VII.

Tämä "huominen päivä", toisin sanoen se samainen sunnuntai,

jolloin Stepan Trofimovitšin kohtalo piti ratkaistaman aivan

peruuttamattomasti, on kronikkani kaikkein merkillisimpiä päiviä. Se

oli yllätysten päivä. Silloin purkautui kaikki vanha liitoksistaan

ja syntyi jotakin aivan uutta. Se oli perinpohjaisten selvittelyjen

ja vielä suuremman sekasotkun päivä. Kuten lukija jo tietää: Varvara

Petrovnan omasta kehoituksesta minun oli määrä saattaa ystäväparkani

tämän luo, ja kello kolmeksi olin jo luvannut mennä Lizaveta

Nikolajevnalle kertomaan, vaikka en itsekään oikeastaan tietänyt, mitä

minun oli puhuttava ja miten olisin voinut auttaa häntä. Ja kuitenkin

kaikki kävi aivan toisin kuin oli suunniteltu. Sanalla sanoen, tämä oli

merkillisten yhteensulautuneiden satunnaisuuksien päivä.

Alettiin siitä, että me Stepan Trofimovitšin kanssa tulimme täsmälleen

kello kahdeltatoista Varvara Petrovnan luo, kuten hän itse oli

määrännyt, mutta emme tavanneetkaan häntä kotoa, sillä hän ei ollut

vielä palannut päiväjumalanpalveluksesta. Ystäväraukkani oli siinä

vireessä, tai paremmin sanoen epävireessä, että jo pelkästään tämä

seikka oli omiansa tekemään häneen masentavan vaikutuksen, ja hän

vajosikin melkein hervottomana vierashuoneen nojatuoliin. Tarjosin

hänelle lasin vettä, mutta kalpeudestaan ja vapisevista käsistään

huolimatta hän kieltäytyi siitä arvokkaasti. Muuten, hänen pukunsa

oli tällä kertaa silmiinpistävän huoliteltu. Hänellä oli yllään

melkeinpä tanssiaisia varten tarkoitetut kirjaillut batistialusvaatteet

sekä valkea kaulaliina, toisessa kädessä uuden uutukainen hattu

ja käsissä oljenväriset hansikkaat, vieläpä niissä oli hieman

hajuveden tuoksuakin. Tuskin olimme istuutuneet, kun Šatovkin tuli

kamaripalvelijan saattamana, selvästi hänkin virallista kutsua

noudattaen. Stepan Trofimovitš oli jo nousemaisillaan ojentaakseen

hänelle kätensä, mutta Šatov, tarkasteltuaan meitä kumpaakin hetken,

kääntyikin samassa sivunurkkaan ja istahti sinne nyökäyttämättä meille

edes päätään. Stepan Trofimovitš katsahti taas säikähtäneenä minuun.

Sitten istuimme vielä jonkin hetken täydellisesti vaieten. Stepan

Trofimovitš yritti kuiskata minulle jotakin hyvin kiireesti, mutta en

saanut siitä selvää, sillä hän oli niin hermostunut, että ei kyennyt

lopettamaan aloittamaansa lausetta. Vielä kerran kamaripalvelija

tuli huoneeseen asetellakseen jotakin pöydälle tai oikeammin —

tarkastellakseen meitä. Šatov kääntyi äkkiä hänen puoleensa puhuen

hyvin kovalla äänellä:

— Aleksei Jegorytš, tiedätteköhän, onko Darja Pavlovnakin lähtenyt

hänen mukaansa?

— Varvara Petrovna on suvainnut lähteä tuomiokirkkoon yksin, ja Darja

Pavlovna on suvainnut jäädä ylös huoneeseensa, eikä hän ole oikein

tervekään, — Aleksei Jegorytš ilmoitti itsetietoisen varmasti.

