Vanha kirkkovuosi on loppunut; me seisomme uuden kynnyksellä. Me
suuntaamme katseemme tulevaisuuteen: mitä on tämä uusi kirkkovuosi
tuova tullessaan?
On niin somaa nähdä, että päivän evankeliumikin viittaa tulevaisuuteen
— siihen aikaan, jolloin Jumalan valtakunta ilmestyy täydessä
kirkkaudessaan.
Milloin se tapahtuu?
Toiset sanovat sen jo tavallaan tapahtuneen tahi että se tapahtuu
parhaillaan; toiset taas ovat sitä mieltä, että se tapahtuu
tulevaisuudessa.
Emme rupea väittelemään tästä; olemme yksinkertaisesti sitä mieltä,
että se tapahtuu tulevaisuudessa. Pääasia on vain, että Jumalan
valtakunta kerran ilmestyy täydellisenä. Ja silloin toteutuu se, mistä
tekstin sanat puhuvat.
Kaikki kansat kokoontuvat Jumalan vuoren ympärille, — tuon vuoren,
jolla toimeenpannaan »pidot parhaasta viinistä, ydinrasvasta ja
puhtaasta viinistä». Silloin pannaan myös pois »kääriliina», joka nyt
verhoaa kansoja, t.s. kaikki se, mikä nyt estää näkemästä Jumalan
tarkoituksia ja kunniaa.
Silloin on kuolema nielty iankaikkisesti, silloin on kyynelet pyyhitty
pois ihmislasten kasvoilta. Silloin on »kansan häpeä» poistettu koko
maasta.
Silloin antavat kansakunnat Jumalalle tunnustuksen: »Katso, meidän
Jumalamme, jota me odotimme!»
Tällaisina aikoina kuin nämä on lohdullista ajatella, että Jumalan
valtakunta kerran ilmestyy kirkkaudessa.
Nyt ovat kansakunnat vielä kaukana rauhasta. Aseet on kohotettu
taisteluun. Ihmiskunta väänteleikse maailman sodan iskemissä haavoissa.
Jumalalla näyttää olevan kovin vähän sanottavaa. Maailman on vallannut
suuri huvitteluhalu; heikko sorretaan, väkevä esiintyy röyhkeänä.
Se, mikä erityisesti meitä nostaa ja kannattaa, on Jumalan sanan antama
_toivo_, — toivo paremmasta ajasta. Silloin kun ei apua näy, saamme
kiinnittää katseemme toivon tähteen.
Tiedämmehän, että — kuta pimeämpi yö on, sitä kirkkaammin tuikkivat
tähdet. Niin tämäkin lupaus Jumalan valtakunnan tulosta loistaa
kirkkaana nykyisenä raskaana aikana.
Toivo ylläpitää ja kannattaa, antaa uusia voimia, uutta rohkeutta ja
elämänhalua. Niinhän olemme jo kokeneet maallisessa elämässä.
Me työskentelemme täällä toivossa. Yhtä kannattaa yksi, toista toinen
toive. Mutta yhteistä kaikille on, että toivo ylläpitää.
Ihmiskuntakin kamppailee toivossa. Jokaisella kansakunnalla on omat
toiveensa. Sodassa tappiolle joutunut toivoo pääsevänsä kerran
kostamaan. Ja voittajaa elähdyttää toivo hyötyä voitostaan niin paljon
kuin mahdollista. Mutta ihmiskunnan jaloimpia elähdyttää lopullisen
rauhan toivo — sellaisen ajan odotus, jolloin kansakunnat, lyöden
sovinnon kättä toistensa kanssa, sanovat: »Katso, meidän Jumalamme,
jota me odotimme!»
Entäs me yksityiset ihmiset — mitä sanoo tämä sana meille?
Se kehoittaa meitäkin katsomaan tulevaisuuteen luottamuksella,
toivorikkaina. Se kehoittaa meitä viipymään tämän tulevaisuuden kuvan
tarkastelemisessa lapsen tavoin, joka kaunista kuvakirjaa katsellessaan
unohtaa ikävänsä. Sillä katso — äsken se vielä itki ja suuret kyynelet
vierivät sen poskia pitkin. Sillä oli niin kovin paha olla. Mutta nyt
se hymyilee kyyneltensä lomasta, koska äiti on ojentanut sille kauniin
kirjan. Sitä se nyt ihmetellen selailee ja sen surulliset ajatukset
vaihtuvat kirkkaiksi, onnellisiksi. Sen mielikuvitus kantaa sen toiseen
maailmaan, — maailmaan, jossa on vain hyvää ja kaunista.
Tällaisina aikoina kuin nämä painaa meidänkin sydäntämme usein raskas
murhe. Missä on Jeesus Kristus? kysymme me. Eikö hän näe, kuinka
surullisella kannalla täällä ovat asiat? Missä on Jumalan valtakunta,
josta kirkoissa saarnataan? Me näemme vain tuskaa, kärsimystä,
kyyneleitä ja kuolemaa, kalpeita, nälkäisiä kasvoja ja sammuneita
silmiä, joiden kerrallisen kirkkauden murhe on himmentänyt. Missä on
lupaus »kaiken uudelleen asettamisesta»?
Ystäväni, se lupaus on tässä esilläolevassa sanassa. Kerran koittaa
aika, jolloin kaikki kyynelet kuivataan. Jumala itse tekee sen ja — oi,
kuinka hellällä kädellä hän sen tekee! Aivan kuin äiti, jonka luokse
lapset tulevat itkien. He ovat riidelleet ja nyt on jokainen pikku
sydän murhetta täynnä; ja he vielä syyttävät toisiaan. Mitä tekee äiti?
Hän nuhtelee heitä lempeästi ja kuivaa sitten vuorotellen itsekunkin
silmät.
Tämänkaltaisen ihanan kuvan luo päivän sana eteemme. Tulee aika,
jolloin kuolemaa ei enää ole; se on menettänyt peljättäväisyytensä.
Silloin on sulanut viha ja katkeruus ihmissydämistä. Kokonaiset kansat
kohtaavat toisensa veljinä. He ojentavat toisilleen kätensä ja sanovat:
»Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme, ja hän pelastaa
meidät!» Kuinka mielellämme tahtoisimme olla mukana tuona päivänä!
Tällainen valoisa kuva sielussamme aloitamme nyt uuden kirkkovuoden.
Meillä ei ole täällä Hoosianna-laulua niinkuin etelän edistyneissä ja
väkirikkaissa seurakunnissa. Mutta minusta tuntuu siitä huolimatta,
että nyt on adventti. Sillä mehän voimme laulaa tuon laulun
sydämissämme, kun astumme kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä,
— hyräillä sitä matkalla koteihimme, kulkiessamme kirkasta talvista
tietä pitkin. Ja me voimme kuvitella, että puiden oksilla kimaltelevat
lumihiutaleet ovat kyyneleitä, — kärsivän ihmiskunnan kyyneleitä, jotka
Jumala on kerran pyyhkivä pois. Amen.