Linnotukseen! Minä en aio jäädä ranskalaisten vangiksi. Piru heidät
periköön! Predilissä on reippain väkemme. Sinne minä jään, vaikka
olisin viimeinen mies paikalla! --
He astuivat kiireesti yhdessä harjun poikki, pitkin mutkikasta
polkua, joka kiipee toista vuorenkuvetta. Heidän allaan oli syvä
kuilu, jossa Predilin puro hiljakseen humisee kalliolohkareiden
välissä kuin surulaulu, sielumessu kaatuneiden sankarien muistoksi.
Heidän edessään törrötti Mannhartin mahtava tuomiokirkonkupu
kellertävien kevätpilvien keskellä. Ja jättiläishuipun juurella oli
pikkunen linna, hirsilinnotus, ja siinä vallinsarvet, paalutukset,
paltat ja ampumakaivokset. Kanuunien suut ammottivat heitä vastaan
risukimppukorien välisistä aukoista. Polku näytti menevän suoraan
sellaisesta aukosta sisään ja sinne jäävän. Mutta toisella puolella
-- hirsilinnotuksen takana -- polku taas tuli näkyviin, harpaten
maasta luodun vallituksen ylitse, ja kiiti sitten suurissa kierteissä
alaspäin... ikäänkuin syöksisi suoraa päätä manalaan. Ja tästä
manalasta ranskalaiset olivat tulossa ammuskellen.
Pitkän matkan takaa ja suuremmoisessa maisemassa, villien vuorien
keskellä, he näyttivät pieniltä karamateilta, jotka näkymättömien
lankojen nykiminä leikkivät sotaa oikeilla kivääreillä. Mutta leikkiä
ei se ollut -- siellä valmistihe Serras'in suuri ranskalainen
sotaväenosasto musertamaan sen vastarinnan, joka niin odottamatta oli
ilmestynyt ahtaassa kalliosolassa.
Alois viittasi linnotukseen ja kysyi laimeasti:
Kuka tuolla komentaa?
Toinen mainitsi hänelle erään upseerin nimen.
Vai _hän!_ kiljahti Alois, singautti pyssynsä korkealle ilmaan ja
sieppasi sen taas varresta kiinni. No, sinne minäkin tahdon -- aion
näyttää olevani ampuja! --
* * * * *
Se oli tavallaan Thermopyle. Kourallinen väkeä, joka oli päättänyt
pysäyttää kokonaisen sotajoukon. Tiettyä on, mitä semmoinen päätös
maksaa; ja nämä urhoolliset miehet tiesivät paalutustensa ja
rintasuojustensa turvissa, että se merkitsi kuolemaa.
Päällikkö tiesi sen. Hän oli sanonut Tarvisissa tovereille hyvästi:
Minä menen Prediliin saamaan siellä hautani. Mutta vihollista viivytän
kolme vuorokautta!
Ensimäinen oli kulunut. Kun nämä kaksi vapaaehtoista olivat
ilmottautuneet paalutuksen portilla, oli komentava upseeri tullut heitä
vastaan ja sanonut, niillä ehdoilla siellä taisteltiin. He olivat
vastanneet lyhyesti: Sen tiedämme; me tahdomme jäädä tänne!
Päällikkö, kookas, solakka mies, oli katsonut Aloisia terävästi
silmiin; hän ei tuntenut, mutta Alois tunsi hänet: se oli sama upseeri,
joka oli majaillut Filafer papan luona.
Kului vuorokausi. Vihollisia kummaltakin puolelta. Lakkaamatonta
ampumista; pienen linnotuksen joka laukauksen täytyi tavata miehensä
-- ja Alois oli sijotettu ulompaan ampumakaivokseen, kun pian opittiin
tuntemaan hänen pyssynsä varmuus. Hänestä koko juttu oli melkein
kuin vuorivuohten metsästystä -- tai maalitauluun ampumista. Hän sai
leivänsyrjän suuhunsa ja pullosta kulauksen, kun väsyi; ja sitten taas
oli pyssy poskea vasten -- ja toinen toisensa perästä vihollisampujat
hellittivät kiväärinsä, suistuivat nenällensä kapealle tielle tai
keikahtivat sivulle ja vierivät syvyyteen. Vaikka päälliköllä oli
täysi puuha, ei hän kuitenkaan voinut olla hymyillen innostamatta tätä
puolisotamiestä, joka osottautui niin kelvolliseksi ja kylmäveriseksi.
