Tämä yö, joka alkoi siitä, että aurinko laski vuorten taa ja virran
vesi muuttui mustaksi kuin Tuonelan joessa, epätoivoisen miehen mielen
ollessa vieläkin mustemman, — tämä yö, joka alkoi näin ja lopulta
loppui siten, että tuska helpotti ja lopulta häipyi pois, kun aurinko
nousi, kullaten vuoren huiput ja virran veden — tämä yö on yksi
Raamatun merkillisimpiä öitä.
Jaakob on palaamassa enonsa Laabanin luota. Hän on elänyt vaiherikkaita
vuosia. Kaksikymmentä vuotta takaperin hän matkusti tätä samaa tietä,
mutta silloin hän oli hento nuorukainen. Virran ylimeno ei tuottanut
suurta vaivaa: hän ui sen poikki, sillä hän oli suuri ja kestävä. Ja
enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana meno ei
tuottanut suurta vaivaa, hän ui sen poikki, sillä hän oli nuori ja
kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana
kuin erämaan keidas.
Mitä kaikkea oli tapahtunutkaan noiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa?
Muistellessaan nyt tuota aikaa saattoi Jaakob koota vuosien kokemukset
yhteen sanaan: — työtä ... paljon työtä. Sillä hänen enonsa oli osannut
käyttää hyväkseen sukulaisensa voimia. Hän oli suuresti pettynyt. Eno
ei ollutkaan se mies, joksi hän tätä oli kuvitellut. Tuo aika oli
ollut rikas unettomista öistä, jolloin kodin muisto kalvoi mieltä...
vuoroin vilua ja vuoroin hellettä, koko elämä kuin pohjaa vailla. Eikä
enon hymyilevä muoto ollut suinkaan herättänyt luottamusta. Jaakob oli
saanut kokea, mitä on asua petollisessa ympäristössä, kuulla kauniita
sanoja ja huomata ne vain sanoiksi.
Kunnes hän lopulta oli katkeroitunut ja paennut enon poissaollessa.
Ja nyt oli tultu tänne Jabbok-joen rannalle.
Kaikki vastukset olivat näyttäneet jo voitetuilta, kun seutua
tarkastamaan lähetetyt palvelijat toivat sanan: Eesau tulee sinua
vastaan neljänsadan miehen kanssa!
Se oli synkin ilta Jaakobin elämässä, vielä synkempi kuin Beetelissä
vietetty yö, jolloin hän nukkui kivi päänsä alla.
Nyt olivat kaikki varovaisuustoimenpiteet tarpeen. Jaakob johti
perheensä ja karjansa virran toiselle puolelle, jääden itse virran
vastakkaiselle rannalle yksinään. Ja nyt alkaa se sydämen taistelu,
jonka itämainen kuvakieli on pukenut niin havainnolliseen muotoon.
Siinä käytiin sydämen käräjiä ja päällekantajia oli paljon. Jaakob
istuu rannan kivellä ja kuuntelee syyttäviä ääniä, jotka kohoavat
hänen povestaan. »Sinä petit kerran vanhan isäsi ja ainoan veljesi...»
»Niin... mutta enkö ole jo saanut tarpeeksi rangaistusta? Eikö merkitse
mitään, että on elänyt erossa kodistaan kaksikymmentä vuotta?» »Niin —
mutta ... sinähän olet hyötynyt vain sillä aikaa. Onko tämä oikeastaan
ollutkaan mikään rangaistusmatka? Rikkaanahan sinä palaat, Jaakob. Ja
huomenna Eesau hyvittää kärsimänsä vääryyden...»
»Niin... mutta vaimo ja lapset... eivätkö ne sentään ole viattomat?»
»Vai viattomat! Eikö Raakel lähtiessään varastanut isänsä kotijumalia,
joita tämä kaikesta petollisuudestaan huolimatta rukoili?» »Oh, se
oli viheliäistä jumalanpalvelusta!» »Niin... mutta se oli rikos
sittenkin...»
Suuri on Jaakobin tuska ja synkkä on yö. Tähdet vilkuttavat taivaalta
kuin ivaten: Jopa olet joutunut satimeen, Jaakob! Aurinko on laskenut
ja seutua ympäröivät vuoret näyttävät uhkaavilta. Jabbok-joki virtaa
mustana hänen edessään. Se on kuin kuoleman virta. »Noin pimeää, noin
mustaa on elämä ja päättyy toivottomuuden yöhön».
Jaakobin tuska yltyy; hiki valuu hänen otsaltaan. »Siellä ovat
kameelisi, aasisi ja lampaasi ja huomenna Eesau ryöstää ne, ja sinä
itse, sinä rikas Jaakob, saat orjana palvella hänen majassaan... jos
hän ylimalkaan jättää sinut henkiin...»
Tällaiset ajatukset risteilivät Jaakobin sielussa. »Oi, Herra, auta ja
pelasta minut!»
Mutta tuska vain yltyy. Se kasvaa lopulta niin suureksi, että
Jaakobista tuntuu, kuin painiskelisi hän miehen kanssa, — tuntemattoman
miehen, joka on väkevä, niin tavattoman väkevä. Hän ontuu, hän horjuu
tuskissaan. On, kuin olisi häntä satutettu lonkkaluuhun.
Taistelu yltyy vain; se ei helpota hetkeksikään. Jaakobin sydän on
murhetta ja epätoivoa täynnä. Hän aivan läähättää suuren tuskansa alla.
Jostakin sydämen sopukasta kohoaa hiljainen nyyhkytys. Se soi kuin
lapsen itku. Mutta se kasvaa voimakkaammaksi ja nyt se on kuin miehen
hätähuutoa: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua!»
Miten käy nyt Jaakobin?
Toteutuu vanha, paljon koeteltu sana: »Avuksi huuda minua hädässäs,
niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.»
Jo punertuvat vuorten huiput. Aurinko heittää niille ensimmäiset
säteensä. Aamun henkäys käy yli seudun. Jaakobin tuska helpottaa, hän
käy rantakivelle istumaan. Hän on uupunut, kuolemaan saakka väsynyt,
mutta hänen sielussaan heläjää hiljainen sävel: »Herra on auttava
minua. Herra on siunannut minut!»
Ja kun hän nousee seisomaan, kohoaa aurinko esiin vuorten takaa.
Sieltä, joen toiselta rannalta, näkyvät hänen omaistensa teltat. Siellä
märehtivät kameelit rauhassa ja kilahtaa niin leppoisasti aasin tiuku.
Oi, kuinka suloista on tuota katsella ja kuunnella, kun väsyneen miehen
sydämessä vallitsee rauha. Hän on voittanut taistelussa, hän on nähnyt
Jumalan kasvoista kasvoihin ja hänen sielunsa on pelastettu.
_Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse._
Rakkaat ystävät! Tällainen oli Jaakobin kamppailu ja se kamppailu on
uusiintunut monen ihmisen sydämessä sen jälkeen. Elämän taistelussa hän
on joutunut kysymään itseltään: Mitä tämä kaikki merkitsee? Hallitseeko
maailmaa jumalallinen oikeus, vai onko se väkivalta ja vääryys, joka
voittaa? Eikö sattuma leikittele ihmislapsen kanssa? Oletko sinä
todellakin ylösnoussut, Herra Jeesus Kristus? Näin pääsiäisen jälkeen
tämä kysymys tuottaa pistävää tuskaa.
Mutta — jos taisteleva pitää kiinni vain tästä: »Herra, en päästä
sinua, jollet siunaa minua» — niin taistelu päättyy voittoon. Ja
aurinko nousee, kun sivuutamme tuon tuskallisen taistelun hetken. Amen.