Elokuun viimeinen viikko saapui. Silloin Lavendel neidin piti olla
morsiamena. Kaksi viikkoa myöhemmin Annan ja Gilbertin oli määrä
matkustaa Redmondin korkeakouluun. Viikon kuluttua sen jälkeen oli
tapahtuva rouva Rakel Lynden muutto Vihervaaralle, hän siirtäisi
silloin kotihaltiansa entiseen vierashuoneeseen, joka jo oli valmiina
ottamaan hänet vastaan.
Hän oli myynyt huutokaupalla kaikki huonekalunsa ja talouskapineensa,
joita hän ei tarvinnut, ja nautti nykyään siitä kiitosta
ansaitsevasta puuhasta, minkä tuotti Allanin perheen auttaminen
tavaroiden pakkaamisessa. Pastori Allanin oli määrä pitää
lähtösaarnansa seuraavana sunnuntaina. Suuria muutoksia oli siis
tulossa, ja Anna tunsi hieman alakuloisuutta sekaantuvan iloisiin
tulevaisuudentoiveisiinsa.
-- Muutokset eivät ole yksinomaan huvittavaa laatua, mutta ne ovat
hyvin hyödyllisiä, sanoi herra Harrison miettivällä äänellä. --
Minkään ei pitäisi pysyä muuttumattomana enempää kuin kaksi vuotta --
korkeintaan. Jos kuluu pitempi aika, niin kaikki alkaa hapantua...
Herra Harrison istui poltellen verannallaan. Hänen vaimonsa oli
suurella uhrautuvaisuudella antanut hänelle luvan poltella salissa,
jos hän istuutui avonaisen ikkunan ääreen. Herra Harrison palkitsi
tämän jalomielisyyden menemällä ulos polttelemaan raittiissa ilmassa,
ja molemmat puolueet olivat siis tyytyväisiä toisiinsa.
Anna oli tullut pyytämään rouva Harrisonilta muutamia keltaisia
daalioita. Hän ja Diana aikoivat mennä Kaikurantaan myöhemmin illalla
auttamaan Lavendel neitiä ja Charlotta Neljättä kaikissa huomispäivän
juhlaa varten tehtävissä varusteluissa. Lavendel neiti ei itse ollut
koskaan kasvattanut daalioita: hänen mielestään ne olivat liian
pöyhkeileviä ja "pönäköitä", ja tuskinpa ne olisivat sopineetkaan
hänen vanhanaikaisen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan puutarhaansa.
Mutta kaiken kaltaiset kukat olivat sinä kesänä sangen harvinaisia
Avonleassa ja sen ympäristöillä, siitä oli Abe sedän rajuilma pitänyt
huolen; ja Anna ja Diana arvelivat, että muuan vanha vaaleankeltainen
kiviruukku, jossa tavallisesti säilytettiin piparkakkuja, mutta joka
nyt sullottiin täpötäyteen tummia daalioita, olisi aivan paikallaan
Kaikurannan rappusten pimeässä nurkassa, sammalvihreän seinäpaperin
tummaa taustaa vasten.
-- Lähdet kai korkeakouluun ensi tilassa? jatkoi herra Harrison. --
Niin, tulemme kaipaamaan sinua kauheasti, Emily ja minä. Mutta sehän
on totta -- rouva Lynde muuttaa Vihervaaralle, hohoi-jaa! Niinpä
niin, kukaan ei ole niin korvaamaton, ettei voitaisi löytää toista
hänen sijalleen...
Herra Harrisonin ivallista äänensävyä on aivan mahdoton kuvata
painomusteen avulla. Vaikka hänen rouvansa oli niin hyvä ystävä
rouva Lynden kanssa, voi hänen omaa suhdettansa mainittuun rouvaan,
uudenkin elämänjärjestyksen aikana, tuskin kuvata ystävällisemmillä
sanoilla kuin aseellinen puolueettomuus.
-- Niin, pian minä matkustan, vastasi Anna. -- Pääni on hyvin iloinen
-- ja sydämeni hyvin surullinen.
-- Sinä kai haalit itsellesi, luulen minä, kaikki kunniamerkit ja
palkinnot, joita Redmondissa on luovutettavissa?
-- Yritän ehkä yhtä tai paria, sanoi Anna, mutta en välitä
sellaisesta enää niin paljon kuin kaksi vuotta sitten. Nyt tahdon
korkeakoulukurssista koettaa etsiä taitoa, miten parhaalla tavalla
voisin järjestää elämäni, jotta saisin siitä mahdollisimman paljon ja
hyvää. Tahdon oppia ymmärtämään ja auttamaan muita ihmisiä ja itseäni.
