Koulussa luki vanha rehtorimme usein aamurukouksissa esilläolevan
tekstimme sanat: »Ylistetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen
Jumala ja Isä» j.n.e. Ja meihin, koulupoikiin, se teki aina erikoisen
juhlallisen vaikutuksen.
Emme osanneet sitä silloin selittää, minkävuoksi; emme jaksaneet
tunkeutua asian ytimeen. Mutta — se tehosi meihin kuitenkin sanoin
selittämättömällä tavalla. Juhlasali ikäänkuin kirkastui. Oli kevät
ja me tiesimme lukukauden kallistuvan loppuaan kohti. Juhlasalissa
leijaili pääsiäisen tuntua. »Ylösnousemus» merkitsi meille heräävää
kevättä, kukkaisvainioita, apilan ja hajuheinän tuoksua, talven
kahleista vapautuvia virtoja ja järviä. Ja me kuuntelimme hartaina
vanhan rehtorin sydämellistä äänensointua, joka yhdessä kohti melkein
aina värähti syvemmin: »... jossa meitä nyt vähän aikaa — jos tarvitaan
— moninaisilla kiusauksilla vaivataan...»
Sitä emme silloin ymmärtäneet. Emme käsittäneet, että vanhan rehtorin
lukemisessa, äänen sydämellisessä soinnussa, koko tuossa hartaudessa,
jolla hän rukoushetken toimitti, ilmeni mieskohtainen usko.
Vasta jälkeenpäin se on — ainakin allekirjoittaneelle — kirkastunut.
Mieskohtainen usko on ihana asia. Se on omaisuus, jonka arvoa emme voi
kyllin korkeaksi arvostella. Se antaa turvallisuuden tunteen, kirkastaa
mielen, antaa voimia alistumaan ja kärsimään, pitää yllä toivon loppuun
asti.
Ei ole suinkaan sattuma, että tekstimme sanat on kirjoittanut apostoli
Pietari. Ne olisi tietysti myös voinut kirjoittaa Paavali, mutta
silloin ne olisivat saaneet toisen sävyn.
Pietari oli kerran kieltänyt Vapahtajan. Hän ei koskaan voinut unohtaa
ylimmäisen papin pihalla vietettyä koleaa yötä, jolloin hän lämmitteli
hiilivalkean ääressä. Hänen mielestään oli aurinko silloin laskenut
viimeisen kerran. Pietari ei jaksanut uskoa, että se nousisi enää.
Mutta — se nousi, nousi kirkkaana ja suurena. Se tapahtui
pääsiäisaamuna ja siinä oli Pietarinkin pelastus.
Mieskohtainen usko iloitsee siitä, että Jeesus Kristus elää.
Järkeilköönpä ihminen pääsiäisaamun tapahtumasta miten hyvänsä — jos
hänellä on mieskohtainen usko — hänen sydämensä iloitsee — siitä
huolimatta. Monesti voivat sydän ja järki olla ristiriidassa keskenään,
mutta, uskon ollessa kysymyksessä, ihminen kuuntelee sydämensä ääntä.
Ja varmaa on, että silloin kuin ihminen antaa sydämensä puhua, hän
on eniten itseään. Järki on vain tuollainen hieno herraspoika, joka
kepillänsä huiskii kukkaisistutuksia voimatta niitä kokonaan hävittää,
vaikka turmeleekin suurimman osan.
Mieskohtainen usko elää turvallisena ja tyytyväisenä niinkuin rikas
talonpoika tilallaan. Hänellä on luja, aineellinen pohja eikä hän
säikähdä, vaikka yhtenä vuonna vieraileekin halla: hänellä on
säästöön pantua viljaa takavuosilta. Hengellisen elämän alalla johtaa
mieskohtainen usko yhtä lujalle pohjalle: sekään ei petä vaivoissa.
Sellaisen lujan pohjan oli apostoli Pietari löytänyt. Senvuoksi
vaikuttavat hänen sanansa niin tyyniltä ja arvokkailta. Niissä on
vetoava voima, mieskohtaiseen kokemukseen vetoava voima. »Minä
tiedän» — hän tahtoo sanoa — »minä, joka ennen olin kieltäjä, mutta
nyt elävään, mieskohtaiseen vakaumukseen päässyt... minä tiedän,
että Jumala on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen
Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.»
Mutta — mieskohtaista uskoa ei saavuteta helposti. Se ei ole tavaraa,
jota voidaan ostaa mistä tahansa. Se on aarre, joka kaivetaan
päivänvaloon kärsimyksien maaperästä. Apostoli Pietari tietää sen
kokemuksestaan.
Siitä johtuu, että mieskohtaiseen uskoon päässyttä eivät kärsimykset
ja vaivat peloita. Ne ovat hänelle tuttua maata, sitä hengen kultaista
kaskea, josta uskon vilja nousee. Hän riemuitsee kärsimyksistään,
niinkuin maamies iloitsee uutisvainiosta, johon on paljon työtä ja
vaivaa pannut. Hän tietää, että hänen on uudelleen iskettävä siihen
— laajennettava ja perattava — tarpeen mukaan. Hänen menestyksensä
maanviljelijänä riippuu siitä, kuinka paljon hän jaksaa ponnistaa.
Niin suhtautuu mieskohtainen uskokin ajallisiin kärsimyksiin. Ne ovat
vain koetuksia, joissa hengen viljan viljelijää kasvatetaan. Niiden
kautta usko puhdistuu ja vahvistuu.
Uudisviljelijä raivaa ja työskentelee toivossa, että esivallan edustaja
kerran voisi hyväksyä hänen työnsä ja hän saisi kiinnekirjan taloonsa.
Onnellinen se päivä, jolloin hän seisoo kädessään paperi, mikä takaa
hänelle perintöoikeuden taloon, — hänelle ja hänen jälkeläisilleen.
Samanlaisessa toivossa kamppailee täällä mieskohtainen uskokin. Sekin
odottaa perintöoikeuttaan. Ja se perintöoikeus saadaan silloin, kun
Jeesus Kristus ilmestyy. Amen.