän voi herätä.
-- Kaksikymmentäviisi - kolmek...
-- Tai-Joon! Herää! kirkaisin niin, että pelästyin omaa ääntäni.
Sihinän ja räiskinän helvetillisessä pauhussa luomakorvainen päästi
kipinöivän letkupuikon tuskin tuuman verran Tai-Joonin kyljestä. Se
piirsi säteilevän kaaren, ja juuri kun nuorempi mies lausui: "neljä--,
viisikymmentä", katkesi ääni parahdukseen, ja sähähtävän höyrypilven
takaa kuului mieletön mylvinä:
-- Kuolema ja pimeys! Suuri armias Kaikkeus! Oi autuas Tshing-Tunin
henki, mene rauhaan -- mene rauhaan -- mene rauhaan!
Höyryn hälvetessä näin maassa inhoittavan möhkäleen. Sillä oli
puoli rintakehää, toinen käsivarsi ja pää, jonka suu oli vielä
numeroiden huudosta raollaan. Vähän matkan päässä virui yksinäinen,
hyvinmuodostunut jalkaterä.
Hirveästi vääntynein kasvoin luomakorvainen töytäili edestakasin,
pysähtyi hetkeksi paikalleen, tutisevat käsivarret riipuksissa ja
sitten reutoi jälleen puoleen ja toiseen kuin jotakin näkymätöntä
kaihtaen. Äkkiä hän kapsahti tuolivehkeelleen, hapuili jotakin sen
laidalta -- ja juuri vehkeen lähtiessä liikkeelle hänen kauhistunut
katseensa osui minuun: käsi luiskahti, jalat horjahtivat ja tuoli
suhahti katon hämärään suistaen taakkansa nurinniskoin ja surkeasti
parkuvana jäljelläolevain tuolien väliin.
Tapahtumain nopea kulku oli minut kokonaan tyrmistyttänyt. Äsken vielä
olin hiessä kylpien ollut valmis ummistamaan silmäni ja epätoivoisena
kirkumaan itseni tainnuksiin; nyt katselin tyynesti ympärilleni ja --
mistä se lieneekin tajuntaani pujahtanut -- olin olevinani suuressa
teatterihuoneessa ja odottavinani näytöksen loppukohtausta. Ylhäällä
häämöitti nelikulmainen valo-aukea, sen alla, kiiltävän kiskoparin
juurella, kompuroi jäntevä, hyvin ruma roisto tyyppi, ja sivummalla
sähisi vimmatusti kone, jonka takana selällään makaava mies hiukan
räpytteli silmäluomiaan.
Tuossa tuokiossa näyttämö sai eloa. Makaava avasi silmänsä, käänsi
päätänsä ja ponnahti seisaalleen. Samassa roistonaamainen päästi
ulvahduksen, töytäsi nuolena tuolivehkeen luo -- ja lamautui
paikalleen, käsi kiskoon nojaten ja sieraimet hätäisesti ilmaa ahmien.
-- Onneton! kuulin Tai-Joonin tutun äänen. -- Oletko ehtinyt kajota --
-- Tai-Joon! Tai-Joon! huusin ihastuksesta.
Hän vilkaisi minuun ja hymyili rauhoittuneena, ja hänen huulensa
näyttivät sommittelevan sanoja. Hän astui luomakorvaista kohti,
pysähtyi ja jäi tuijottamaan maahan.
-- Toverisi, arvaamma, sanoi hän. Mies räpäytti silmiään tuskin
huomattavasti.
-- Kenen käskystä?
-- Tai-Maran, oi laupias herra -- matkalla Lunasta Tshung-Kingiin.
Mies loi avuttoman katseen ylhäällä vaalenevaan aukkoon, ja Tai-Joon
jatkoi hitusen suopeammin:
-- Osuitte siis sattumalta?
