Miehet katsahtivat toisiinsa eivätkä vastanneet.
Ei tarvitsekaan. _Minä_ tiedän, kuka se oli! sanoi nuorukainen ja
katseli sivulta ruumista, samalla kun hänen huulensa liikkuivat,
ikäänkuin ne olisivat vainajalle jotakin kuiskanneet. Ja äiti kumartui
ruumiin ylitse kädet yhteen puristettuina, ja hänen kuumat kyyneleensä
putoilivat kangistuneille kasvoille, joiden piirteissä ei enää näkynyt
jälkeäkään iloisen Seppelin kevytmielisyydestä.
Sitten sanoi muuan miehistä hiljaa:
Jaha, kyllä minäkin tiedän, kuka se oli. Ja kun eilen aamulla tapasimme
Seppelin vähää ennen, kuin usva alkoi hälvetä, ei hän ollut oikein
reilassa; hän höpisi jotakin sinnepäin, että oli muka saanut varotuksen
-- tai jonkin aavistuksen -- tai muuta semmoista. Mutta ryypättyään
hiukan pullostamme hän oli taas entisellään; ja me neuvoimme häntä
lähtemään alaspäin -- mutta hän sanoi vaan: mitä tyhjää... ja sitten
me lähdimme työhön; mutta hän juoksi ylöspäin sumun sekaan, ja hänellä
näkyi olevan rihlapyssy nutun alla piippu pistettynä housunpunttiin --
ja hän joelsi mennessään. Ja nyt aamulla kävimme siellä ja löysimme
hänet!
Samalla mies kouraisi kärryjen pohjalta ja ojensi Aloisille pyssyn.
Poika tavotti asetta lapsellisen kiihkeästi. Mutta tuskin hän oli
sen saanut käteensä, kun häntä tuntui hävettävän... Hän laski pyssyn
hitaasti oven sisäpuolelle ja mutisi:
_Tuon_ se siis hänelle kuitenkin jätti...!
Sitten väkevä nuorukainen ja kolme miestä yhdessä kantoivat vainajan
sisään ja äiti tuli itkien perästä.
Mentyään taas vierasten kanssa ulos Alois pani isänsä pullon kulkemaan
miehestä mieheen.
Ryyppää itsekin, Alois! sanoivat he. Tarvitsethan sinä vahvistusta!
Hän ravisti päätään, katsahti ilmaan, katsahti eteensä maahan ja
sanoi -- vähän niinkuin toiselle sivulle: meidän lienee kai parasta
sanoa, että hän itse sattui ampumaan...? Miehet vilkaisivat häneen,
nyökkäsivät ja ajoivat sitten edelleen kaupunkiin päin.
Kahta päivää myöhemmin vainaja lepäsi kauniisti puettuna parhaaseen,
röyhelöiseen paitaansa, kädet ristissä hartauskirjan ja rukousnauhan
ympärillä, avoimessa arkussa, joka oli pukkien varassa, puoleksi ovessa
ja puoleksi ulkona. Hänen lukuisat ystävänsä ja tuttavansa olivat
kaikki tulleet saapuville -- niinpä myös Filafer papan koko seurue
ynnä itse Filafer ja Mizi. Ja Filafer pappa nyyhkytti ja kaunis Mizi
itki; samoin tekivät ympäristön kaikki vanhat eukot, jotka usein olivat
huudelleet iloiselle räätälille kaikkea muuta paitsi siunauksia, kun
hän haukkuen kuin koira tai naukuen kuin kissa oli heitä pelotellut
iltaretkillään kotoa kapakkaan tai yöretkillään sieltä takaisin. Ja
herttainen kamreeri, joka aina oli hänellä teettänyt vaatteensa, astui
ensimäisenä arkun jalkapäähän, minne oli laudalle, Seppelin jalkojen
kohdalle, pantu pikkunen kuppi, kyljessä kullattu syntymäpäivätervehdys
ja sisässä vihkivettä. Ja kamreeri otti viereisen puksipuunoksan,
kastoi sitä vihkiveteen ja pirskotti muutamia pisaria vainajan päälle
samalla mutisten tavanmukaista rukousta -- tai sen verran rukousta,
kuin nyt oli räätälipoloiselle tuleva. Ja toisensa jälkeen he kaikki
tekivät samoin, odotellessaan, että pappi tulisi kuoripoikien kanssa,
jotka kantoivat kynttilöitä ja ristiinnaulitun kuvaa, ja asettuisi
johtamaan surujoukkoa, tämän kantaessa ja saattaessa räätäliä hänen
viimeiseen leposijaansa Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkomaahan
Ober-Tarvisiin.
