Se, joka on vaeltanut tunturiseudussa, tietää, kuinka vaivaloista kulku
monesti on. Edessä on vuoroin jyrkkiä nousuja, vuoroin vielä jyrkempiä
laskuja. Matkamies saa jännittää kaikki voimansa voidakseen säilyä
vahingoittumatta. Sitten seuraa yhtäkkiä pohjaton suo, jänkä, jonka
ylikulkeminen vie monia pitkiä tunteja. Se on hidasta matkantekoa,
kärsivällisyyttä koettelevaa, voimia kysyvää — varsinkin jos on vielä
taakka kannettavana. Mutta — sitten tulee ruohokas joenranta tahi
kirkas, helmeilevä tunturipuro, jonka äärellä matkamies saa levätä ja
sammuttaa janonsa. Matkan vaivat unhottuvat ja virkistynein voimin
lähtee kulkija taivaltansa jatkamaan.
Ihmiselämä on juuri tuollaista, Sekin tarjoaa vaikeuksia, jos
leppoisia, onnellisia hetkiäkin, — ensiksimainituita ehkä sentään
enemmän. Päivät kuluvat yksitoikkoisessa, ilottomassa työssä, jolloin
elämä tuntuu harmaalta, väsyttävältä. Vaikka työ on luotu meille
siunaukseksi, emme silti aina jaksa yhtä valoisin mielin siihen
suhtautua. Ajattelen maanviljelijää, jolla joka vuodenaika on edessään
samat tehtävät: kyntö, kylvö, karhitseminen, sitten heinänteko vuoroin
paremmalla, vuoroin huonommalla menestyksellä j.n.e. Ajattelen
opettajaa, jonka joka vuosi on aloitettava alusta. Hänen tehtäväänsä
kuuluu ehkä yhden ainoan aineen opetus. Sen piirissä hänen on
liikuttava koko pitkä elämänsä. Entäs tehdastyöläinen, joka koko ikänsä
valmistaa vain yhtä ainoata kappaletta. Silloin jo totisesti tuntee,
kuinka työkin voi olla tappavaa.
Eivätkä elämän vaikeudet rajoitu vain tähän. Sillä on ylen rikas
varasto juuri tätä »lajia» tarjottavanaan. Työ epäonnistuu. On saanut
vuosikausia ponnistella ja sitten tulee pettymys. Kaikki vaivat ovat
menneet hukkaan. Sattuu sairaustapaus, joka yhtäkkiä muuttaa kaikki
ennakolta tehdyt suunnitelmat, — tai kuolema, joka katkaisee ne yhdellä
iskulla. Tulee suuria taloudellisia vahingoita. On juuri pääsemässä
vakavaraiseksi, kun yhtäkkiä lankeaa maksettavaksi suurempi takaus
j.n.e. Silloin ei elämä tosiaankaan tunnu helpolta.
Ja — jos on säästynyt näiltä n.s. ulkonaisilta vaikeuksilta, on sitä
enemmän saanut kamppailla sisäisten vaikeuksien kanssa. On saanut
ehkä vuosikausia taistella epäilysten kanssa. Se tähti, joka kerran
loisti sielussa kirkkaana ja kauniina, on sammunut. Elämä on muuttunut
pimeäksi; ei näe enää mitään. Silloin ehkä mielellään vaihettaisi
osansa sellaisen kanssa, joka on saanut osakseen vain ulkonaisia
vaikeuksia.
Oletko, kuulijani, kokenut mitään tämänkaltaista? Luulen, että olet.
Mitäs me siis sanomme? Onko tähän mitään lisättävää?
On kyllä, tämä nim., että vaikeuksien jälkeen tulevat »virvoittavat
vedet» ja »viheriät niityt».
Se »niitty» ei ehkä ole suuren suuri, vain tuollainen lyhyt hetkinen.
Mutta sellainen hetki, joka tuntuu korvaavan vuosikausien odotuksen,
pitkien vuosien ikävän ja kaipauksen. Se on ehkä vain iltahetkinen,
mutta niin tavattoman virkistävä, niin täynnä elämää. Elämän onni
tulvii sieluun yltäkylläisenä ja sykähdyttävänä. Se pirskähtelee
ihmisen yli kuin tunturipuron pisarat, joita koetamme vangita
kämmeneemme. Pitkä, paljon voimia ja aikaa kysyvä työ on esim.
onnistunut. On saanut hyvien ystäviensä kanssa jakaa siitä johtuvan
ilon.
Muistan, kuinka kerran muuan tuttavani soitti minulle ja ilmoitti
saaneensa ulkomailta kirjeen, joka teki hänet tavallista iloisemmaksi.
Satuin olemaan masentuneella mielellä, mutta tuntui, kuin olisi
ystäväni ilo puhelinlankaa pitkin virrannut luokseni. Se oli siunattu
hetki. Alakuloisuus haihtui ja loppuosan päivää tunsin itseni
iloisemmaksi kuin moneen viikkoon.
Olen itsekin kokenut sellaisia hetkiä, jolloin on ollut melkein
suoranainen pakko kertoa jollekin tuttavalle jostakin asiasta, mikä
sillä kertaa oli tehnyt mielen iloiseksi. Se on ollut kuin yhteistä
juontia virkistävästä tunturilähteestä tahi yhteistä lepäämistä
viheriällä niityllä. Sellaiset hetket painuvat mieleen. Vielä vuosien
takaakin on niitä virkistävä muistella.
Näin Jumala kuljettaa meitä. Hän ei anna meidän alituisesti asustaa
virvoittavien vesien ääressä. Hän johtaa meidät työhön ja taisteluihin.
Emmekä me enää sure, että on jälleen lähdettävä taivalta jatkamaan.
Olemme saaneet kylliksi levätä. Nousemme siis ja sanomme: »Herra on
minun paimeneni.»
Ja — jos olemme aina uskollisia tälle hyvälle paimenelle, luulen, että
saamme elämämme lopulla sanoa: »Kaikki Herran tiet ovat hyvyys ja
totuus niille, jotka hänen liittonsa pitävät.» Amen.