Uskallus merkitsee tässä samaa kuin ujostelemattomuus, — siis
ominaisuutta, jonka tuntomerkkinä on se, että ihminen jokaisessa
tilaisuudessa näyttää »oikeaa väriä». Siis jokseenkin samaa kuin
teeskentelemättömyys.
Se on tavallisesti ominaista nuoruudelle.
Nuorina ollaan teeskentelemättömiä, — ainakin suuremmassa määrässä kuin
vanhempina, enemmän elämää kokeneina. Silloin ei tavallisesti olla
herkkiä ilmaisemaan sisimpiä ajatuksia. On tultu varovaisiksi.
Se voi kyllä käydä päinsä monella elämän alalla. Onhan maailmassa
toimialoja, joilla sisimpien ajatusten ja todellisten tarkoitusten
salaaminen luetaan elämän suurimpiin taitoihin kuuluvaksi. Sellainen on
esim. valtiomiehen toimiala.
Maailman valtioviisaus, jonka tarkoituksena on lujan otteen
pysyttäminen oman maan käsissä, rakentuu suurelta osaltaan sille
taidolle, kuinka kulloinkin osataan olla taitavia ja salaperäisiä.
Luulen, että meidän Jumalallamme taivaassa on paljon näitä miehiä
vastaan.
Toista on hengen elämän, Jumalan valtakunnan alalla. Siellä ei
valtioviisaus saa tulla kysymykseen. On aina näytettävä oikeaa väriä.
Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että olisi aina oltava valmis
todistamaan niinkuin esim. Pelastusarmeijassa. Päinvastoin tuollainen
pakollinen todistaminen voi hyvin usein tukahduttaa oikean uskonelämän.
Se on olevinaan uskallusta, ujostelemattomuutta, mutta pakon orjallinen
ies muuttaakin sen teeskentelyksi, uskalluksen vastakohdaksi.
Ei, minä tarkoitan, että olisit aina rehellinen ja suora. Silloinkin,
kun olet joutunut epäilyksiin. Se on sittenkin parempaa uskallusta kuin
vastakkaisen käsityksen antaminen itsestäsi.
Mutta — sinä sanot — tämähän ei oikeastaan kuulu minulle. Minähän olen
tavallaan luopio kirkollisessa merkityksessä. Minähän en voi uskoa
niinkuin muut. Olen luopunut noilta uskon suurilta valtateiltä, joita
joukot kulkevat. Löysin oman polkuni ja luulin sen johtavan perille.
Mutta — huomaankin eksyneeni suureen, pimeään metsään, ja polku on
häipynyt olemattomiin.
Mitä sanoisin sinulle?
Sanoisinko: käänny takaisin, palaa tutuille, entisille poluille, joita
lapsena vaelsit?
En, sillä tiedän, ettet kuitenkaan voisi sitä tehdä.
Mitä siis sanoisin?
Sanon: älä heitä pois uskallustasi! Pyri vain eteenpäin! Seuraa
vakaumustasi, jonka olet suurten taistelujen kautta saavuttanut. Älä
rupea tuskailemaan uskonkappalten kanssa. Jos olet ne kerran heittänyt,
niin anna niiden olla. Sillä sydämessäsihän asuu kuitenkin voimakas
totuuden löytämishalu. Älä heitä pois uskallustasi, jonka palkka on
suuri!
Luuletko, ettei Jumala taivaastaan seuraa sinun kulkuasi? Oi, sinun
matkaasi hän juuri seuraakin. Hän on itse istuttanut poveesi tuon
kipinän, tuon halun tinkimättömään tutkimiseen ja arvosteluun. Sinä
olet uskollinen itsellesi juuri tuota halua seuratessasi.
Sanot: onhan minulla jo joku pieni sirunen, joku kallis kultajyvänen.
Olen saanut sen ihanan, vapisuttavan vakaumuksen, että Jeesus Kristus
on ihminen. En tahdo kieltää hänen jumaluuttaan, mutta en käsitä
sitä vielä. Mutta — ihminen, se ajatus lämmittää ja rohkaisee minua
sanomattomasti.
Niin — älä heitä pois uskallustasi. Pidä kultajyväsi. Sinulla on jo
Vapahtaja, joka kuljettaa sinua eteenpäin.
Katso: urhoollisimmat sotilaat palaavat taistelusta haavojen
peittäminä. He eivät säästäneet itseään. He eivät halunneet vetäytyä
pois. Heidän olisi ollut toisinaan helppo suojata itseään ja siten
välttyä iskuilta. Mutta — heidän intonsa, paras osa heissä, vaati
ryntäämään eteenpäin.
Luuletko, ettei Jumala pysty arvostelemaan sinua oikein, sinä
epäilysten haavoittama sielu? Kerran kun pääset perille — ja sinä
pääset! — hän osoittaa sinua enkeleilleen ja sanoo: »Katsokaapa tätä
taivaltajaa. Hän valitsi sangen vaikean tien. Hän lähti kulkemaan sen
suuren korven läpi, jonka nimi on Yksinäisyys. Hänellä ei ollut toveria
matkalla. Hän uupui ja lankesi monta kertaa, hän repi vaatteensa
piikkipensastoissa, mutta perille hän on kuitenkin päässyt. Hoitakaa
hänen haavansa ja antakaa hänelle uudet, ehyet vaatteet.»
Niin — älä heitä pois uskallustasi. Kulje eteenpäin. Sinähän et tahdo
kuulua niihin, jotka »vetäytyvät pois». Sinä pyrit päämäärään. Tietysti
sinun olisi paljon mukavampi astua uskonnollisen tavanmukaisuuden
teitä. Siellä olisi sinulla paljon tovereita ja saisit olla rauhassa.
Ei kukaan tuomitseisi eikä arvostelisi sinua. Nyt jokainen osoittaa
sinua sormellaan ja sanoo: »Katsokaa hullua miestä, joka lähti metsään,
vaikka edessä oli selvä maantie.»
Niin — siellä olisi turvallista ja paljon matkakumppaneja, noita
pyhiinvaeltajien joukkokaravaaneja, jotka oppaittensa johdolla
matkaavat majapaikasta toiseen, uskotellen, että heidän tiensä on
ainoa, joka vie Pyhään maahan.
Ei — kulje sinä vain yksinäsi. Perille sinäkin pääset. Saat kerran
hämmästyksellä todeta, että sinuun sovellutetaan tekstimme loppusanat:
»... vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi». Amen.