Nyt seuraamme kahta opetuslasta, jotka ovat matkalla Emaukseen. Toisen
tunnemme nimeltäkin; hän on Kleofas.
He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan olleet läsnä sinä päivänä,
jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli ollut ilon ja riemun päivä.
Silloin oli kaupungissa oleskellut paljon kansaa, ulkomaalaisia
Kreikasta, Roomasta, Afrikasta ja Vähästä-Aasiasta. Kaikki he olivat
saaneet nähdä Herran. Se oli ollut juhlapäivä. Silloin oli tuottanut
kunniaa Jeesuksen seurassa esiintyminen.
Ja nyt — vain viikko tuon suurenmoisen päivän jälkeen oli kaikki
muuttunut: — Mestari kuollut ja opetuslapset pakosalla. Kuka saattoi
sellaista käsittää?
He muistivat hetken, jolloin näkivät Mestarin Pilatuksen palatsin
parvekkeella, sidottuna kuin suurin pahantekijä. He kuulivat
kansajoukon raivokkaat huudot, näkivät Barrabaksen irti ja väkijoukon
kantavan häntä olkapäillään, — tuon kuuluisan rosvon, joka oli monta
murhaa tehnyt. Silloin he säikähtivät ja pakenivat kaupungista. He
eivät voineet ymmärtää enää yhtään mitään.
Nyt he ovat matkalla Emaukseen. He olivat — ainakin Kleofas — sieltä
kotoisin.
Ja he ovat niin tavattoman murheellisia: — pelko asuu heidän
sydämessään. Mitä mahtanee heille itselleen vielä tapahtua? Olivathan
he molemmat nimeltä tunnettuja. Eivätkö jerusalemilaiset olleet nähneet
heitä Jeesuksen seurassa. Eivätkähän he olleet sitä salanneetkaan.
Päinvastoin: he olivat sen tunnustaneet loistavin silmin. »Olitko
sinäkin mukana, Kleofas?» »Olin, etkö nähnyt minua? Minähän johdin
joukkoa, joka lauloi: 'Hoosiannaa Daavidin Pojalle!'»
Ilta pimenee. Puut heittävät synkkiä varjoja tien yli. Tuuli tohahtelee
pahaenteisesti. Ah, kunpa he ehtisivät kylään ennen pimeän tuloa!
Mikä liikkuu tuolla puiden varjossa? Se on jokin — jokin olento.
Varmaankin joku ylipappien lähettämä urkkija. He suhtautuvat
äärimmäisen varovasti jokaiseen tuntemattomaan. Nyt ei uskaltanut
luottaa ystäväänsäkään. Oli oma henki vaarassa.
Metsiköstä astuu heidän luokseen outo, tuntematon mies, ja liittyy
heidän seuraansa. Oh, he kyllä osaavat olla varuillaan. Älköön tuo
muukalainen luulko niin vain saavansa heitä ansaan.
»Mitä te kävellessänne puhelette keskenänne?»
Siinä se oli tuo tuhoa ennustava kysymys. He seisahtuvat hämillään ja
pelon valtaamina. He luovat muukalaiseen epäluuloisia katseita. Mitä
mies oikein tarkoitti?
Mutta — noissa kasvoissa oli jotakin, joka sai pelon poistumaan,
epäluulon hälvenemään. Niin rauhalliset ja tyynet kasvot ja katse
vakava ja syvä. Tuollaisessa katseessa ei voinut vilppi piileksiä.
Ja sitten alkaa keskustelu.
Eikö tässä tarjoudu katseltavaksemme mitä havainnollisin kuva ihmisen
elämästä?
Mekin olemme monesti sanoneet: »Me toivoimme...» Ja eivätkö myös nuo,
jotka haudoissa lepäävät, ole kerran sanoneet: »Me toivoimme...?»
Ovatko toiveemme toteutuneet?