Ystäväparkani katsahti taas levottomasti minuun, niin että käännyin jo

varmuuden vuoksi hänestä poispäin. Äkkiä kuului pääkäytävän kohdalta

vaunujen jyrinää, ja kaukainen hälinä ilmaisi, että talon emäntä oli

palannut kotiin. Me hypähdimme kaikki nojatuoleista seisoallemme,

mutta taas uusi yllätys: kuului useampien askelten ääniä, emäntä ei

siis palannutkaan yksin, ja tämä alkoi jo tosiaankin tuntua hieman

omituiselta, olihan hän itse määrännyt hetken. Saattoi erottaa, että

joku astui huomiota herättävän nopein askelin, aivan kuin olisi

juossut, eikä se voinut olla suinkaan Varvara Petrovna. Ja samalla

hän jo lennähti huoneeseen hengästyneenä ja hyvin kiihtyneenä. Hänen

takanansa, hieman jäljempänä ja paljon levollisemmin tulla sipsutteli

Lizaveta Nikolajevna ja tämän käsipuoleen nojaten — Marja Timofejevna

Lebjadkina! Vaikka olisin nähnyt tämän vain unissani, en sittenkään

olisi uskonut sitä mahdolliseksi.

Voidaksemme selittää tämän odottamattoman ihmeen meidän on siirryttävä

ajassa muutamia tunteja taaksepäin ja kerrottava tarkemmin siitä

merkillisestä tapahtumasta, mikä sattui Varvara Petrovnalle

tuomiokirkossa.

Ensinnäkin, päiväjumalanpalvelukseen oli saapunut melkein koko

kaupunki, toisin sanoen seurapiirimme kerma. Tiedettiin, että kirkkoon

tulisi myös ensi kerran täälläoloaikanansa nykyisen kuvernöörimme

rouva. Huomautan samalla, että meillä kulki jo huhuja sellaisiakin,

että tämä oli muka vapaa-ajattelija ja parilla sanalla sanoen "noita

nykyaikaisten tapojen" ihmisiä. Kaikki naiset sitäpaitsi olivat

tietävinään, että hänen pukunsa oli muka tällä kertaa aivan erikoisen

upea ja aistikas, ja senvuoksi muidenkin naistemme puvut olivat tällä

kertaa aivan erikoisen huolellisesti suunnitellut ja silmiinpistävän

hienot. Varvara Petrovna yksin oli pukeutunut vaatimattomasti ja

kuten tavallisesti mustiin. Niin hän oli pukeutunut kaikkina

viimeksikuluneina neljän vuotena, muuta väriä enää käyttämättä.

Saavuttuaan tuomiokirkkoon hän oli asettunut tavanmukaiselle

paikalleen, vasemmalle puolelle ensi riviin ja livreepukuinen

lakeija asetti hänen eteensä samettipieluksen polviennotkistusta

varten. Sanalla sanoen kaikki oli käynyt kuten tavallisesti. Mutta

tehtiinpä sentään huomio, että hän oli muka rukoillut tällä kertaa

koko jumalanpalveluksen ajan aivan erikoisen hartaana. Vakuuttivatpa

jotkut jälkeenpäin nähneensä, että hänellä oli muka ollut kyyneliäkin

silmissä. Messu loppui viimein, ja meidän esipappimme, isä Paulus,

astui esille alttarilta aloittaakseen juhlallisen saarnansa. Hänen

saarnoistaan pidettiin paljon ja niille annettiin niin suuri arvo,

että häntä oli suorastaan kehoitettu julkaisemaan ne, mutta siihen hän

ei kuitenkaan vielä ollut suostunut. Tällä kertaa saarna oli ollut

erikoisen pitkä.

