HÄÄT KAIKURANNASSA.

Elokuun viimeinen viikko saapui. Silloin Lavendel neidin piti olla

morsiamena. Kaksi viikkoa myöhemmin Annan ja Gilbertin oli määrä

matkustaa Redmondin korkeakouluun. Viikon kuluttua sen jälkeen oli

tapahtuva rouva Rakel Lynden muutto Vihervaaralle, hän siirtäisi

silloin kotihaltiansa entiseen vierashuoneeseen, joka jo oli valmiina

ottamaan hänet vastaan.

Hän oli myynyt huutokaupalla kaikki huonekalunsa ja talouskapineensa,

joita hän ei tarvinnut, ja nautti nykyään siitä kiitosta

ansaitsevasta puuhasta, minkä tuotti Allanin perheen auttaminen

tavaroiden pakkaamisessa. Pastori Allanin oli määrä pitää

lähtösaarnansa seuraavana sunnuntaina. Suuria muutoksia oli siis

tulossa, ja Anna tunsi hieman alakuloisuutta sekaantuvan iloisiin

tulevaisuudentoiveisiinsa.

-- Muutokset eivät ole yksinomaan huvittavaa laatua, mutta ne ovat

hyvin hyödyllisiä, sanoi herra Harrison miettivällä äänellä. --

Minkään ei pitäisi pysyä muuttumattomana enempää kuin kaksi vuotta --

korkeintaan. Jos kuluu pitempi aika, niin kaikki alkaa hapantua...

Herra Harrison istui poltellen verannallaan. Hänen vaimonsa oli

suurella uhrautuvaisuudella antanut hänelle luvan poltella salissa,

jos hän istuutui avonaisen ikkunan ääreen. Herra Harrison palkitsi

tämän jalomielisyyden menemällä ulos polttelemaan raittiissa ilmassa,

ja molemmat puolueet olivat siis tyytyväisiä toisiinsa.

Anna oli tullut pyytämään rouva Harrisonilta muutamia keltaisia

daalioita. Hän ja Diana aikoivat mennä Kaikurantaan myöhemmin illalla

auttamaan Lavendel neitiä ja Charlotta Neljättä kaikissa huomispäivän

juhlaa varten tehtävissä varusteluissa. Lavendel neiti ei itse ollut

koskaan kasvattanut daalioita: hänen mielestään ne olivat liian

pöyhkeileviä ja "pönäköitä", ja tuskinpa ne olisivat sopineetkaan

hänen vanhanaikaisen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan puutarhaansa.

Mutta kaiken kaltaiset kukat olivat sinä kesänä sangen harvinaisia

Avonleassa ja sen ympäristöillä, siitä oli Abe sedän rajuilma pitänyt

huolen; ja Anna ja Diana arvelivat, että muuan vanha vaaleankeltainen

kiviruukku, jossa tavallisesti säilytettiin piparkakkuja, mutta joka

nyt sullottiin täpötäyteen tummia daalioita, olisi aivan paikallaan

Kaikurannan rappusten pimeässä nurkassa, sammalvihreän seinäpaperin

tummaa taustaa vasten.

-- Lähdet kai korkeakouluun ensi tilassa? jatkoi herra Harrison. --

Niin, tulemme kaipaamaan sinua kauheasti, Emily ja minä. Mutta sehän

on totta -- rouva Lynde muuttaa Vihervaaralle, hohoi-jaa! Niinpä

niin, kukaan ei ole niin korvaamaton, ettei voitaisi löytää toista

hänen sijalleen...

Herra Harrisonin ivallista äänensävyä on aivan mahdoton kuvata

painomusteen avulla. Vaikka hänen rouvansa oli niin hyvä ystävä

rouva Lynden kanssa, voi hänen omaa suhdettansa mainittuun rouvaan,

uudenkin elämänjärjestyksen aikana, tuskin kuvata ystävällisemmillä

sanoilla kuin aseellinen puolueettomuus.