Herra Harrison nyökkäsi.
-- Se ei ole niinkään hullu ajatus. Juuri sen pitäisi olla
korkeakoulun tarkoitus ja silmämäärä sen sijaan, että ne päästävät
maailmaan joukon maistereita ja heidän naistovereitaan, niin täyteen
sullottuina kirjanoppineisuutta ja turhamaisuutta, ettei heissä ole
tilaa millekään muulle. Sinuun nähden ei ole mitään vaaraa. Sinua ei
korkeakoulu tule paljon vahingoittamaan, luulen minä.
Teen juotua Anna ja Diana ajoivat Kaikurantaan vieden mukanaan kaiken
sen kukkaissadon, joka heidän oli onnistunut hankkia, kiitos monien
ryöstöretkien heidän omiin ja naapurien puutarhoihin. He tapasivat
Kaikurannan kovan kiireen ja touhun vallassa. Charlotta Neljäs lensi
ympäri sellaisella innolla ja uutteruudella, että hänen sinisillä
hiusruseteillaan näytti olevan kyky olla kaikkialla läsnä. Kuten
Henrik Navarralaisen valkea kypäräntöyhtö, liehuivat Charlotan
siniset nauharuusukkeet aina siellä missä taistelu oli kuumin.
-- Jumalalle ylistys ja kiitos, että neidit tulivat, huudahti hän
mitä vilpittömimmin tuntein, täällä on niin kauhean paljon vielä
tehtävää -- ja minä ajattelin antaa hopeille vielä viimeisen
kiilloituksen -- ja majoneesin kera tarjottavat kukkopoikaset
juoksevat vielä ulkona kanakopin takana ja _kiekuvat_, neiti
Shirley... Ja Lavendel neidin suoritettavaksi ei tohdi uskoa
ainoatakaan asiaa... Tulin oikein kiitolliseksi, kun herra Irving
tuli pari minuuttia sitten ja vei hänet metsään kävelemään. Kaikki
aikanaan, neiti -- rakkaus on kyllä hyvä, mutta jos se sekotetaan
ruuanlaittoon ja siivoamiseen, niin menee kaikki vinoon... Se on
minun ajatukseni, neiti Shirley.
Anna ja Diana puuhasivat ja hankasivat voimainsa takaa kello
kymmeneen saakka, niin erinomaisella tuloksella, että yksinpä
Charlottakin oli tyytyväinen. Hän palmikoi tukkansa lukemattomille
leteille ja kompuroi viimein hyvin väsynein jaloin vuoteeseen.
-- Tunnen selvästi, etten saa unen rahtuakaan silmiini, neiti
Shirley, niin kovasti pelkään, että jokin menee hullusti viime
hetkellä... Entäpä jos ei kerma vaahtoa -- tai herra Irving saa
halvauksen eikä voi tulla...
-- Hänellä ei kai ole tapana saada halvauskohtauksia? sanoi Diana ja
toi ilmoille pyöreitten poskiensa molemmat kuopat.
Charlotta Neljäs oli Dianalle ehtymätön huvin lähde.
-- Halvauskohtaukset eivät ole sellaisia, jotka tulevat tavaksi,
neiti, vastasi Charlotta arvokkaasti. -- Ne tulevat kuin aivastus --
ja läiskis, siinä sitä ollaan... Kuka tahansa voi saada halvauksen.
Kuinka se tapahtuu, ei kukaan tiedä. Herra Irving muistuttaa paljon
erästä setääni, joka sai halvauksen, juuri kun hän eräänä kauniina
päivänä istuutui päivällispöytään. Mutta onhan _mahdollista_, että
kaikki käy hyvin... Tässä maailmassa saa toivoa parasta ja valmistua
pahimpaan ja ottaa vastaan sen, mitä Jumala lähettää.
-- Ainoa, mitä minä pelkään, on se, ettei huomenna ole kaunis ilma,
sanoi Diana. Abe setä on ennustanut sadetta viikon keskivaiheille,
ja aina tuosta suuresta rajuilmasta saakka en voi auttaa, että uskon
oikein paljon siihen, mitä Abe setä sanoo.
Anna, joka tiesi paremmin kuin Diana, miten oli Abe sedän ja hänen
ennustamansa rajuilman laita, ei antanut minkään pelontunteen tarttua
itseensä. Hän nukkui väsyneen ja vanhurskaan unta ja Charlotta
herätti hänet epäinhimillisen varhaisena hetkenä.