Ja samoihin aikoihin, jo ennenkuin saarna oli ehtinyt edes

loppua, muudan naishenkilö oli ajanut tuomiokirkon luo keveissä,

vanhanmallisissa ajurinrattaissa, sellaisissa, joissa naiset eivät

voi istua muuten kuin syrjittään, pidellen ajurin vyöstä kiinni, ja

joissa sai rattaiden töyssäyksistä hypähdellä tuon tuostakin ilmaan

kuten heinänkorsi tuulessa. Sellaisia "Iivanoita" ajelee kaduillamme

joskus vielä nytkin. Pysähdytettyään ajurin tuomiokirkon nurkalle —

sillä kirkon portin edusta oli jo täpö täynnä hienoja ajoneuvoja,

liikuskelipa siellä santarmikin — nainen hypähti rattaista ja ojensi

Iivanalle neljä kopeekkaa hopearahoissa.

— Onko se, Iivana-kulta,[23] mielestäsi vähän? — hän kysyi huomatessaan

ajurin tyytymättömän irvistyksen, — mutta se on kaikki, mitä minulla

on, — hän lisäsi valittavin äänin.

— Jumala kanssasi, enhän sinusta paljoja toivonutkaan. — Iivana

viittasi kädellään ja katsahti naiseen kuin olisi miettinyt: "Synti

olisi sortaa sinua", ja pistettyään povelleen nahkakukkaronsa nykäisi

hevosta sekä ajaa huristi tiehensä lähellä odottelevien ajurien

pilkallisten huomautusten saattamana. Pilkkapuheet ja ihmetys seurasi

naista koko ajan, kun hän ajoneuvojen ja herrasväkeään odottelevan

lakeijakunnan välitse pujottautui tuomiokirkon pääportaille. Oli

todellakin syytä ihmettelyyn. Miten oli tämänkaltainen olento voinut

ilmestyä kadulle? Hän oli sairaalloisen laiha ja ontui, kasvoilla

oli paksulti ihojauhetta ja — maalia, pitkäkaula oli aivan paljaana,

hän oli ilman pääliinaa ja ilman viittaa, vain pelkässä vanhassa,

tummahkossa puvussaan. Ilma oli näet tuulinen ja kylmä, vaikka olikin

kirkas syyskuun päivä. Hänellä ei ollut päähinettä minkäänlaista, ja

hiukset olivat kierretyt alas niskaan pikkuruikkuselle sykkyrälle,

johon oli oikealta puolen pistetty vielä silkkipaperiruusu, sellainen,

joilla koristellaan palmuviikkomarkkinoilla myytäviä keruubeja.

Tuollaisen keruukin, jonka otsalla oli näistä ruusuista sidottu seppel,

olin nähnyt Marja Timofejevnan luona, pyhänkuvan alla, nurkassa.

Päällepäätteeksi nainen hymyili veikistelevän iloisesti, vaikkakin

hänen silmänsä olivat kainosti maahan luodut. Jos hän olisi tullut

sekuntiakin myöhemmin, häntä ei ehkä enää olisi päästetty kirkkoon.

Mutta hän ennätti vielä kuin ennättikin livahtaa sisään ja temppeliin

tultuaan pujottautui toisten välistä vähitellen aivan alttarin eteen.

Vaikka saarna oli vielä kesken ja vaikka temppelin täytti yhä

suunnattoman meren kaltainen kansanjoukko, joka kuunteli hiljaa ja

hartaana, heitti sittenkin toinen ja taas toinen väliin uteliaan ja

hämmästyneen silmäyksen äskentulleeseen. Nainen lankesi polvilleen,

painoi kirkon permantoon ihojauheiset kasvonsa ja jäi siihen asentoonsa

kauaksi aikaa. Luultavasti hän itki Mutta kohotettuaan päänsä ja

noustuaan seisoalleen hän hyvin pian oli taas entisellään ja katseli

uteliaana ympärilleen. Iloisesti ja silminnähtävästi mielissään hän

antoi katseensa liukua vuorotellen kasvoista toisiin ja kirkonseinille.