-- Niin, pian minä matkustan, vastasi Anna. -- Pääni on hyvin iloinen

-- ja sydämeni hyvin surullinen.

-- Sinä kai haalit itsellesi, luulen minä, kaikki kunniamerkit ja

palkinnot, joita Redmondissa on luovutettavissa?

-- Yritän ehkä yhtä tai paria, sanoi Anna, mutta en välitä

sellaisesta enää niin paljon kuin kaksi vuotta sitten. Nyt tahdon

korkeakoulukurssista koettaa etsiä taitoa, miten parhaalla tavalla

voisin järjestää elämäni, jotta saisin siitä mahdollisimman paljon ja

hyvää. Tahdon oppia ymmärtämään ja auttamaan muita ihmisiä ja itseäni.

Herra Harrison nyökkäsi.

-- Se ei ole niinkään hullu ajatus. Juuri sen pitäisi olla

korkeakoulun tarkoitus ja silmämäärä sen sijaan, että ne päästävät

maailmaan joukon maistereita ja heidän naistovereitaan, niin täyteen

sullottuina kirjanoppineisuutta ja turhamaisuutta, ettei heissä ole

tilaa millekään muulle. Sinuun nähden ei ole mitään vaaraa. Sinua ei

korkeakoulu tule paljon vahingoittamaan, luulen minä.

Teen juotua Anna ja Diana ajoivat Kaikurantaan vieden mukanaan kaiken

sen kukkaissadon, joka heidän oli onnistunut hankkia, kiitos monien

ryöstöretkien heidän omiin ja naapurien puutarhoihin. He tapasivat

Kaikurannan kovan kiireen ja touhun vallassa. Charlotta Neljäs lensi

ympäri sellaisella innolla ja uutteruudella, että hänen sinisillä

hiusruseteillaan näytti olevan kyky olla kaikkialla läsnä. Kuten

Henrik Navarralaisen valkea kypäräntöyhtö, liehuivat Charlotan

siniset nauharuusukkeet aina siellä missä taistelu oli kuumin.

-- Jumalalle ylistys ja kiitos, että neidit tulivat, huudahti hän

mitä vilpittömimmin tuntein, täällä on niin kauhean paljon vielä

tehtävää -- ja minä ajattelin antaa hopeille vielä viimeisen

kiilloituksen -- ja majoneesin kera tarjottavat kukkopoikaset

juoksevat vielä ulkona kanakopin takana ja _kiekuvat_, neiti

Shirley... Ja Lavendel neidin suoritettavaksi ei tohdi uskoa

ainoatakaan asiaa... Tulin oikein kiitolliseksi, kun herra Irving

tuli pari minuuttia sitten ja vei hänet metsään kävelemään. Kaikki

aikanaan, neiti -- rakkaus on kyllä hyvä, mutta jos se sekotetaan

ruuanlaittoon ja siivoamiseen, niin menee kaikki vinoon... Se on

minun ajatukseni, neiti Shirley.

Anna ja Diana puuhasivat ja hankasivat voimainsa takaa kello

kymmeneen saakka, niin erinomaisella tuloksella, että yksinpä

Charlottakin oli tyytyväinen. Hän palmikoi tukkansa lukemattomille

leteille ja kompuroi viimein hyvin väsynein jaloin vuoteeseen.

-- Tunnen selvästi, etten saa unen rahtuakaan silmiini, neiti

Shirley, niin kovasti pelkään, että jokin menee hullusti viime

hetkellä... Entäpä jos ei kerma vaahtoa -- tai herra Irving saa

halvauksen eikä voi tulla...

-- Hänellä ei kai ole tapana saada halvauskohtauksia? sanoi Diana ja

toi ilmoille pyöreitten poskiensa molemmat kuopat.

Charlotta Neljäs oli Dianalle ehtymätön huvin lähde.