Sinä toivoit paljon pojastasi, jonka kuolema vei. Kuvittelit,
minkälainen hän olisi aikamiehenä, ja kuinka hauskaa olisi silloin
tällöin tulla käymään hänen kodissansa. Nyt hän lepää tuolla
hautuumaassa kirkon vieressä. — Sinä toivoit elämältä hyvää osaa monen
vuoden raadannan jälkeen, — pientä itsenäistä palstaa ja peltotilkkua,
vanhuuden päivien varaa. Mutta sen sijaan menetit terveytesi ja jouduit
kunnan hoitoon. — Sinä toivoit onnellista yhdyselämää rakastamasi
miehen kanssa. Mutta — eräänä yönä hänet murhattiin ja talo, johon
sinun piti astua vastavihittynä vaimona, poltettiin. [Sellainen tapaus
sattui Sodankylässä.] Oi, meidän rakkaimmat toiveemme ovat jääneet
toteutumatta. Me luulimme elämän vaikenevan, mutta se pimenikin
täydellisesti.
Silloin — juuri synkimmän murheen hetkellä liittyy seuraamme mies, joka
selittää meille kaiken. Hän kulkee vierellämme ja puhelee: »Niin...
sinun poikasi kuoli. Ymmärrän murheesi. Mutta... ajattelepas, jos
hänestä olisi tullut tuhlaajapoika... jos hän olisi tuottanut sinulle
vain pelkkiä pettymyksiä. Taikka... jos hän juuri täysi-ikäiseksi
päästyään olisi esim. tapaturmaisesti kuollut. Kumpi on parempi?
»Sinä et saanut haluamaasi palstaa, vaan sensijaan jouduit
kunnalliskotiin. Mutta ajattelepas, jos olisit menettänyt sielusi. Etkö
muista... sinä et viimeisenä kymmenenä vuotena puhunut muusta kuin
tuosta palstasta ja _miten_ sinä puhuit? Sinä kerskailit ja sanoit:
'Tämä mies kyllä saa, kun tahtoo! Ei siihen tarvita mitään Jumalan
siunausta.' Entäs nyt... nyt istut täällä, mutta sieluusi paistaa
ikuinen päivä: Jumalan valtakunnan ihana todellisuus. Kumpi on parempi?»
Näin hän puhelee meille, tämä mies, joka liittyy seuraamme. Ja me
tunnemme, kuinka hänen sanansa tyynnyttävät ja virvoittavat meitä. Hän
selittää meille »kirjoitukset». Elämä on kärsimystä ja kipua. Miksi?
Siksi, että se on koulua, joka kasvattaa meitä iankaikkisuutta varten.
Kun nämä asiat rupeavat lämmittämään sydäntämme, tunnemme, että se on
juuri tuo ristiinnaulittu Jeesus Kristus, joka meille puhuu. Hän ei
olekaan kuollut, vaan hän elää. Me tunnemme hänet elämämme vaikeissa
tilanteissa.
Mutta — ennen kaikkea tunnemme hänet »leivän murtamisessa» t.s. tuolla
kirkon perällä, pyhää Ehtoollista nauttiessamme. Sen vuoksi ohjatkaamme
askeleemme usein sinne. Se paikka on kaikkia murheellisia sieluja
varten, kaikkia elämän raatelemia, kaikkia haaksirikkoon joutuneita
varten. Siellä elämämme polku parhaiten valkenee.
Nuo kaksi opetuslasta palasivat Jerusalemiin suurella ilolla. Nyt
heitä ei enää peloittanut pimeä, yksinäinen tie. Heidän sielussaan
loisti uusi valo. Jerusalem tuolla tähtitaivaan alla näytti
salaperäisen kirkkauden ympäröimättä. Se ei ollut enää se raakojen
intohimojen kaupunki, joka äsken oli kammottanut heitä. Sitä valaisi
ylösnousemuksen aamunkoi.
Sellaiseksi muuttuu meidänkin elämämme. Sekään ei enää peloita eikä
kammota. Kaikkine kärsimyksineen, pettymyksineen ja taisteluineen se
vaikenee meille ihanaksi Jumalan lahjaksi, jota ajatellessa sydämen
valtaa kiitollisuus. Amen.