Alois oli vastannut hänen kirkkaaseen ja ystävälliseen silmäykseensä
synkällä, melkein uhkaavalla -- mutta eiväthän sotamiehet ihmisiä
tappaessaan aina näytä kovinkaan hyväntahtoisilta, ja upseeri oli
lyhyesti nyökännyt ja sanonut: Se on oikein, kunnon poika! Sinä osaat
taistella isänmaan puolesta! --
Sitten ilmottautui -- keskipäivällä, kello kolmen aikaan --
ranskalainen lähetti, joka kehotti antautumaan. Komentaja meni
paalutuksille ja vastasi lyhyesti: emme antaudu! Taas jatkettiin
ampumista. Alois oli pitkällään ampumakuopassa ja ajatteli --
ajattelemistaan -- yhä samaa. Ja niin tuli yö. Hän istui tai makasi
siellä pyssy kourassa ja tähysteli ylempänä olevaa hirsilinnotusta
kohti, jonka seinät ja katto törröttivät synkkää taivasta vasten, eikö
päällikön solakkaa hahmoa näkyisi. Mutta kun se vihdoin aamupuhteella
ilmestyi, oli Alois tuokioksi nukahtanut.
Ampuminen alkoi uudestaan. Nyt vihollinen oli saanut tykistönsä
tuoduksi lähelle. Raskaat kuulat kyntivät paalutusten ja lankkuseinien
puhki, myllersivät maata, repäisivät piiritettyjen jäseniä, musersivat
päitä... verta oli kaikkialla, mutta linnankin kanuunat vastasivat, ja
kauheita aukkoja repesi vihollisten riveihin, kun nämä yrittivät käydä
kolonnina väkirynnäkköön.
Taas saapui lähetti paalutusten eteen -- sama kielto, uusi pommitus.
Ampujat komennettiin linnotuksen sisälle; kaivokset oli ammuttu
hajalle, luotu umpeen mullalla ja kallionlohkareilla. Juuri ennen iltaa
kuului uuden lähetin torventoitotus. Linnan eteen tuotiin vangiksi
joutunut itävaltalainen upseeri; hän oli Malborghetin varusväkeä
ja vahvisti kuuluvalla äänellä todeksi lähetin ilmotuksen, että
kanavalaakson linna oli antautunut ja että vaara uhkasi Tarvisiin
jäänyttä itävaltalaista joukkoa. "Kellään ei ole odotettavana
pelastusta eikä armoa, ellei Predilin varustusta nyt luovuteta!"
Silloin päällikkö kutsui koolle väkensä viimeiset rippeet. Hän repäisi
taskukirjastaan lehden, kirjotti siihen ja luki taistelutovereilleen
kovalla äänellä julki seuraavan käännöksen: "Minun toimekseni on
annettu äärimmäisiin saakka puolustaa tätä varustusta -- tämä on
minusta kunnianasia ja elämäni tehtävä -- minä en missään tapauksessa
enkä millään ehdolla suostu luovuttamaan haltuuni uskottua paikkaa,
vaan puolustan sitä viimeiseen mieheen!" Hän loi kysyvän katseen pitkin
kutistunutta joukkoansa -- kaikkien kädet ponnahtivat pystyyn, ja
yöhön, yli villin solan, missä vartiosoihdut paloivat kuin uhkaavat
tulisilmät, kaikui yksimielinen huuto: Eläköön keisari Franz! Eläköön
isänmaa!
Vihollinen sai lehden; hänen vieressään seisova vangittu itävaltalainen
kumarsi päätään syvälle; torvella annettiin merkki, ja he vetäytyivät
takaisin pitkin kaitaa, verillä tahrattua polkua ja katosivat alkavaan
pimeyteen.
Alois nojautui paalutukseen. Hän oli lopen uupunut; uupuneita tai
haavottuneita olivat kaikki muutkin hänen ympärillänsä. Mutta miksi
_he_ kestivät? ja mitä hän itse täällä tahtoi?