-- Oi, neiti, minun ei kai pitäisi koputtaa neitiä hereille näin
varhain, kuului surkea piipitys avaimenreiästä, mutta täällä on niin
paljon tekemistä -- ja näyttää niin pilviseltä, että pelkään saatavan
sadetta... Kunpa neiti sentään tahtoisi nousta ja sanoa minulle, ettei
sitä tule...
Anna lensi ikkunaan, sydämessä heikko toivon kipinä, että Charlotta
puhui vasten parempaa tietoaan houkutellakseen hänet nousemaan.
Mutta ah, aamu näytti todellakin sangen vähän lupaavalta. Ikkunan
alla oli Lavendel neidin puutarha; jos kaikki olisi ollut niinkuin
piti olla, niin olisi se tietenkin levännyt kalpeana välkehtivän
auringonvalon hohteessa, mutta sen sijaan se oli vajonneena oikein
sadeilmatunnelmaan, ja petäjien yllä oleva taivas oli tummien ja
uhkaavien pilvien peittämä.
-- Eikö tämä ole liian harmillista! napisi Diana
-- Toivokaamme parasta, sanoi Anna rohkaisten. -- Ellei tule oikein
rankkasadetta, niin voi tämän kaltainen viileä, usvainen päivä olla
vielä ihanampi kuin paahtava auringonpaiste.
-- Mutta nyt _tulee_ sade, vaikeroi Charlotta sipsuttaen
sukkasillaan huoneeseen. Hän oli perin hullunkurisen näköinen monine
"hiirenhäntineen", jotka oli kiedottu ympäri pään; ne oli sidottu
valkoisella langalla, ja "sarvet" törröttivät kaikkiin suuntiin.
-- Se tulee viipymään viime hetkeen saakka, mutta siiloin saadaan
nähdä, että vettä tulee oikein _kaatamalla_... Ja ihmiset kastuvat
likomärjiksi -- ja minkä lian he vetävätkään sitten huoneisiin
-- eikä heitä voida vihkiä kuusamamajassa -- ja sadepisarat
morsiuskruunussa tietävät onnettomuutta, sanokaa mitä tahdotte, neiti
Shirley... Niinhän minä arvelinkin: kaikki on käynyt niin hyvin tähän
saakka, näin ei voi jatkua...
Charlotta Neljäs näytti lainanneen osan neiti Eliza Andrewsin
elämänviisautta ratkaisevina silmänräpäyksinä.
Mutta sadetta ei tullut, vaikka ilma koko ajan näytti siltä kuin se
olisi "aikonut"... Kello kaksitoista huoneet olivat juhla-asussa ja
pöytä kauniisti katettuna, ja toisessa kerroksessa odotti suloinen ja
viehättävä morsian.
-- Kuinka herttaiselta sinä näytät, sanoi Anna ihastuneena.
-- Viehättävältä! yhtyi Diana.
-- Nyt on kaikki valmiina, neidit, ja vielä ei ole tapahtunut mitään
onnettomuutta, ilmoitti Charlotta tärkeän näköisenä, ennenkuin hän
katosi pieneen kamariinsa pukeutumaan.
Kaikki valkeat "sarvet" purettiin, ja koko pörröisten kiharoitten
ylitsekuohuva paljous, joka nyt pääsi valloilleen, palmikoitiin
kahdeksi suureksi palmikoksi, jotka sidottiin, ei kahdella, vaan
neljällä uudenuutukaisella, heleänsinisellä nauharuusukkeella.
Molemmat ylemmät rusetit muistuttivat lähinnä kahta jokseenkin
kookasta siipeä, jotka lähtivät Charlotan niskasta, suunnilleen
samaan tapaan kuin Rafaelin enkeleillä. Mutta Charlotta itse
piti niitä perin hienoina, ja kun hän kahisten ja sihisten oli
pujottautunut valkeaan pukuunsa, joka oli niin kovaksi tärkätty, että
se pysyi itsekseen seisomassa, katseli hän kuvastimessa kuvaansa
suurella tyytyväisyydellä -- tyytyväisyydellä, jota kesti niin kauan,
kunnes hän tuli ulos käytävään.
Siellä hän näki selällään olevasta vierashuoneen ovesta vilauksen
pitkästä ja solakasta tytöstä valkeassa puvussa, joka pehmeinä
laskoksina valui hänen ympärilleen, ja tyttö kiinnitti paraillaan
valkeita, tähden kaltaisia kukkia kullanruskean tukkansa
lainehtiville kiharoille.
