Ymmärrämme hyvin roomalaiskatolilaisia, jotka ovat Neitsyt Mariasta
tehneet taivaan kuningattaren. Sellainen pyhä nainen, äiti, ei heidän
mielestään voinut kuolla, vaan astui suoraan taivaaseen.
Me, luterilaiset, emme voi uskoa Neitsyt Marian synnittömään
sikiämiseen paremmin kuin hänen taivaaseen astumiseensakaan. Meistä
on luonnollista, että hän kuoli luonnollisella tavalla ja kuolemansa
jälkeen kannettiin johonkin Juudanmaan kalmistoon monien onnellisten ja
monien murheellisten päivien jälkeen. Mutta meidän, luterilaistenkin,
täytyy syvästi kunnioittaa tätä pyhää naista, sillä hän on ollut
jaloimman ihmislapsen äiti. Me emme jumaloi häntä, emme rukoile häntä,
vaan rakastamme häntä, niinkuin rakastamme jaloja ihmisiä.
Neitsyt Maria on kokenut kaikki äidin ilot ja surut. Hänen sielunsa on
käynyt läpi tuon inhimillisen asteikon, jossa muutamat kielet väräjävät
onnea, toiset syvintä surua.
Siihen aikaan, josta tekstimme puhuu, hän eli vielä onnensa alkukautta.
Pyhät, suloiset aavistukset täyttivät hänen povensa: hän odotti
poikansa syntymää. Ihanat tulevaisuuden toiveet liittyivät tähän
odotettuun lapseen: hänestä oli tuleva suuri kansansa seassa.
Pyhä Raamattu ei ole meille säilyttänyt tietoja Jeesuksen
varhaisimmasta lapsuudesta. Mutta me voimme sen hyvin kuvitella.
Onnellinen perhe eleli hiljaisessa Natsaretissa puuseppä Joosefin
huoneessa ja onnellisista onnellisin oli varmaankin perheen äiti,
Neitsyt Maria.
Ja hänellä oli täysi syy siihen, sillä hänen poikasensa, tuo odotettu,
luvattu, oli kaunis. Sellaisia syviä, miettiviä silmiä ei ollut kellään
toisella. Hän saattoi iltahetkinä takkavalkean ääressä vaipua syviin
mietteisiin, kuunnellessaan kertomuksia Vanhasta Testamentista. Isä
Joosef osasi niitä ja äiti Maria myös. Sellaisten hetkien jälkeen
saattoi poikanen juosta äitinsä luo, painaa päänsä tämän syliin ja
huudahtaa: »Oi, äiti! Minäkin tahdon tulla profeetaksi!»
Mitähän mahtoi Neitsyt Maria sellaisina hetkinä tuntea?
Äidin onnea, äidin levottomuutta.
Varmaankin hän silitti poikasensa päätä ja hymyili hellästi. Niin,
hänen pojastaan oli kerran tuleva profeetta. Hän astuisi kansansa eteen
saarnaamaan. Ja sitä auringon paistetta, sitä valoa, joka silloin
tulvahtaisi yli maan! Silloin toteutuisi tuo ihana sana: »Sinun
valkeutesi puhkeaa kuin aamurusko!» Mutta samalla hänen sydäntään
vavahdutti pelko: profeetan kutsumus oli vaarojen alainen.
Neitsyt Maria sai nähdä poikansa profeettana. Hän sai kuulla tämän
puhuvan. Hän sai nähdä, kuinka köyhä kansa kiitti ja jumaloi häntä,
— mutta myös, kuinka hän joutui riitaan johtomiesten kanssa. Hänen
äidinsydämensä kärsi.
Ja vielä: toisinaan muuttui hänen rakas poikansa niin omituiseksi,
melkeinpä vieraaksi. Erikoisesti painui yksi tapaus lähtemättömästi
Neitsyt Marian mieleen. Hän oli kerran poikaansa hakemassa. Sanottiin
tämän oleskelevan jossakin Juudean puolessa. Ei milloinkaan aikaisemmin
ollut Maria tuntenut sellaista levottomuutta kuin tällä matkalla.
Yhtäältä hän ihaili poikaansa, tämän rohkeutta, tämän intomielisyyttä,
mutta toisaalta hän taas pelkäsi hänen puolestaan. Miten kävisi
tuon rakkaan pojan, jos hän suututtaisi ylhäiset fariseukset ja
kirjanoppineet?
He pääsivät vihdoin perille. Talon edusta oli täynnä kansaa ja sisältä
huoneesta kuului Jeesuksen ääni. Hän oli parastaikaa puhumassa.
Maria lähetti jonkun sanomaan, että omaiset odottivat ulkona. Mutta
mikä kylmä vastaanotto, mikä jäätävä vastaus! »Kuka on minun äitini?
Jokainen, joka tekee taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni,
sisareni ja äitini!»
Sinä hetkenä Neitsyt Maria harhaili pimeässä: hänen rakas poikansa
häpesi häntä, ei tahtonut tunnustaa häntä omakseen.
Mutta — korkeimmilleen hänen tuskansa kohosi sinä hetkenä, jolloin tämä
poika riippui ristillä. Silloin kävi miekka hänen sielunsa läpi.
Oi, hän oli ollutkin niin kiivas toisinaan... tämä poika, tämä iäkäs,
tämä murheen ja ilon lapsi. Mutta hän tarkoitti sittenkin vain hyvää.
Jos johtomiehet olisivat tunteneet hänet niinkuin hän, Maria, tunsi,
eivät he olisi voineet noin julmasti häntä kohdella.
Vasta jälkeenpäin kirkastui Marialle, minkävuoksi hänen poikansa piti
kärsiä ja kuolla.