-- Halvauskohtaukset eivät ole sellaisia, jotka tulevat tavaksi,

neiti, vastasi Charlotta arvokkaasti. -- Ne tulevat kuin aivastus --

ja läiskis, siinä sitä ollaan... Kuka tahansa voi saada halvauksen.

Kuinka se tapahtuu, ei kukaan tiedä. Herra Irving muistuttaa paljon

erästä setääni, joka sai halvauksen, juuri kun hän eräänä kauniina

päivänä istuutui päivällispöytään. Mutta onhan _mahdollista_, että

kaikki käy hyvin... Tässä maailmassa saa toivoa parasta ja valmistua

pahimpaan ja ottaa vastaan sen, mitä Jumala lähettää.

-- Ainoa, mitä minä pelkään, on se, ettei huomenna ole kaunis ilma,

sanoi Diana. Abe setä on ennustanut sadetta viikon keskivaiheille,

ja aina tuosta suuresta rajuilmasta saakka en voi auttaa, että uskon

oikein paljon siihen, mitä Abe setä sanoo.

Anna, joka tiesi paremmin kuin Diana, miten oli Abe sedän ja hänen

ennustamansa rajuilman laita, ei antanut minkään pelontunteen tarttua

itseensä. Hän nukkui väsyneen ja vanhurskaan unta ja Charlotta

herätti hänet epäinhimillisen varhaisena hetkenä.

-- Oi, neiti, minun ei kai pitäisi koputtaa neitiä hereille näin

varhain, kuului surkea piipitys avaimenreiästä, mutta täällä on niin

paljon tekemistä -- ja näyttää niin pilviseltä, että pelkään saatavan

sadetta... Kunpa neiti sentään tahtoisi nousta ja sanoa minulle, ettei

sitä tule...

Anna lensi ikkunaan, sydämessä heikko toivon kipinä, että Charlotta

puhui vasten parempaa tietoaan houkutellakseen hänet nousemaan.

Mutta ah, aamu näytti todellakin sangen vähän lupaavalta. Ikkunan

alla oli Lavendel neidin puutarha; jos kaikki olisi ollut niinkuin

piti olla, niin olisi se tietenkin levännyt kalpeana välkehtivän

auringonvalon hohteessa, mutta sen sijaan se oli vajonneena oikein

sadeilmatunnelmaan, ja petäjien yllä oleva taivas oli tummien ja

uhkaavien pilvien peittämä.

-- Eikö tämä ole liian harmillista! napisi Diana

-- Toivokaamme parasta, sanoi Anna rohkaisten. -- Ellei tule oikein

rankkasadetta, niin voi tämän kaltainen viileä, usvainen päivä olla

vielä ihanampi kuin paahtava auringonpaiste.

-- Mutta nyt _tulee_ sade, vaikeroi Charlotta sipsuttaen

sukkasillaan huoneeseen. Hän oli perin hullunkurisen näköinen monine

"hiirenhäntineen", jotka oli kiedottu ympäri pään; ne oli sidottu

valkoisella langalla, ja "sarvet" törröttivät kaikkiin suuntiin.

-- Se tulee viipymään viime hetkeen saakka, mutta siiloin saadaan

nähdä, että vettä tulee oikein _kaatamalla_... Ja ihmiset kastuvat

likomärjiksi -- ja minkä lian he vetävätkään sitten huoneisiin

-- eikä heitä voida vihkiä kuusamamajassa -- ja sadepisarat

morsiuskruunussa tietävät onnettomuutta, sanokaa mitä tahdotte, neiti

Shirley... Niinhän minä arvelinkin: kaikki on käynyt niin hyvin tähän

saakka, näin ei voi jatkua...

Charlotta Neljäs näytti lainanneen osan neiti Eliza Andrewsin

elämänviisautta ratkaisevina silmänräpäyksinä.

Mutta sadetta ei tullut, vaikka ilma koko ajan näytti siltä kuin se

olisi "aikonut"... Kello kaksitoista huoneet olivat juhla-asussa ja

pöytä kauniisti katettuna, ja toisessa kerroksessa odotti suloinen ja

viehättävä morsian.

