Joosefilla ja Marialla oli suuri huoli; he olivat palaamassa
juhlilta ja olivat kadottaneet poikansa. Jeesusta ei löytynyt siitä
matkaseurueesta, johon vanhemmat kuuluivat. He olivat käyneet
kokonaisen päivämatkan, etsien häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta.
Saattoihan nim. helposti kuvitella, että vilkas poikanen oli kulkenut
edellekäsin ja oleili jossakin tuttujen joukossa. Tuollaistahan kyllä
sattui. Mutta turhaan: — poikaa ei löytynyt. Silloin palasivat Joosef
ja Maria Jerusalemiin syvästi huolestuneina.
Kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin he hänet löysivät. He
olivat etsineet kaikki mahdolliset paikat, kadut ja kujat, torit ja
kaupat; he olivat kyselleet tutuilta ja tuntemattomilta ja saaneet
joka kerta kieltävän vastauksen. Oi, kuinka monta kertaa he olivat
saaneet kieltävän vastauksen. »Ei ole nähty.» Ja sitten kylmä
päännyökkäys. Kukapa suuressa maailmankaupungissa kiinnitti huomionsa
kaksitoistavuotiaaseen poikaseen. Vihdoin, pitkän ja tuskallisen
etsimisen jälkeen he löysivät hänet temppelistä.
Me sanomme: kyllä on lapsista huolta. Ja se on totta. Mutta —
huolehdimmeko aina siitä, mikä on heille kaikkein tärkeintä?
Perheenisä, jolla on suuri lapsijoukko, tietää kyllä, mitä merkitsee
työnteko heidän hyväkseen. Rahaa ruokaan, kenkiin ja vaatteisiin,
rahaa kirjoihin ja koulunkäyntiin, rahaa mahdollisten sairaustapausten
varalle. Mutta onko siinä kaikki?
Moni isä ajattelee: kun tämän kaiken kunnolla täytän, olen tehnyt
velvollisuuteni. Mutta onko niin? Eikö ole mitään enää jäljellä?
Rakkaat kuulijani! Pääasia on vielä jäljellä: lapsen sielu. Kuinka olet
huolehtinut siitä?
Ei riitä vain se, että ansaitsemme lapsillemme jokapäiväisen leivän.
Tarvitaan vielä muutakin. Lastemme sielu odottaa myös vaalijaansa. Ja
se vaalija olet sinä, isä ja äiti.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että papinvirka on paljon
yleisempi kuin mitä yleensä otaksutaan? Jokainen isä on pappi perheenä
keskuudessa.
Mistä johtuu, että niin moni, joka kerran oli puhdas, on joutunut
turmioon?
Sinä sanot: se on tavattoman vaikea tehtävä. Koko tuo
kasvatuskysymys... se antaa päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja
kuinka pystyy siihen oppimaton isä ja äiti?
Ei ole kysymys opista eikä lahjoista. Nekin ovat kyllä kallisarvoisia,
mutta sittenkään ne eivät ole pääasia. On kysymys sydämestä t.s. siitä,
rakastatko lapsiasi koko sydämestäsi.
Se saattaa tuntua tarpeettomalta kysymykseltä. Kukapa isä tai äiti
ei rakastaisi lapsiaan, noita herttaisia, viattomia olentoja, jotka
antavat kodille sen oikean hengen. Niin — saattaa tuntua siltä. Mutta
sittenkin tahtoisin väittää, ettemme riittävästi rakasta lapsiamme, jos
jätämme heidän sielunsa viljelemättä.
Kuinka sitten voimme viljellä sitä?
Siihen kysymykseen annetaan kasvatusopin oppikirjoissa monta
viisasta vastausta. Mutta minä en nyt välitä niistä. Otan asian
käytännöllisemmin.
Sanon ensiksikin, että sinun on omistettava aikaa lapsillesi.