-- Vakuutan, herra, vallan sattumalta. Tshing-Tunin siipi vioittui,
saimme laskeutua ja korjata sitä runsaasti kaksi hetkeä. Aioimme
varjoutua Gordoniin, mutta juuri noustessamme keksimmekin tämän aukon.
Vakuutan, herra, kautta Avaruuden vakuutan --
Tai-Joonin kädenliike tukki hänen suunsa; miesparka laski kätensä
riipuksiin ja uikutti armoa.
-- Vaikene, orja! kivahti Tai-Joon. -- Silmäsi sanovat, että olet ollut
kaivoksien pimeydessä. Montako kierrosta?
-- Yhdeksän, herra.
-- Ja nyt kuulut "Lentävään silmään"?
Mies räpäytti silmiään ja yritti jälleen puhjeta uikutukseen.
-- Vaikene! sanoi Tai-Joon ankarasti.
Aioin juuri tavalla tai toisella herättää suojelijani huomiota, mutta
en oikein tiennyt, miten aloittaa, kun hän jo tulikin luokseni ja
tarttui hymyillen käsivarteeni. Silloin ehätin ennen häntä, koetin
esittää säälittelevän mielipiteeni ja puolustaa tuota epätoivoista
miesparkaa.
-- Mitä? Eivätkö he yrittäneet surmata minua?
-- Kyllä, mutta --
-- He eivät onnistuneet, sen tiedän. Suuri Kaikkeus osutti virran
Tshing-Tunin jalkaan. Mutta se ei muuta asiaa. Ilman sitä he olisivat
surmanneet sinutkin, tehneet tyhjäksi koko aikeeni, silmänräpäyksessä
riistäneet kansalta ainoan toivon. Oi lapsi, turhaanko olisin työtä
tehnyt, turhaanko erämaassa piileskellyt, turhaanko kurjain tuhansien
toivonkipinää vireillä pitänyt! Ei, ei -- ei turhaan! Kaikkeus on
antanut meille vain varoituksen, kehoituksen.
Hän kääntyi miespoloiseen, joka vapisten seisoi siinä edessämme,
uskaltamatta tai kykenemättä katsettaankaan nostamaan. Entinen
hymyilevä, hiljainen Tai-Joon oli muuttunut ankaraksi, kovaääniseksi ja
käskeväksi herraksi, samaksi, joka oli singonnut uhmasanoja suurelle
Morris-Jeolle tuona muistini unohtumattomana ensi aamuna.
-- Orja! tärisi hänen äänensä, -- sinä olet vapaa. Mene!
Hämmästykseni vaihtui ihastukseksi, mutta jo samassa luin miesraukan
kauhun virnistyksestä sanojen hirvittävän merkityksen. Ja silmäys nyt
jo täysin valoisaan katto-aukkoon, johon Tai-Joonin käsi käskevänä
viittasi, ilmaisi minulle tuomion koko julmuuden.
-- Oi laupias herra, armahda, armahda! Vaimoni raataa pimeydessä,
lapseni, vanha äitini -- -- Oi suuri, armollinen Tai-Joon, minä olisin
lunastanut heidät vapaiksi, ennenkuin kuolevat.
-- Ja siksi myit itsesi "Lentävälle silmälle" -- toisia omaistesi
sijaan syvyyteen saattaaksesi. Onneton orja, saastainen olio, ulos!
ulos!
Parahtaen vajosi miehen leuka rinnoille, jäntevä ruumis vapisi tuskan
puistattamana, ja hartiat köykistyivät luhistavan taakan painosta.
Hän hapuili tuolilaitetta, tarttui jo sen laitaan, mutta sitten pääsi
rinnasta äärimmäisen epätoivon ulvahdus:
-- Oi armoa, armoa, armoa! Suuren Kaikkeuden, äärettömän Avaruuden
nimessä vannon -- vannon, etten tätä ilmaise. Oi suuri Tai-Joon, annan
äitini, vaimoni, lapseni nääntyä -- palaan itsekin pimeyteen -- palaan
-- palaan --
Silloin en kestänyt enää. Miehen lyyhistyessä Tai-Joonin jalkojen
juureen karkasin seisaalleni ja tartuin suojelijani kohotettuun käteen
melkein tietämättäni mitä tein. Hän hämmästyi, änkytti epäselvän
kysymyksen, mutta äänensävyn äkillisessä muutoksessa oli jotakin
kunnioittavaa, ja se vain kannusti rohkeuttani.