Erikoisen uteliaana hän tarkasteli eräitä kaupunkimme hienoja naisia,

kohottautuipa paremmin nähdäkseen joskus varpaillensakin ja naurahtikin

kerran itsekseen omituisesti hihittäen. Mutta saarna loppui, ja

kannettiin esille pyhä risti. Kuvernöörinrouva ensimmäisenä lähestyi

sitä, mutta noin kahden askelen päässä määräpaikasta hän äkkiä pysähtyi

nähtävästi antaakseen tietä Varvara Petrovnalle, joka asteli jo ehkä

hieman liiankin määrätietoisesti eteenpäin, aivan kuin ei olisi ollut

ketään muita huomaavinansakaan. Kuvernöörinrouvan tavaton kohteliaisuus

oli epäilemättä liiankin silmiinpistävä ja tavallaan hyvin viisaasti

harkittu loukkaus, — siten se ainakin meillä ymmärrettiin, ja siten

käsitti sen varmasti Varvara Petrovnakin, — mutta siitä huolimatta hän

huomaamatta ketään, järkkymättömän arvokkaana suuteli ristiä ja kääntyi

heti sen jälkeen uloskäytävälle päin. Livreepukuinen lakeija teki

hänelle tietä, vaikka se jo itsestäänkin olisi hänelle avautunut. Mutta

aivan pääoven kohdalla, melkein jo kirkon portailla lujasti toisiinsa

likistäytynyt pieni ihmisryhmä sulki hetkeksi häneltä tien. Varvara

Petrovna pysähtyi, ja samassa pujottautui ihmisten joukosta hänen

luoksensa tavattoman merkillinen olento, nainen, silkkipaperiruusu

päässään, ja polvistui hänen jalkoihinsa. Varvara Petrovna, joka ei

vähästä säikkynyt, ei ainakaan ihmisten nähden, katsahti naiseen

ankarasti.

Tahtoisin huomauttaa vain mahdollisimman lyhyesti, että vaikka

Varvara Petrovna olikin viime aikoina, kuten kerrottiin, tullut

hyvin säästeliääksi, jopa saidaksikin, hän saattoi sentään joskus

vapautua saituudestaan, eikä hän säästellyt koskaan ainakaan silloin,

kun oli kysymys hyväntekeväisyydestä. Olipa hän erään pääkaupungin

hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenkin. Viimeksisattuneena nälkävuonna

hän oli lähettänyt Pietariin nälkääkärsivien avustuksesta huolehtivalle

keskuskomitealle viisisataa ruplaa, ja siitä puhuttiin meillä paljon.

Viimeksi, aivan vähää ennen uuden kuvernöörimme virkaan nimittämistä,

hän oli jo ollut perustamaisillaan naistemme keskuuteen paikallisen

komitean kuvernementtimme köyhimpien synnyttäjävaimojen auttamiseksi.

Meillä moitittiin häntä äänekkäästi kunnianhimoiseksi, mutta Varvara

Petrovna luonteensa lujuudella ja päättäväisyydellään voitti aina

kaikki vaikeudet, komitea oli jo kutsuttu kokoonkin, ja ajatus laajeni

laajenemistaan suunnittelijattaren aivoissa. Hän oli jo aikeissa

perustaa samanlaisen yhdistyksen Moskovaankin, josta sitten vähitellen

toiminta on leviävä toivottavasti maaseudullekin. Mutta äkillinen

kuvernöörin vaihdos sai koko suunnitelman raukeamaan. Väitettiin, että

nykyisen kuvernöörimme rouva oli muka jo ehtinyt vieraskäynneillä

mainita näistä Varvara Petrovnan aikeista sangen pisteliäästi ja,

mikä pahinta, oli lausunut sangen sattuvia ja asiallisia huomautuksia

mainitunlaatuisen komitea-ajatuksen epäkäytännöllisyydestä, mikä

tietenkin viipymättä, vaikkakin tosin kaunisteltuna, saatettiin Varvara

Petrovnan tietoon. Yksin Jumala tuntee sydämen syvyydet, mutta luulen

sittenkin, että Varvara Petrovna aivan erikoisen vahingoniloisena

pysähtyi vielä hetkeksi kirkon portaille antaakseen kuvernöörinrouvan

sekä koko kirkkokansan mennä ohitsensa osoittaakseen näin kaikille:

"Nähköön itse, miten yhdentekevää minusta on kaikki. Ajatelkoon hän

minusta mitä hyvänsä ja lasketelkoon minkälaisia sukkeluuksia tahansa

minun 'kunnianhimoisesta hyväntekeväisyydestäni', niin kuitenkin teen

näin. Siinä sen nyt kaikki näette!"

— Mitä te tahdotte, rakkaani, anotteko jotakin' — Varvara Petrovna

tarkasteli huomaavaisemmin eteensä polvistunutta anojaa. Tämä katseli

häneen pelokkaana, häpeissään ja melkeinpä hartaan kunnioittavasti sekä

naurahti samassa kuten äskenkin, oudosti hihittäen.

— Kuka hän oikeastaan on? Kuka hän on?

— Varvara Petrovna loi valtijatarkatseensa kysyvästi ympärilleen.

Kaikki olivat ääneti.

— Te olette onneton? Tarvitsetteko apua?

— Tarvitsen... olen tullut... — "onneton" leperteli liikutuksesta

värähtelevin äänin. — Tulin vain suutelemaan kättänne... — ja taas

hän nauraa hihitti. Kun hän ojentautui tarttuakseen Varvara Petrovnan

käteen, hänellä oli aivan sama ilme kuin lapsella, joka pyytelee

hyväilyjä, mutta aivan kuin säikähtyneenä hän vetäisi äkkiä taas

molemmat kätensä takaisin.

— Senkö vuoksi yksistään olette tullut?

— Varvara Petrovna hymähti myötätuntoisesti ja otti samassa esille

taskustaan helmiäiskuorisen kukkaronsa sekä sieltä kymmenen ruplan

paperinahan, jonka hän ojensi tuntemattomalle. Tämä otti sen vastaan.

Varvara Petrovnaa nähtävästi kohtaus huvitti, sillä hän ei näyttänyt

pitävän almunanojaa tavallisena kerjäläisenä.

— Katsokaahan, antoi kymmenen ruplaa, äännähti joku joukosta.

— Kätösenne, sallittehan, — "onneton" leperteli, vasemman kätensä

sormien välissä tiukasti pidellen nurkasta saamaansa kymmenen ruplan

seteliä, jota tuuli heilutteli. Varvara Petrovna jostakin syystä

rypisti äkkiä kulmiansa ja totisena, melkeinpä ankaran näköisenä

ojensi kätensä, jota polvistunut suuteli hartaana. Tämän kiitollisessa

katseessa välähteli suorastaan jonkinlaista riemua. Samassa lähestyi

kuvernöörinrouva ja koko muu arvoisa naisjoukko sekä muita, eräitä

vanhempia arvohenkilöitä. Kuvernöörinrouvan oli väkisinkin pysähdyttävä

hetkeksi syntyneeseen ahdinkoon, ja samassa pysähtyivät toisetkin.

— Tehän vapisette, onko teidän kylmä? — Varvara Petrovna huomautti

samassa heittäen äkkiä yltään olkaviittansa, jonka lakeija taitavasti

sieppasi lennosta käsiinsä, ja otti hartioiltaan mustan (hyvin kalliin)

hartiahuivinsa sekä kääri sen omakätisesti yhä vielä polvistuneena

olevan anojan paljaalle kaulalle.

— Mutta nouskaahan toki, nouskaa!

Nainen nousi nyt seisoalleen.