-- Oi, minä ihmisparka en koskaan tule olemaan neiti Shirleyn
kaltainen, ajatteli Charlotta aivan epätoivoisena. -- Täytyy kai
syntyä sellaiseksi, luulen minä -- olen kyllä pannut parastani, mutta
en koskaan saa tuota _ylhäisyyttä_ olemukseeni...
Kello yksi vieraat olivat koolla, mukaan luettuina pastori ja rouva
Allan, sillä pastori Allanin piti toimittaa vihkiminen. Häämenot
suoritettiin mitä yksinkertaisimmin. Lavendel neiti astui rappusia
alas, ja alhaalla hän kohtasi sulhasensa, ja kun tämä tarttui hänen
käteensä, kohotti hän suuret ruskeat silmänsä sulhaseensa sellaisin
katsein, että Charlotta Neljäs, joka sattui sen näkemään, joutui
kokonaan liikutuksen valtaan. He kulkivat kuusamamajaan, jossa
pastori Allan heitä odotti. Häävieraat järjestäytyivät oman mielensä
mukaan. Anna ja Diana seisoivat vanhan kivipenkin luona, ja heidän
välillään oli Charlotta, joka suuressa levottomuudessaan pusersi
heidän käsiään omilla jääkylmillä ja vapisevilla hyppysillään.
Pastori aukaisi käsikirjansa, ja juhlamenot alkoivat. Juuri kun
Lavendel neiti ja Stephen Irving oli julistettu mieheksi ja vaimoksi,
tapahtui jotain hyvin kaunista ja vertauskuvallista. Auringonpaiste
pilkisti äkkiä esiin synkeyden läpi ja valoi kultaisen säde virran
onnellisen morsiamen ylle. Ja puutarhaa elähyttivät samalla hetkellä
tanssivat päivänkilot ja pakenevat varjot.
-- Mikä onnellinen enne! ajatteli Anna mennessään suutelemaan
morsianta.
Sitten jättivät nuo kolme tyttöä muut vieraat iloiseen piiriin
morsiusparin ympärille kiiruhtaen itse sisään katsomaan, että kaikki
oli kunnossa.
-- No Jumalan kiitos, että kaikki nyt on ohi, neiti, huudahti
Charlotta, nyt he ovat ainakin vihityt, ja sitten saa käydä miten
tahansa... Riisiryynipussi on ruokasäiliössä, neiti, ja vanhat
kengät olen pannut oven taakse, ja paksu kerma on suuressa vadissa
kellarinrappusilla...
Kello puoli kolme herra ja rouva Irving matkustivat pois, ja
koko hääväki saattoi heitä asemalle nähdäkseen heidän lähtevän
iltajunalla. Kun Lavendel neiti -- rouva Irving, kaikin mokomin --
astui ulos vanhan kotinsa ovesta, heittivät Gilbert ja tytöt hänen
ylleen oikean riisiryynisadekuuron, ja Charlotta Neljäs paiskasi
vanhan kengän niin erinomaisen taitavasti, että se osui suoraan
pastori Allanin päähän.
Mutta Paulin osalle oli pidätetty kaunein jäähyväistervehdys. Hän
harppasi ulos eteisestä ja soitti kaikin voimin vanhaa malmista
päivälliskelloa, joka tavallisesti oli salin uuninreunuksella. Paulin
ainoa tarkoitus oli saada aikaan niin suurta melua kuin suinkin,
mutta kun voimakas kumina oli vaimennut, kuului niemistä ja lahdista
ja metsänreunasta joen takaa "keijukaisten hääkellojen" sointuva
ja moniääninen soitto, joka helähteli niin heleästi ja vienosti
ja yhä hiljaisemmin "pium -- paum", "pium -- paum" -- ikäänkuin
Lavendel neidin rakastetut kaiut olisivat lausuneet hänelle viimeiset
tervehdyksensä ja jäähyväisensä. Ja niin, näitten lumottujen
kellojen helähdellessä ympärillään, Lavendel neiti kulki pois
entisestä unelma- ja mielikuvituselämästään täydempään todelliseen
elämään toisella puolen olevaan toiminnan maailmaan.
Kaksi tuntia myöhemmin tulivat Anna ja Charlotta käyden takaisin
polkua pitkin. Gilbert oli mennyt Graftoniin asialle, ja Diana oli
luvannut "eräälle" palata kotiin niin pian kuin mahdollista. Annan
ja Charlotan piti nyt panna kaikki järjestykseen juhlan jälkeen ja
sulkea pikku Kaikuranta. Puutarha oli ilta-auringon loisteen täydessä
valaistuksessa, perhoset lentelivät ja mehiläiset surisivat, mutta
pikku talossa oli autiuden ja yksinäisyyden leima.