-- Kuinka herttaiselta sinä näytät, sanoi Anna ihastuneena.

-- Viehättävältä! yhtyi Diana.

-- Nyt on kaikki valmiina, neidit, ja vielä ei ole tapahtunut mitään

onnettomuutta, ilmoitti Charlotta tärkeän näköisenä, ennenkuin hän

katosi pieneen kamariinsa pukeutumaan.

Kaikki valkeat "sarvet" purettiin, ja koko pörröisten kiharoitten

ylitsekuohuva paljous, joka nyt pääsi valloilleen, palmikoitiin

kahdeksi suureksi palmikoksi, jotka sidottiin, ei kahdella, vaan

neljällä uudenuutukaisella, heleänsinisellä nauharuusukkeella.

Molemmat ylemmät rusetit muistuttivat lähinnä kahta jokseenkin

kookasta siipeä, jotka lähtivät Charlotan niskasta, suunnilleen

samaan tapaan kuin Rafaelin enkeleillä. Mutta Charlotta itse

piti niitä perin hienoina, ja kun hän kahisten ja sihisten oli

pujottautunut valkeaan pukuunsa, joka oli niin kovaksi tärkätty, että

se pysyi itsekseen seisomassa, katseli hän kuvastimessa kuvaansa

suurella tyytyväisyydellä -- tyytyväisyydellä, jota kesti niin kauan,

kunnes hän tuli ulos käytävään.

Siellä hän näki selällään olevasta vierashuoneen ovesta vilauksen

pitkästä ja solakasta tytöstä valkeassa puvussa, joka pehmeinä

laskoksina valui hänen ympärilleen, ja tyttö kiinnitti paraillaan

valkeita, tähden kaltaisia kukkia kullanruskean tukkansa

lainehtiville kiharoille.

-- Oi, minä ihmisparka en koskaan tule olemaan neiti Shirleyn

kaltainen, ajatteli Charlotta aivan epätoivoisena. -- Täytyy kai

syntyä sellaiseksi, luulen minä -- olen kyllä pannut parastani, mutta

en koskaan saa tuota _ylhäisyyttä_ olemukseeni...

Kello yksi vieraat olivat koolla, mukaan luettuina pastori ja rouva

Allan, sillä pastori Allanin piti toimittaa vihkiminen. Häämenot

suoritettiin mitä yksinkertaisimmin. Lavendel neiti astui rappusia

alas, ja alhaalla hän kohtasi sulhasensa, ja kun tämä tarttui hänen

käteensä, kohotti hän suuret ruskeat silmänsä sulhaseensa sellaisin

katsein, että Charlotta Neljäs, joka sattui sen näkemään, joutui

kokonaan liikutuksen valtaan. He kulkivat kuusamamajaan, jossa

pastori Allan heitä odotti. Häävieraat järjestäytyivät oman mielensä

mukaan. Anna ja Diana seisoivat vanhan kivipenkin luona, ja heidän

välillään oli Charlotta, joka suuressa levottomuudessaan pusersi

heidän käsiään omilla jääkylmillä ja vapisevilla hyppysillään.

Pastori aukaisi käsikirjansa, ja juhlamenot alkoivat. Juuri kun

Lavendel neiti ja Stephen Irving oli julistettu mieheksi ja vaimoksi,

tapahtui jotain hyvin kaunista ja vertauskuvallista. Auringonpaiste

pilkisti äkkiä esiin synkeyden läpi ja valoi kultaisen säde virran

onnellisen morsiamen ylle. Ja puutarhaa elähyttivät samalla hetkellä

tanssivat päivänkilot ja pakenevat varjot.

-- Mikä onnellinen enne! ajatteli Anna mennessään suutelemaan

morsianta.

