Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että Raamattu sisältää monta
liikuttavaa elämäntarinaa, pieniä palasia ihmiselämästä, jotka
välittömyydellään vangitsevat meidät? Sellainen on tämäkin kertomus
syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa.
Hänestä on tullut historiallinen henkilö, vaikka emme edes tiedä
hänen nimeään emmekä sitä kaupunkia, jossa hän asui. Mutta — hänen
kyyneleiset kasvonsa ovat niin painuneet ihmismieleen, että hänestä on
tullut esikuva katumuksentekijästä, koskapa hänet mainitaan joka kerta,
kun luetaan tuo liikuttavan kaunis rukous: »O sinä kaikkein armollisin,
ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus». Tällaisena katumuksentekijänä
hän on saanut paikan Pietarin ja katuvan ryövärin rinnalla.
Hän oli viettänyt sangen kevytmielistä elämää, niin että hän kyllä
oli hyvin tunnettu. Kaikki naimisissa olevat naiset ja nuoret siveät
neitoset katselivat häntä halveksuen, kun hän joskus tuli heitä vastaan
kaupungin kadulla. Oh, hän oli hyvin turmeltunut ja hyvin vaarallinen.
Hän asui jossakin kaupungin laitapuolella. Hänen asunnostaan emme tiedä
mitään. Tiedämme ainoastaan, että hän omisti kauniin alabasteripullon,
joka oli täynnä hyvänhajuista voidetta. Tuon pullon sisältö käytettiin
synninpalvelukseen. Nainen voiteli sillä itseään lähtiessään öisille
retkilleen.
Kuinka kauan hän oli viettänyt tällaista syntistä elämää — emme tiedä.
Varmaankin monia vuosia. Hän oli paatunut; ei hän välittänyt itsestään
eikä ihmisten ylenkatseesta. Hän eli huoletonna, vaipuen päivä päivältä
yhä syvemmälle. Jokainen piti häntä parantumattomana.
Mutta — sitten tapahtui käänne. Hän oli kerran sattunut paikalle, kun
Natsaretin profeetta saarnasi. Sellaista saarnaa hän ei ollut ennen
kuullut. Hän oli kuvitellut sen käyvän samaan tyyliin kuin fariseusten
ja kirjanoppineiden puheen, — noiden, jotka olivat niin pyhiä, niin
tavattoman pyhiä virallisesti, mutta joiden joukosta löytyi yksi ja
toinen sellainenkin, jolle hänenkin halveksittu, kirottu seuransa
kelpasi. Sellaisille saarnamiehille hän oli hymyillyt pilkallisesti.
Mutta — tämä Natsaretin profeetta oli aivan toista maata. Hän itse
oli puhdas. Jos kukaan niin hän olisi voinut tuomita. Hänellä olisi
ollut valta siihen. Mutta — hän ei sitä tehnyt. Päinvastoin hän puhui
lempeästi. Hänen puheestaan huokui syvä sääli kaikkia langenneita ja
kovaosaisia kohtaan. Ilmankos publikaanit ja syntiset parveilivatkin
hänen ympärillään eikä hän ajanut heitä pois. Tämä oli lähtemättömästi
painunut naisen mieleen.
Siitä ajasta alkaen hän ei enää ollut rauhallinen. Hän jatkoi kyllä
entistä ammattiaan, mutta hän ei tehnyt sitä enää samalla mielellä kuin
ennen. Kotona yksin ollessaan hän itki, itki katketakseen, kurjaa,
viheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja viaton ja
ajatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt — nyt
oli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.
Mutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin opettaja
vierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin taloon
päivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.
Hän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän
kyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri
helppo päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen
palvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen
siihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon isännän
ja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se, mistä päivän
evankeliumi kertoo.
Mitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?
Vaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!
Mutta — hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt
huomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat
kiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä
tässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta — hän
ei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri
persoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki sydämen.
Tämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten ihailuamme.
Sillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi
syy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin ihmiset.
Hän eroaa parhaistakin heistä.
Sillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin
täydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä
on kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä _juuri nyt_.
Tilaisuus ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon _tilaisuutta_?
Me saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään lempeästi,
mutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.
Jeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia
tilaisuuksia. Hän ottaa vastaan _aina_. Hän on niin täydellisesti ehyt,
niin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.
Tällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.
Meillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja kärsimyksemme.
Elämässämme on sattunut tapauksia, joita parhaimpien ystäviemmekin
olisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta Kristusta olisi, ei olisi
ketään, kenen puoleen kääntyisimme.
Mutta — nyt on _hän_ ja hän antaa synnit anteeksi.
Tästä, rakkaat ystävät, me iloitsemme. Vapahtaja tuntee elämän. Hän
tietää, minkälaisia elämäntarinoita tämän vanhan maan pinnalla voi
esiintyä — toinen toistaan murheellisempia.
Mutta — jos katumuksemme on vilpitön, on anteeksiantamus myös ehdoton.
Amen.