— Missä te asutte? Eikö tosiaankaan kukaan tiedä, missä hän asuu? —

Varvara Petrovna katsahti taas kärsimättömästi ympärilleen. Mutta

ihmisjoukko oli jo ennättänyt hajaantua. Hän näki vain hienonmaailman

tuttaviensa kasvoja, tuttavien, jotka seurasivat näytelmää, toiset

totisen ihmettelevinä, toiset taas viekkaan uteliaina, vainuten uuden

häväistysjutun kehittymistä, ja kolmannet alkoivat jo hiljalleen

naureskellakin.

— Luultavasti tuo on Lebjadkineja, — Varvara Petrovna sai vihdoin

kysymykseensä vastauksen eräältä hyväluontoiselta mieheltä,

kunnianarvoiselta kauppias Andrejevilta, jolla oli silmälasit,

harmaa parta, joka oli venäläisissä kansanpukimissa ja joka piteli

kädessään pyöreätä, silinterimäistä hattuansa. — Ne taitavat asua

Jumalanilmestyksen kadulla.

— Lebjadkin? Filippovin talossa? Olen kuullut jotakin heistä...

kiitoksia, Nikon Semjonytš mutta kuka on tuo Lebjadkin?

— Kapteeniksi mainitaan. Hän lienee lievemmin sanoen tuollainen hieman

ryhditön mies. Ja tämä on kai hänen sisarkultansa. Varmaankin hän on

taas salaa livistänyt kotoansa, — hän hiljensi ääntään ja katsahti

merkitsevästi Varvara Petrovnaan.

— Ymmärrän ja kiitän teitä, Nikon Semjonytš. Oletteko te neiti

Lebjadkina?

— En, en minä ole Lebjadkina.

— Mutta ehkä teidän veljenne kuitenkin on

Lebjadkin?

— Veljeni on Lebjadkin.

— Kas, mitä teemme? Vien teidät mukanani, rakas ystäväni, ja minun

luotani teidät viedään sitten kotiinne? Tahdotteko lähteä mukaani?

— Voi, tahdon! — Neiti Lebjadkina löi ilosta kätensä yhteen.

— Täti, täti! Ottakaa minutkin mukaanne! — kajahti samassa Lizaveta

Nikolajevnan ääni. On mainittava, että Lizaveta Nikolajevna oli

saapunut kirkkoon kuvernöörinrouvan seurassa, kun taas Praskovja

Ivanovna oli lääkärin määräystä noudattaen lähtenyt sillä aikaa

ajelulle ja ottanut mukaansa seurakseen Mavriki Nikolajevitšin. Liza

oli jättänyt kuvernöörinrouvan ja lähestyi nyt Varvara Petrovnaa.

— Rakas, tiedäthän, että olet aina tervetullut, mutta mitä sanoo

äitisi? — aloitti Varvara Petrovna mahtipontisesti, mutta kävi äkkiä

hämilleen huomatessaan Lizan kiihtyneisyyden.

— Täti, täti, tahdon välttämättä mukaanne, — sanoi Liza rukoilevasti

suudellen Varvara Petrovnaa.

— Mais qu'avez vous donc, Lise! [No, mikä sinun on. Liza?] virkkoi

kuvernöörinrouva ihmettelevästi.

— Voi, suokaa anteeksi, kyyhkykulta, _chère cousine_, tahdon tädin luo,

— Liza kavahti epämieluisesti yllätetyn chère cousine'n puoleen ja

suuteli tätä kaksi kertaa peräkkäin.

— Ja sanokaa maman'lle, että hän tulisi heti paikalla tädin luo minua

hakemaan. Maman tahtoo itsekin aivan välttämättä, välttämättä käydä

luonanne. Äsken hän puhui siitä, mutta unohdin ilmoittaa teille, — Liza

laverteli, — suottehan anteeksi, _Julie_, ettehän suutu, _chère...

cousine_... täti, olen valmis lähtemään.

— Jos te, täti, ette ota minua mukaanne, juoksen vaunujen perässä ja

huudan täyttä kurkkua, — hän epätoivoisesti suhahti Varvara Petrovnan

korvaan. Oli onni, että kukaan ei sitä kuullut. Varvara Petrovna aivan

horjahti taaksepäin ja katsahti läpitunkevasti mielettömään tyttöön.

