SYKSY.

Syksy saapuu.

Myrskyn jylhät kellot kaikuu,

kuolinkellot,

kylmät, jäiset kellot,

joilla sääliä ei, armahdusta,

jotka katoa ja kalmaa laulaa.

Syksy, syksy saapuu,

soivat tuonen suuret, kaameet kellot.

Syksy saapuu.

Heelmät kypsyy, putoo puista

kesän riemuinneista, heilineistä,

konsa elo kuohui, kiehui,

täytti nesteillänsä syämet, juuret,

heelmiin kypsytti ja heitti

kylmän, kolkon syksyn hyiseen helmaan.

Saapuu syksy, surmaa, jäätää --

Heelmät jäävät.

Syksy saapuu.

Puhkee viime hehkuun luonto,

viini huumaava sen suonet täyttää,

leimaa elon purppuraisen kiihkon

kalvenneihin kasvoihin ja soittaa

kalman virttä kelloin kumajavin.

Syksy saapuu.

Terve aika,

kylmä, ankara ja säälimätön,

terve kuolon viime huumauksen aika!

Lietso veriin hengen hurjin hehku,

suihki suoniin kiihkon kuumin viini,

heelmät kypsytä ja sitten surmaa,

lyhyiksi elon hetket leikkaa,

jolloin mennyttä ei aikaa miettimähän,

hetki oleva vain kirkkain, korkein,

johda suuriin, sanattomiin töihin,

töihin vaivan ylpeän ja vaikeen,

syksy, syksy,

tuskan, hehkun, tuonen tuima aika,

konsa hornan julmat kellot kaikuu.

FRIEDRICH NIETZSCHEN

RUNOJA