-- Tai-Joon, sanoin, tämä mies jää tänne.
Hän säpsähti värähtelevää ääntäni, haukkoili vastalausetta ja näytti
väistävän katsettani. Mutta maassa viruva mies tuijotti minuun
mulkoilevin silmin ja pakeni säälivää kättäni oudosti kauhistuen.
-- Armoa, herra -- oi armoa! hoki hän.
-- Sinä olet saanut armon, sanoin pakottautuen hymyilemään.
Hän katsoi minuun kuin mielipuoli, vilkaisi väliin Tai-Jooniin
ja liikutti huuliaan leuan järähdellessä. Lähestyessäni hän teki
reutoilevia liikkeitä ikäänkuin piiloa hakien, mutta kun toistin
sanani, painautui hän kesytetyn pedon tavoin maahan ja väisti kättäni
puoleen ja toiseen mataen.
Tartuin hänen jäntereiseen käteensä kaikella vähäisellä voimallani.
Hän älähti kerran ja totteli heikkoa otettani yhä vapisten. Mutta kun
sain hänet jalkeille ja kysyin hänen nimeään, vastasi hän sammaltaen ja
Tai-Jooniin pelokkaasti tuijottaen:
-- Rai-Sun, herra -- oi herra -- olenko -- saanko -- pitääkö minun -- --
Silloin vasta huomasin, että Tai-Joon oli astunut vierelleni.
-- Rai-Sun, sanoi hän hiljaa, suuri henki on sinut armahtanut; palvele
uutta herraasi ja ole uskollinen.
Miesparan kasvoille valahti onnekas ilme. Kuulin hänen kiitosmuminansa
ja näin hänen hartiainsa ilosta hytkähtelevän. Mutta huomioni ei enää
viipynyt hänessä, vaan vanhassa ystävässäni: Tai-Joon oli laskenut
katseensa ja antoi orjan tavoin käsivarsiensa riippua; eikä hänen
äänensä koskaan ollut ilmaissut sitä kunnioitusta kuin nyt hänen
sanoessaan:
-- Sinä olet saavuttanut herruuden ruumiisi yli, oi suuri henki.
Silmissäsi asuu käskijän ilme. Olet kypsä. Ota valta käsiisi ja käske.
Tai-Joon on sinun halpa palvelijasi ja laskee katseensa sinun katseesi
edessä kuin Rai-Sun.
Omituista oli nähdä heidät tuossa kunnioittavassa asennossa. En oikein
ymmärtänyt heitä kumpaakaan, en heidän sanojaan enkä eleitään, enpä
edes itseäni. Mutta minä en hämmentynyt, sillä selittämätön varmuuden
tunne sanoi minulle, että nuo ihmiset olivat alamaisiani ja että minä
olin heille herra ja määrääjä.
-- Tai-Joon, sanoin -- ja myönnänpä, että silloin tunsin ensipäiväisen
monarkin itsetietoista nautintoa, -- minä tahdon oppia tuntemaan nämä
koneet, tahdon pistää pääni tuohon ihmeelliseen kalottiin ja pyöritellä
tuota palloa, jonka ääressä olen sinun nähnyt ilmeilevän. Tai-Joon,
minä tahdon oppia tuntemaan tämän maailman, tietämään mitä on tuolla
ulkopuolella.
-- Sinun tahtosi tapahtukoon, oi suuri henki. Ruumiisi on tosin vielä
heikko, mutta kaikki on sinun käytettävänäsi; yksin Tai-Joon-vanhuskin
on vain kone sinun käsissäsi.