Silloin muuan viittasi pitkälle, tukevalle miehelle, joka käveli
alempana tiellä, päässä kolmikulmainen hattu ja vihreän vormutakin
päällä rihlapyssy hihnassa:
Hei, Pinacher -- Bartelme! Etkös sinäkin tule tänne ylös antamaan
Seppelille siunaustasi?
Mies käänsi päätään äkkiä ja loi väkijoukkoon pikaisen, tuikean
silmäyksen. Hän näytti hakevan jotakuta -- ehkä erästä naista. Mutta
_tämä_ -- jota hän kenties haki -- oli jäänyt sisälle eikä nähnyt
tulijaa tai juuri muutakaan, mitä oli tekeillä.
Pinacher pureksi hetkisen viiksiänsä, jotka jo olivat harmahtuneet --
ja sitten hän nousi törmälle.
Toiset työntäytyivät syrjään ja tekivät tilaa hänen ympärilleen.
Pinacher ei voinut olla isolla, pisamaisella kädellään koskettamatta
kolmikulmaista hattua; hänen harmaat, tuikeat silmänsä kiintyivät
vainajan ummistuneisiin ja painuneisiin silmiin. Silloin näistä toisen
luomi kohosi hieman pystyyn, ja jäykkä, kiilloton katse näytti etsivän
pyssymiestä arkun jalkapuolelta. Pari eukkoa kirkaisi: Jesus ja
Maria!... ja Alois ryntäsi esille ja sanoi uhaten:
Siunaa häntä, Pinacher! Ja hampaitaan purren hän lisäsi: jos uskallat!
Pyssymies oli ottanut käteensä puksipuunoksan ja pisti sen kuppiin.
Mutta hänen kätensä vapisi, kuppi meni kumoon, ja sisällys valui
räätälin jalkoihin ja arkkuun.
Silloin kuului huudahdus. Mizi oli temmannut isän mukaansa pyssymiehen
ja Aloisin väliin.
Pinacherin käsi oli koholla nuorukaista kohti. Mutta Filafer pappa
tarttui hänen käsivarteensa -- ja nyt kuului: pappi - pappi!
Kirous hampaissa Rauta-Bartl käännähti kantapäällään -- kaikki tekivät
tilaa -- pyssymies marssi pitkin askelin alaspäin solatielle, paljasti
päänsä papille ja tämän seurueelle ja poikkesi kylään päin.
Tätä kohtausta muisteltiin ja pohdittiin kauan aikaa kaikkien
läsnäolijain kesken.
Kuukauden lopulla Alois astui puolipäivän tienoissa Filafer papan
ravintolan sivutse. Kaarevan oven yläpuolella oli kyltti -- kaksi
ristikkäistä vasaraa, vuorimiesten vaakunamerkkejä Raiblin sinkki- ja
lyijykaivoksista, ja siihen oli maalattu "Glück auf!" Rautakoukussa
kyltin päällä heilui tynnyrinvanne, josta roikkui kiemuraisia
höylänlastuja; häthätää sitä olisi luullut hienon naisen päästä
otetuksi käherrykseksi -- mutta hyvällä, vanhalla Itävallan kielellä se
merkitsi, että täällä anniskeltiin olutta. Samoin julisti jonkinlainen
mehiläispesä, jonka ympärille oli kiedottu kuusenhavuja ja kirjava
nauha, että janoiset sielut saivat täällä viiniä tynnyreistä. --
Pitkälle ulkonevan räystään alla oli kaksikerroksinen lintuhäkki, jossa
oli sirkkupari alakerrassa ja mustarastas ullakolla. Mutta pärekaton
mustuneella harjalla istui vapaa lintu, kiiltävän musta kottarainen,
nokasta tummankellervä, ja vihelteli kevään tuloa.
