On paljon puhuttu Kristuksen taivaaseen astumisesta, sen puolesta
ja sitä vastaan. Mutta mitä auttavat kaikki nämä todistukset meitä?
Yksityiskohtiin ne voivat ehkä valaistusta luoda, mutta lopuksi
jää kaikki kuitenkin uskon varaan. Ja meidän on helppo uskoa, että
sellainen ihminen kuin Jeesus Kristus on mennyt taivaaseen.
Meillä on siihen sisäinen pakko, — jos niin tahtoisimme sanoa.
Sellaisen täydellisen, kirkkaan ja puhtaan maallisen elämän jatkona
täytyy olla taivas.
Me uskomme siis, että Vapahtaja on noussut taivaaseen, — uskomme, että
hän elää nyt siellä kirkkaassa, puhtaassa maailmassa, johon mekin
kerran toivomme pääsevämme.
Tässä tulemmekin nyt asiaan, joka on meitä paljon lähempänä: omaan
taivaaseen astumiseemme. Sehän on kuitenkin tärkeä kysymys: pääsemmekö
_me_ kerran taivaaseen?
Tekstissämme on yksi sana, joka helposti voisi jäädä huomaamatta, mutta
joka kuitenkin on tavattoman tärkeä, kun on kysymys meidän taivaaseen
pääsystämme: »Hän puhui heille Jumalan valtakunnasta.»
Asia on nim. niin, että jos tulemme Jumalan valtakuntaan, pääsemme
myös kerran taivaaseen. Sen vuoksi Vapahtaja viimeisinä hetkinään
puhui opetuslapsilleen niin paljon Jumalan valtakunnasta. Hän halusi
valmistaa heitä pääsemään taivaaseen.
Vapahtajan tärkein tehtävä hänen maallisen vaelluksensa aikana oli
kutsua ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Voimme lyhyesti sanoa, että hän
eli sitä varten ja myös sitä varten kuoli. Tämän suuren tehtävän
taustaa vasten katsottuna näyttääkin hänen elämänsä tavattoman
rikkaalta ja kauniilta samoinkuin hänen kuolemansa synkältä ja pimeältä.
Mutta, se jonka Vapahtaja elämänsä aikana lähtemättömästi istutti
niiden aikalaistensa mieleen, jotka joutuivat lähemmin hänen kanssaan
tekemisiin, oli usko hyvän lopulliseen voittoon. Ja se on se, joka
vieläkin voimakkaasti kiinnittää ihmisiä häneen.
Maailmassahan on niin paljon pahaa, sellaista, mikä on omiaan tekemään
ihmismielen synkäksi ja epätoivoiseksi. Onhan olemassa suunnattomasti
onnettomuutta, sairautta, kuolemaa, surkeita elämänkohtalolta,
epäterveellisiä asuntoja, kalpeita, kituvia lapsia, kylmyyttä,
itsekkyyttä, paatuneita tuntoja, ja sydämetöntä armottomuutta. On
välistä vaikea uskoa hyvän voittoon. Mutta — kun katsomme Jeesukseen
Kristukseen, saamme sen iloisen varmuuden, että hyvä sittenkin voittaa.
Kaiken hädän ja kurjuuden keskellä me sittenkin uskomme Jumalan
rakkauteen. Tässä kohden on kristinusko juuri niin luja ja ehyt:
se julistaa rakkautta keskellä vihaa ja taistelua, elämää keskellä
kuolemaa ja katoavaisuutta. Se viittaa katoamattomaan päämäärään
keskellä aineellisuutta ja mammonan palvelusta. Se julistaa: älä elä
itseäsi, vaan lähimmäistäsi varten!
Ne, jotka ovat saaneet tällaisen vakaumuksen, tällaisen lujan
lapsellisen uskon, kuuluvat Jumalan valtakuntaan. Emme nyt rupea
puhumaan siitä, kuinka he ovat sinne tulleet; siitäkin kysymyksestä on
aikojen kuluessa paljon riidelty. Pidämme vain kiinni pääasiasta: ne,
jotka Vapahtajan lailla uskovat, että hyvä lopulta voittaa, kuuluvat
Jumalan valtakuntaan.