Pohjan perille, mihin suomalaiset heimot ovat asettaneet asuntonsa,
luopi aurinko koko pitkän talven aikana vaan harvat karsaat sätehet,
ikään kuin suoden näille raukoille rajoille ainoasti sen, mikä liikeni
onnellisemmilta etelä-mailta. Samaten on historiankin valo vasta
myöhään koittanut näille heimoille; kauan aikaa valaisivat heitä
ainoasti ne harvat, karsaat sätehet, jotka naapurein historiasta
ulottuivat tänne. Ei ole kumma siis jos Suomen kansan lapsuuden
historia on himmeämpi, vähemmin tietty kuin useimpain muiden. Selviä,
aivan varmaan eroitettavia kuvia, jommoisia ainoasti historian täysi
valo tuottaa silmien eteen, ei voi tämäkään kertomus esivanhempaimme
vanhimmista oloista luvata esittää lukijoillensa. Suomalaisen on jo
siihen tyytyminen, siitä iloitseminen, jos aikojen hämärästä siellä
täällä häämöittääpi joku haamu niin selvästi että hän sen taitaa
suvukseen tuntea.
Pohjois-Europa ja Aasia on ollut ja on osaksi vieläkin suomalaisten
kansain vanhana perintömaana. Heidän rajansa ulottuivat kuitenkin
muinais-aikoina paljokin etelämmälle kuin tätä nykyä. Etelämpänä ovat
nähtävästi meidänkin esivanhempamme asuneet. Mutta missä ja milloin he
ensiksi erosivat muista heimolaisistaan, se on ja pysynee ijät päivät
salaisuutena. Wolgan rannoille viittaavat vanhimmat meille tietyt
jäljet. Siellä elää näet nytkin vielä _Mordvan_ kansa, jonka kieli on
niin likeistä sukua meidän kielen kanssa, että molempain on
välttämättömästi pitänyt joskus elää vierekkäin, levätä metsässä
yksillä nuotiovalkeilla.
Aivan selviksi muuttuvat kuitenkin Suomalaisten jäljet vasta toisessa,
vähä pohjoisemmassa pesäpaikassa, missä he monta vuosisataa viettivät.
Tämä heidän kotinsa oli Äänisjärven sekä Laatokan ympäristö ynnä
Neva-joen varret ja sen suuta läheinen Suomenlahden eteläinen rantamaa.
Näillä seuduin ovat paikkain nimet (paitsi myöhemmin lisään tulleita
venäläisiä) kaikkityyni selvästi suomalaisia, todistaen että
Suomalaiset olivat ensimmäiset, jotka tämän maan omakseen ottivat.
Samoille seuduille, siitä järjestyksestä päättäin, mihin ne ovat
naapurikansain suhteen asetetut, näkyy myös historioitsija Jornandes
viittaavan, kun muiden Gotilais-kuninkaalle Hermanarikille alamaisten
kansain joukossa mainitsee _Thiudos_. Wenäläiset näet ovat kaikkina
aikoina nimittäneet suomalaisia heimokuntia _Tschudeiksi_. Jornandeksen
mainitseminen antaa meille myös ensimmäisen varmaan vuosiluvun kansamme
historiassa. Gotein valta hajosi näet vuonna 375 Kristuksen jälkeen.
Luultavasti ei ollut Gotein valta meidän esivanhempiemme yli mitään
suurempaa kuin että he ottivat näiltä veroa. Kuitenkin on meidän
kieleemme vielä jäänyt muutamia Gotilaisia sanoja muistiaisiksi siitä
ajasta. Semmoisia näkyvät esim. olevan _paita, koira, ainoa, airut_
(Kalevalassa sama kuin lähettiläs) y.m.
Wiidettä vuosisataa kului sitten ennen kun taas luotettavia tietoja
Suomalaisista tuli muille kansoille. Silloin, yhdeksännellä
vuosisadalla, he jo olivat levinneet useammalle haaralle
pesäpaikoiltansa. Liivinmaan Wäinäjoen suulle ynnä Kuurin niemimaalle
aina Preussin nykyiselle rajalle asti oli heidän läntisin haaransa,
myöhemmin _Liivin_ ja _Kuurin_ kansan nimellä tuttu, siirtynyt,
kukistaen allensa maan alkuperäiset lättiläiset asukkaat. Luoteessa jo
taisteli itäisin haara Karjalaiset Pohjanlahden perukalla siellä
silloin asuvaa, nyt kuulumattomiin hävinnyttä Kainun kansaa vastaan.
Sinne he olivat tulleet Kemin- ja Oulun-jokia myöten ja pitkin Jäämeren
etelä-rantaa hamasta Wienanjoen suusta. Siellä oli heillä tähän aikaan
jo suuri kukoistava valta, niinkuin myös varmoista sanomista tiedämme.