Ei ole helppo lähteä omasta maasta vieraisiin, outoihin oloihin. Se,
joka väittää päinvastaista, ei ole koskaan mitään sentapaista kokenut.
Taikka sitten hän on kevytmielinen, pintapuolinen ihminen.
Voimme siis melko hyvin ymmärtää Abramin tunteet sinä hetkenä, jolloin
Jumala hänelle sanoi: »Lähde maaltasi ja syntymäpaikastasi sille
maalle, jonka minä sinulle osoitan.» Ei Abram varmaankaan tervehtinyt
ilolla tuota käskyä. Päinvastoin hän tuli murheelliseksi. Olemme siitä
aivan varmat, vaikkei sitä Raamatussa nimenomaan sanotakaan.
Silloin — tuon käskyn saatuaan — hän nimittäin vasta oikein huomasi,
kuinka rakas oli kotiseutu. Tietysti hän oli rakastanut sitä ennenkin,
mutta ei ollut tullut sitä erikoisemmin ajatelleeksi. Vasta sinä
hetkenä, jolloin hänen käsketään luopua siitä, hän huomaa sen. Niin on
tavallisesti, että jonkin asian arvo ja merkitys selviää vasta sitten,
kun emme enää omista sitä.
Niin kävi Abraminkin. Vasta nyt hän huomasi, kuinka kaunis saattoi olla
laaja ruohotasanko, missä tuuli hiljaa heilutteli täydeksi kasvanutta
heinää. Vasta nyt hän havaitsi, kuinka runollisen kaunis oli kylän
ulkopuolella sijaitseva kaivo palmujen siimeksessä ja kuinka hauskaa
oli katsella, kun siellä karjaa juotettiin. Nyt hän näki tuon kaiken
avoimin silmin. Ja nyt hänen käskettiin se jättää.
Abram suri, mutta totteli kuitenkin. Ei olisi johtunut hänen
mieleensäkään ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Vaikk'ei ollut tietoa
matkan suunnasta eikä päämäärästä, hän lähti. Hän luotti niin lujasti
Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa.
Tässä kohden Abram on suuri, hän kohoaa niin paljon yläpuolellemme,
että on saanut uskon isän nimen. Hän sopii siis esikuvaksemme.
Elämässä joudutaan monta kertaa sellaiseen kohtaan, jolloin kysytään:
tahdonko tehdä, niinkuin Jumala käskee? Oma tahto panee vastaan, mutta
Jumalan tahto, joka on omalletunnolle kirkastunut, vaatii ratkaisua.
Mitä teemme silloin?
On kysymys esim. köyhän ystävän auttamisesta. Hän kertoo suoraan ja
peittelemättä, millainen hänen taloudellinen tilansa on. Rahasummalle,
joka tässä on kysymyksessä, hän ei voi antaa muita takeita kuin sen,
että hän sen kyllä maksaa, jos saa elää. Siinä on tuo pieni _jos_.
Vastakkaisessa tapauksessa se kaiken todennäköisyyden mukaan jää
maksamatta.
Tämä ystävä on tuttu, hyvin tuttu. Tunnemme hänet kuin itsemme ja
luotamme häneen ehdottomasti Siinä on vain tuo pieni _jos_ ja rahasumma
on suuri Mitä teemme?
Oma tahto ei olisi halukas taipumaan, mutta Jumalan tahto vaatii
antamaan. Jos meillä on hituisenkin Abramin uskoa, me annamme, annamme
arvelematta, iloisella, vapaalla mielellä. Olemme kuuliaisia Jumalan
äänelle omassatunnossamme.
Tai voi ratkaisu olla vielä vaikeampi. Se on niin vaikea, että tuntuu
siltä, kuin riistettäisiin rinnastamme sydän ja poljettaisiin maahan.
Silloin nousee kaikki meissä vastarintaan. Ei... me emme tahdo... emme
voi! Suostuminen sellaiseen on samaa kuin kuolema.
Mutta Jumalan tahto vaatii toisin. Se vaatii taipumaan, alistumaan,
uhraamaan. Silloin on taas Abramin ratkaisu edessä: — lähde maaltasi!
Mitä teemme?
Kuuntelemme Jumalan ääntä, alistumme, taivumme. Tunnemme kyllä
seisovamme kuin jyrkänteen reunalla ja syvyys ammottaa allamme. Mutta
— jos luotamme Jumalaan — uskallamme hyppäyksen ja saamme iloksemme
havaita, että meidät otettiin pehmeästi vastaan. Mahdoton muuttui
mahdolliseksi.
Sinä, kuulijani, tiedät kyllä, milloin olet elämässäsi ollut
suorittamassa Abramin muuttoa. Tiedät, että minä puhun totta. Se käy,
se käy kyllä Jumalan ihmeellisellä avulla, jos vain ihminen uskaltaa
kokonansa heittäytyä Jumalan käsiin.
Mutta — ehkä on joukossamme niitä, jotka ovat tähän saakka kiertäneet
tuon kipeän paikan. Omatunto vie tavan takaa sen äärelle, mutta oma
tahto, syntinen, heikko tahto, panee vastaan. Mitä teet? Aiotko
edelleenkin jatkaa Jumalan kiusaamista?
Sillä se on Jumalan kiusaamista, jollei heti tottele häntä. Asia vain
pahenee. Huomenna on paljon vaikeampi panna täytäntöön sitä, mikä
kuuluisi tälle päivälle. Viikon ja kuukauden päästä se on vieläkin
vaikeampaa. Päätä tänään! Kuuntele Jumalan ääntä omassatunnossasi.
Oli kerran mies, jonka oli hyvin vaikea taipua Jumalan tahtoon. Se
oli niin vaikeaa, että tuskan hiki hänen otsaltaan tippui maahan
veripisaroina. Jos hän olisi ollut syyllinen, olisi sen paremmin
saattanut käsittää. Mutta — hän oli syytön, viaton. Hän koetti ajatella
muita, mutta sittenkin se tuntui vaikealta.
Se oli Jeesus, meidän Vapahtajamme.
Sinä tiedät, kuinka kävi. Vapahtaja taisteli Getsemanessa ja voitti.
Oli hyvä, että hän voitti. Miten olisi käynyt, jollei hän olisi
voittanut? Emme uskalla ajatella sitä.
Sinulla ei koskaan voi olla vaikeampi kuin Vapahtajalla. Senvuoksi
on sinun taivuttava, tuntukoon miltä tahansa. Vapahtajan ja Abramin
kuuliaisuus on niin suurta — ensinmainitun vielä moninkertaisesti
suurempaa kuin jälkimmäisen — että meidän kannattaa ottaa siitä vaarin.
Meidän kannattaa seurata sitä. Amen.