Tämä katse ratkaisi kaiken. Hän päätti ottaa Lizan mukaansa, tuli mitä

tuli!

— Tästä on tehtävä loppu, — häneltä purkautui. — Hyvä, otan sinut

mielelläni mukaani, Liza, — hän lisäsi samassa aivan ääneensä, —;

tietenkin vain siinä tapauksessa, että Julija Mihailovnalla ei ole

mitään sitä vastaan, — ja avoimin katsein sekä suoran arvokkaana hän

kääntyi kuvernöörinrouvan puoleen.

— Oi, eihän ole kysymystäkään siitä, etten soisi hänelle tätä huvia,

etenkin kun tiedän alkoi Julija Mihailovna merkillisen ystävällisesti

selitellä, — tiedän... parhaiten, miten fantastista ja itsevaltaista

pikku päätä nämä hennot hartiat kannattavat. — Julija Mihailovna heitti

lumoavimman silmäyksensä ja hymyili.

— Olen teille hyvin kiitollinen, — Varvara Petrovna kumarsi

kohteliaasti, mutta arvokkaasti hänelle vastatessaan.

— Ja vieläkin mieluisampaa on todeta, — laverteli Julija Mihailovna

kohteliaisuuksiaan aivan ihastuksissaan, oikein punastuen

miellyttävässä kiihtyneisyydessään, — että vaikka Liza yleensäkin aina

niin mielellään on valmis tulemaan luoksenne, häntä, tällä kertaa

sitäpaitsi ohjaa niin perin kaunis, ja tahtoisinpa sanoa, ylevä tunne

myötätunto... (hän katsahti "onnettomaan") ja lisäksi vielä tämä kaikki

tapahtuu temppelin portailla...

— Tuo käsityksenne on vain kunniaksi teille, myönsi Varvara Petrovna

suurenmoisesti. Julija Mihailovna ojensi kätensä, ja Varvara

Petrovna oli heti valmis koskettamaan sitä sormillaan. Vaikutus oli

erinomainen. Muutamat läsnäolevista aivan loistivat tyytyväisyydestä,

ja joidenkuiden kasvoille levisi makean kehittelevä hymy.

Sanalla sanoen, koko kaupunki käsitti nyt aivan selvästi, että Julija

Mihailovnalla ei suinkaan ollut mitään Varvara Petrovnaa vastaan ja

että hän ei sen vuoksi ollut käymättä tämän luona vieraskäynnillä,

vaan että Varvara Petrovna itse näkyi pitävän Julija Mihailovnaa

"määrätyissä rajoissa", sillä Julija Mihailovna olisi kai ollut valmis

vaikkapa jalan lähtemään tämän luo, jos suinkin vain olisi ollut varma,

että hänet otettaisiin vastaan. Varvara Petrovnan auktoriteetti kohosi

suorastaan pilviin.

— Istuutukaahan, rakkaani, — kehoitti Varvara Petrovna neiti

Lebjadkinaa, kun vaunut ajoivat luo. "Onneton" kiiruhti iloisena

vaunujen ovelle, josta lakeija auttoi hänet istuutumaan.

— Mitä, te onnutte? Niinkö? — Varvara Petrovna huudahti aivan

säikähtyneenä ja kalpeni. (Kaikki sen huomasivat, mutta eivät

ymmärtäneet syytä.)

Vaunut vierivät pois. Varvara Petrovnan kaupunkitalo sijaitsi aivan

lähellä tuomiokirkkoa. Liza kertoi minulle jälkeenpäin, että neiti

Lebjadkina oli nauranut hysteerisesti koko matkan, jota kesti noin

kolme minuuttia, ja Varvara Petrovna oli istunut "aivan kuin johonkin

magneettiseen uneen vaipuneena", Lizan kertoman mukaan.