Kun tulet työstäsi ja olet hiukan levännyt, mene lastesi luo ja ota
selvää heidän puuhistaan. Kuuntele kärsivällisesti heidän pieniä
kertomuksiaan päivän menosta. Älä ajattele, että ne ovat vähäpätöisiä
tahi jonninjoutavia. Muista, että niihin kiinnitetään huomiota
sellaisessa paikassa kuin taivas.
Et usko, kuinka mielenkiintoiseksi muodostuu tuollainen iltahetki
lasten parissa. Kun osoitat huomaavaisuutta heille kuuntelemalla
heidän pikkujuttujaan, saavutat sen ehdottoman varman aseman, että
he luottavat sinuun kaikessa. Siten kykenet ohjaamaan heidän pienet
ajatuksensa myös näkymättömän maailman asioihin, pääset käsiksi heidän
sieluunsa.
Onnellisia ne lapset, joiden vanhemmat omistavat aikaansa heille.
Heidän pikku maailmansa portilla seisoo uskollinen vartija, joka estää
pahan sinne pääsemästä. Se vartija on oma isä ja äiti.
Leiki lastesi kanssa. Se on toinen kohta, johon tahdoin tulla.
Moni isä ja äiti ajattelee, ettei heille kuulu leikkiä lasten kanssa.
Lapset leikkikööt keskenään. Isä ja äiti korkeintaan valvovat, että
leikit pysyvät oikeissa rajoissa. Mutta — se ei vielä riitä. Sinun
tulee leikkiä lastesi kanssa.
Oi, kuinka leikki, iloinen, viaton leikki avaa lasten sydämen! Ja kun
isä ja äiti vielä ottavat siihen osaa! Minä luulen, että useimmat
lapset kuvittelevat Jumalan taivaassa leikkivän lasten kanssa.
Sitten voit puhua heille, kertoa jotakin Jumalasta ja Vapahtajasta.
Ja saat nähdä, kuinka tarkkaavasti sinua kuunnellaan. Tai jos et osaa
puhua, voit lukea heille. Ole varma siitä, että muisto tällaisesta
vanhemmasta, joka näin ottaa osaa lastensa elämään, säilyy lapsen
sydämessä vielä kauan senkin jälkeen, kun hän on jättänyt lapsuutensa
leikit, — niin — saattaa säilyä elämän loppuun asti.
Nämä ovat niin tavallisia asioita, mutta kuitenkin ne usein
laiminlyödään. Ja laiminlyönti tapahtuu lasten vahingoksi — ennen
kaikkea heidän sielunsa vahingoksi.
Joskus elämän varrella saattavat nämä laiminlyönnit ruveta painamaan
omaatuntoa.
Lähetyssaarnaaja David Livingstonesta kerrotaan, että hänet kerran
valtasi suuri murhe. Hän silloin kaukana Sisä-Afrikassa, tuhansien
penikulmien päässä kotimaasta. Se murhe, joka häntä tuolla kertaa
painoi, johtui siitä, että hän oli niin vähän leikkinyt lastensa kanssa.
Ajattelepas — mies, jonka sydämellä on koko mustien maanosan hätä,
itkee sen vuoksi, että on niin vähän joutanut leikkimään lastensa
kanssa.
Eikö se ole merkillistä?
Niin — salaisuus on siinä, että suuri lähetyssaarnaaja tiesi, kuinka
leikki avaa lasten sydämen. Hän katui sitä, ettei ollut tarpeeksi
käyttänyt tuota keinoa päästäkseen käsiksi lastensa sieluun.
Katso: älä ota sitä taakan kannalta. Ethän tee niin, ahertaessasi
muuten lastesi hyväksi. Sinähän teet työtä ilolla, tietäen, kuinka
suurta on työskennellä jonkun hyväksi. Ota samalta kannalta
tuo muukin... ajanvietto ja leikit lastesi kanssa... koko tuo
sielunhoidollinen työ lastenkamarissa. Puhu sinä vain lapsinesi ja jätä
seuraukset Jumalalle. Tässäkin pitää paikkansa Raamatun sana: »Toinen
on, joka istuttaa ja toinen, joka kastelee, mutta Jumala on se, joka
kasvun antaa.» Amen.