Maailma oli hänestä yhdentekevä, kaikki oli hänestä yhdentekevää; hän
tahtoi täällä saada kuolemansa -- se näytti häntä välttävän -- mutta
ensin hän tahtoi toimittaa upseerille kuoleman -- koston kuoleman
kaikesta, mitä Alois oli tässä elämässä enimmin rakastanut, koska
elämä ei ollut hänelle säästänyt sitäkään, mikä ehkä olisi ollut
esirukouksena viettelijän puolesta! --
Mutta nyt -- oli miten oli -- kuinka hän voisi tappaa tuon miehen,
jonka henkeä näkyi vallitsevan jokin kaikkia inhimillisiä siteitä
vahvempi ja pyhempi?
Alois veti henkeään; hän ei päässyt tästä ristiriitaisten tunteiden
vyyhdistä selville. Hän toivoi, että vihollinen nyt tekisi väkirynnäkön.
No, poikaseni! kuului upseerin ääni ihan hänen vierestään. Huomenna
alkaa kova leikki! Lemmittykö siinä on miehen mielessä...?
Miehekkäässä äänessä, joka näin toverillisesti puhutteli pelkkää
sotamiestä, ei ollut ivaa, vaan pikemmin sääliä, melkeinpä kaihomieltä.
Kapteeni! vastasi Alois hiljaa ja työläästi. Tunnustan teille kaikki.
Ajattelin ampua teidät tänä yönä -- kun te viisi vuotta takaperin
otitte minulta morsiameni tuolla Tarvisin ravintolassa "Glück auf"! --
Upseeri tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi: Mikä sinua riivaa?
Kenestä sinä puhut --? Siitäkö Filafer papan sievästä tytöstä? --
Enhän minä siltä edes suuteloakaan ottanut!... Vannokaa! ähki Alois.
Vannokaa, ettei syy ole teidän, vaan sen toisen, joka...! Vait!
keskeytti hänet upseeri ja ojensi kätensä synkkää tunturisolaa kohti,
josta sadat uhkaavat tulisilmät näyttivät heihin tuijottavan: Huomenna
joudumme kaikki korkeimman tuomarin eteen. Kullakin voi siellä olla
tunnustettavaa -- vastattavaa -- mutta tässä asiassa päällikkösi on
viasta vapaa. Siihen annan sinulle kunniasanani -- kuolema silmiemme
edessä!
Aloisin toinen polvi nojasi maahan; hän tarttui upseerin käteen,
suuteli sitä kiivaasti ja mutisi: anteeksi!
Ystävä parka! virkkoi komentaja verkalleen vetäen pois kätensä. Olet
kai kärsinyt paljon. Henkensä uhraaminen isänmaan puolesta -- se on
kaiken sovitus ja kaiken anteeksianto!
* * * * *
Aamun koitteesta selkeään päivään jyrisivät laukaukset; ne tuntuivat
järkyttävän ikuisia tuntureita. Linnotus purki tulta ja sai tulta
vastaansa. Olivatko nämä satakunta miestä voittamattomia? nämä mäsäksi
ammutut varustukset vallottamattomia? Silloin ryntäsi kamalasti
karjuen viiden, kuuden tuhannen krenatöörin kolonna eteenpäin ja
heittäytyi yli paalutusten ja poikkivallitusten. Samaan aikaan oli
osasto kevyttä jalkaväkeä uskomattoman vaivaloisesti kiivennyt vuoren
laidalle, joka riippui linnotuksen päällä. Sieltä he heittivät
kekäleitä varustuksen katolle. Nyt oli taistelu käynnissä epätoivoisten
ihmisten ja petoeläinten välillä. Linnotus leimusi liekeissä, ja
kun tuli oli päässyt likelle ruutikomeroa, syöksi päällikkö miekka
kädessä rintavarustuksen ylitse painetteja vastaan. Hänen vieressään
-- vielä viimeisessä silmänräpäyksessä kostaen hänen kuolemansa --
kaatui Alois rintaan ammuttuna. Hän oli tänään, sankarina itse ja
sankarien kanssa, saanut kokea tunteen, joka verhoo kaikki muut --
johon mahtuu äidin, lemmityn ja lapsen rakkaus -- johon miehen oma itse
häviää luovuttaaksensa hänet kokonaan ja puhtaimmin takaisin miesten
aatelistoon.
Se luoti, joka häneen osui, tavotti hänen sydäntään, ja hän vuodatti
verensä miehenä, joka tietää, minkä puolesta henkensä uhraa.