Aurinko iski kultavasarallaan kipinöitä jokaisesta märästä kivestä,
mitä oli tiellä lätäköiden välissä; aidan juurella alkoivat voikukat ja
villit persiljat jo röyheltyä -- siellä täällä oli joku pensas täysin
vihreä, ikäänkuin hämillään, että oli ensimäiseksi saanut ylleen uuden
puvun -- ja kynnyksellä istui harmaajuovainen kissa, vahvalta valolta
piilottaen silmänsä, joissa oli unen rääppää joka kulmassa, vähän
väliä haukotellen niin, että oli leukapielensä nyrjäyttää, samalla kun
ilmeisesti mielihyvissään nuuskaisi puhdasta, lämmintä ilmaa, jota
ainoastaan terävän nurkan kohdalla -- siellä päin, missä varpuset
tappelivat -- viilsivät väkevämmät kylmät viimat ylhäältä vuoriston
kimaltelevalta lumelta.
Kissan takana ovessa seisoi Mizi.
Hänkin siristi silmiään vahvaa valoa vastaan. Mutta kun Alois oli
menossa sivutse kevyesti, hiukan veltosti tervehtien, avasi hän
ihmettelevät silmänsä selko selälleen, hymyili ja sanoi: Tulehan
sisään! Minä olen ihan yksin. Ja minun on ikävä!
Tuo kuului niin luonnolliselta; olihan melkein itsestään selvää, että
Aloisin piti pysähtyä, ojentaa hänelle kätensä, mennä sisään.
Mitä sinä mieluimmin tahdot: lasillisen viiniä vai olutruukun?
Kiitos -- en mitään, vastasi Alois.
No kumpaa? kysyi Mizi ja nauroi.
Alois istui penkille uunin viereen, missä hänen isänsä oli niin usein
ja niin kauan istuskellut, että hänestä melkein piti olla siellä merkki.
Molemmat olivat tietysti usein nähneet toisensa lapsena. Mutta
koulunkäynnistä ei Tarvisissa siihen aikaan ollut paljon tietoa. Alois
oli ollut paljon kotona äitinsä luona tai kuljeskellut itseksensä.
Ravintolaa hän oli väitellyt samassa määrässä, kuin isä oli siellä
käynyt. Nyt hän istui täällä.
Siis lasillinen viiniä? sanoi tyttö ja kaatoi hänelle.
Tuota -- minulla ei ole kreutseriakaan mukanani, vastasi toinen
hämillään.
Pyh! isä nukkuu... ja voinenhan minä kaataa kelle tahdon,
tunnustelematta ensin nuttusi taskua. Juo ja kilistä minun kanssani!
Onpa sinusta tullut koko iso!
Nuorukainen joi -- hapahkoa, kellertävää viiniä -- ja katseli Miziä. Ja
hänen mielessään pyöri, vaikkei puhjennut sanoiksi, että tytöstäkin oli
tullut suuri ja kaunis.
Mizi nauroi -- ja vielä uudestaankin, istui ihan hänen viereensä,
tarttui hänen käteensä, tutki sitä ja virkkoi:
Eihän sinulla ole sormusta. Tahdotko? -- Onko sinulla niin monta, että
voit niistä antaa? --
Taas Mizi nauroi, pujahti ovesta, palasi mukanaan kirjailtu puulipas
-- koko iso lipas, jota hänen täytyi pidellä molemmin käsin --
laski sen pöydälle ja rupesi sitä penkomaan. Sieltä ilmestyi
hameenliivejä, nukke, kulkukauppiaalta ostettu italialainen niskakampa,
hopeinen lusikka ja kahveli (kummilahja), kaikenlaisia tilkkuja,
ompelutarpeita... hän innostui, ja Alois auttoi häntä kääntämään
lipasta, ja viimein sieltä kieri ulos muutamia sormuksia ja yhtä
koeteltiin ja se sopi tiukasti nuorukaisen ruskeaan sormeen. Ja sitten
-- melkein samassa -- Mizi tarttui hänen korvannippuunsa ja suuteli
häntä. Mutta se osuikin vaan nenään, sillä Alois käänsi päänsä pois.