-- Ah voi, miten täällä näyttää yksinäiseltä! nyyhkytti Charlotta
Neljäs, joka oli itkenyt koko matkan asemalta kotiin. -- Häät eivät
ole paljoakaan hauskemmat kuin hautajaiset, kun kaikki on ohi...
Iltapäivällä oli paljon puuhaa. Kukkaiskoristeet piti ottaa pois,
lasit ja posliiniastiat pestä. Herkkujen jäännökset pantiin koriin
vietäväksi Charlotan nuorempien veljien kestitykseksi kotiin. Anna
ei sallinut itselleen lepoa, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä ja
paikoillaan. Kun Charlotta herkkusaaliineen oli mennyt kotiin, kulki
Anna hiljaisten huoneitten läpi ja sulki ikkunaluukut, mielessä
sellainen tunne, että hän yksinään vaelteli autiossa juhlasalissa.
Sen jälkeen hän lukitsi oven ja istuutui hopeapoppelin juurelle
odottamaan Gilbertiä. Hän tunsi olevansa sangen väsynyt, mutta hänen
aivonpa työskentelivät vilkkaasti.
-- Mitä sinä ajattelet, Anna? kysyi Gilbert, joka tuli polkua pitkin.
Hevosen ja kärryt hän oli jättänyt maantielle.
-- Lavendel neitiä ja herra Irvingiä, vastasi Anna uneksien. -- Eikö
ole ihanaa tietää, että kaikki on päättynyt näin onnellisesti --
että he ovat löytäneet toisensa jälleen niin monien vuosien eron ja
väärinymmärryksen jälkeen.
-- On kyllä, se on kaunista, vastasi Gilbert katsoen Annan ylöspäin
kohotettuihin kasvoihin. -- Mutta eikö olisi ollut vielä kauniimpaa
jos ei olisi ollut mitään väärinkäsityksestä johtuvaa eroa -- jos he
olisivat kulkeneet käsi kädessä koko tien elämän läpi, ilman että
heillä olisi ollut takanaan muita muistoja kuin ne, jotka heille
olivat yhteisiä?
Anna tunsi sydämensä sykinnän käyvän omituisen levottomaksi, ja ensi
kerran hän painoi silmänsä maahan Gilbertin katseen edessä. Väri
kohosi ja laski hänen kasvoillaan. Oli kuin olisi peite, joka oli
verhonnut hänen sisäistä tietoisuuttaan, äkkiä vedetty syrjään ja
hänen sisäiselle näkemykselleen avautunut kokonainen maailma tähän
asti aavistamattomia tunteita ja todellisuuksia. Ehkä, kun kaikki
käy ympäri, tuo "ihmeellinen!" ei saavukaan elämääsi loistolla
ja komeudella ja ilon ja riemun pauhinassa, kuten uljas ritari,
joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luoksesi hiljaa
ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy tavallisen
arkipäiväisyyden hahmossa, kunnes äkisti valonsäde osuu siihen ja
tuo ilmoille siinä piilevän kauneusmaailman... Ehkä -- ehkä rakkaus
puhkeaa kukkaan umpun vihreästä verhosta.
Sitten verho jälleen laskeutui, mutta se Anna, joka nousi hämärtyvää
polkua, ei ollut aivan sama Anna, kuin se, joka oli tullut niin
hilpeästi ajaen sitä pitkin edellisenä iltana. Tyttövuodet olivat
hänen takanaan, ikäänkuin näkymättömän käden syrjään työntäminä, ja
hänen eteensä avautui nuoren naisen elämä kaikkine viehätyksineen ja
salaperäisyyksineen, suruineen ja iloineen.
Gilbert ei sanonut enää mitään, mutta hänkin katsoi tulevaisuuteen,
ja hän muisti ilmeen, jonka hän juuri oli nähnyt Annan ilmehikkäillä
kasvoilla. Neljä vuotta vakavaa, uurasta työtä -- ja sitten odottivat
häntä palkintona koottu tietomäärä ja sydän, jonka hän jo kauan oli
omistanut uskollisessa rakkaudessaan.
Heidän takanaan puutarhassa uinui pienoinen Kaikuranta varjojen
keskellä. Se oli yksinäinen, mutta ei ainaisiksi hyljätty. Vielä
ei unelmien ja naurun ja ilon aika ollut ohi; oli vielä tuleva
aurinkoisia kesiä pikku tupaseen, ja sillä oli varaa odottaa. Ja
virran takana sammuvassa purppurahohteessa lepäsivät kaiut odottaen
aikaansa.