Olemme joskus lukeneet, kuinka karavaani pitkällä erämaan taipaleella
on nääntynyt janoon. Juomavesi loppui, kameelit ja miehet kävivät
heikoiksi, ja kun hakemisesta huolimatta ei löydetty keidasta, kuoli
koko retkikunta. Erämaan auringon paisteessa valkenevat luut osoittavat
vielä vuosien perästä paikan, mihin sortui kerran karavaani, joka
toivorikkain mielin lähti matkaan.
Ihmiselämää voi monessa suhteessa verrata erämaahan, jonka läpi johtaa
karavaaniteitä. Jossakin kaukaisuudessa on matkan pää, viheriöitsevä
palmukaupunki, joka tarjoaa lepoa ja suojaa väsyneille kulkijoille.
Mutta moni uupuu matkan kestäessä — janoon.
Ruumiillisen janon me kaikki tunnemme; olemme kokeneet sitä jokainen
suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Tiedämme, että se voi usein
vaivata pahemmin kuin nälkä. Nälkää sentään voi jotenkuten sietää,
mutta janoa — ei. Se vie voimat paljon nopeammin kuin yleensä luullaan.
On olemassa myös sielun janoa, hengen janoa — kuinka nyt sitä
kulloinkin nimitämme. Se merkitsee sitä, että ihminen haluaa omistaa
jotakin henkisesti varmaa ja pysyvää, esim. maailmankatsomuksen, joka
ei jätä häntä koskaan pulaan.
Tämä ajallinen on menevää. Elämä täällä loppuu kerran ja meidät
kannetaan vainajina johonkin kalmistoon. On ihmisiä, jotka pelkäävät
hautuumaita. Ne muistuttavat hänelle liian voimakkaasti elämän loppua.
Sielu tuntuu kovin avuttomalta; se ei uskalla lähteä lentämään sen
tuntemattoman, kolkon maan ylitse, jonka nimi on kuolema. Sillä
sielulla on jano eikä sillä ole, mistä juoda, juoda niin riittävästi,
että uskaltaisi tehdä tuon matkan.
Ei mikään tyydytä sitä — tai tyydyttää vain hetkeksi. Kirjallisuus,
tiede, taide — nuo ajalliset janon sammuttajat eivät riitä. Ihmisellä
on sellainen tunne, kuin jos hän kulkisi tyhjän päällä. T.s. hän tuntee
kyllä elävänsä täällä, mutta hänen sielullaan ei ole kiinteää pohjaa.
Eikä hän tunne tätä kammottavaa tyhjyyden tunnetta ainoastaan kuolemaa
ajatellessaan; se tunne asuu hänessä aina. Hän on terve, hänellä on
virka tai jokin toimiala, mutta se, joka tekee työtä, ei ole _hän
itse_. Hän itse on jossakin muualla... vaeltelee pimeitä, rannattomia
maita kuin eksyksissä oleva lapsi, joka ei enää muista nimeään. Se on
kolkko, kammottava tunne, joka masentaa äärettömästi. Se on sielun
janoa, jolle ei ole löytynyt tyydytystä.
Voi, kuinka paljon on näitä janoisia! He laahustavat elämän harmaassa
erämaassa ja heidän katseensa on tuskaa täynnä. Oi, olen nähnyt tämän
katseen joskus, — tämän sanomattoman surullisen, puoleksi sammuneen
katseen. Ja minun silmiini nousevat kyyneleet, kun ajattelen sitä.
Miksi?
Siksi, että tunnen siinä toisinaan itseni.
Rakkaat ystävät! Teistä tuntunee pahalta kuulla, kun sanon: Minäkin
olen niin monta kertaa eksyksissä. Minäkin harhailen ja kuulostan, ja
sieluni valtaa toisinaan suunnaton hätä. Olen eksynyt elämän erämaahan
enkä tiedä nimeäni. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mistä olen
lähtenyt?
En tiedä.
Mutta — sitten... sitten minusta tuntuu, kuin kuulisin huutoa jostakin
päin, kuin huhuilisi jostakin tuttu, lempeä ääni. Kuka se on? Herra,
sinäkö se olet... sinäkö, Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme?
Ja kuin kaukaa... kuin hyvin kaukaa kuuluisi ääni: »Jos jonkun on jano,
niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»
Rakkaat ystävät! Ettekö voisi kuvitella, että tuo huuto kuuluu juuri
nyt... nyt kun istumme tässä hiljaisessa kirkossa? Me kuulemme
toisinaan puiden huminan tänne kirkkoon. Männyt tuossa kirkon vieressä
huokaavat. Minusta tuntuu joskus, kuin kuulisin tuossa huminassa
Vapahtajan äänen: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja
juokoon!»
Joka tapauksessa voimme yrittää tätä ääntä kohti. Eikö niin?
Tällä kertaa en uskalla puhua mitään »juoksevista elävän veden
virroista.» Se olisi — ainakin minulle itselleni — liian paljon. Tunnen
saaneeni maistaa hiukan niiden vilvoittavaa vettä ja jään onnellisena,
vaikka väsyneenä, niiden ääreen, hautautuen niiden autuaaseen kohinaan.
Amen.