Sitten jättivät nuo kolme tyttöä muut vieraat iloiseen piiriin

morsiusparin ympärille kiiruhtaen itse sisään katsomaan, että kaikki

oli kunnossa.

-- No Jumalan kiitos, että kaikki nyt on ohi, neiti, huudahti

Charlotta, nyt he ovat ainakin vihityt, ja sitten saa käydä miten

tahansa... Riisiryynipussi on ruokasäiliössä, neiti, ja vanhat

kengät olen pannut oven taakse, ja paksu kerma on suuressa vadissa

kellarinrappusilla...

Kello puoli kolme herra ja rouva Irving matkustivat pois, ja

koko hääväki saattoi heitä asemalle nähdäkseen heidän lähtevän

iltajunalla. Kun Lavendel neiti -- rouva Irving, kaikin mokomin --

astui ulos vanhan kotinsa ovesta, heittivät Gilbert ja tytöt hänen

ylleen oikean riisiryynisadekuuron, ja Charlotta Neljäs paiskasi

vanhan kengän niin erinomaisen taitavasti, että se osui suoraan

pastori Allanin päähän.

Mutta Paulin osalle oli pidätetty kaunein jäähyväistervehdys. Hän

harppasi ulos eteisestä ja soitti kaikin voimin vanhaa malmista

päivälliskelloa, joka tavallisesti oli salin uuninreunuksella. Paulin

ainoa tarkoitus oli saada aikaan niin suurta melua kuin suinkin,

mutta kun voimakas kumina oli vaimennut, kuului niemistä ja lahdista

ja metsänreunasta joen takaa "keijukaisten hääkellojen" sointuva

ja moniääninen soitto, joka helähteli niin heleästi ja vienosti

ja yhä hiljaisemmin "pium -- paum", "pium -- paum" -- ikäänkuin

Lavendel neidin rakastetut kaiut olisivat lausuneet hänelle viimeiset

tervehdyksensä ja jäähyväisensä. Ja niin, näitten lumottujen

kellojen helähdellessä ympärillään, Lavendel neiti kulki pois

entisestä unelma- ja mielikuvituselämästään täydempään todelliseen

elämään toisella puolen olevaan toiminnan maailmaan.

Kaksi tuntia myöhemmin tulivat Anna ja Charlotta käyden takaisin

polkua pitkin. Gilbert oli mennyt Graftoniin asialle, ja Diana oli

luvannut "eräälle" palata kotiin niin pian kuin mahdollista. Annan

ja Charlotan piti nyt panna kaikki järjestykseen juhlan jälkeen ja

sulkea pikku Kaikuranta. Puutarha oli ilta-auringon loisteen täydessä

valaistuksessa, perhoset lentelivät ja mehiläiset surisivat, mutta

pikku talossa oli autiuden ja yksinäisyyden leima.

-- Ah voi, miten täällä näyttää yksinäiseltä! nyyhkytti Charlotta

Neljäs, joka oli itkenyt koko matkan asemalta kotiin. -- Häät eivät

ole paljoakaan hauskemmat kuin hautajaiset, kun kaikki on ohi...

Iltapäivällä oli paljon puuhaa. Kukkaiskoristeet piti ottaa pois,

lasit ja posliiniastiat pestä. Herkkujen jäännökset pantiin koriin

vietäväksi Charlotan nuorempien veljien kestitykseksi kotiin. Anna

ei sallinut itselleen lepoa, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä ja

paikoillaan. Kun Charlotta herkkusaaliineen oli mennyt kotiin, kulki

Anna hiljaisten huoneitten läpi ja sulki ikkunaluukut, mielessä

sellainen tunne, että hän yksinään vaelteli autiossa juhlasalissa.

Sen jälkeen hän lukitsi oven ja istuutui hopeapoppelin juurelle

odottamaan Gilbertiä. Hän tunsi olevansa sangen väsynyt, mutta hänen

aivonpa työskentelivät vilkkaasti.

-- Mitä sinä ajattelet, Anna? kysyi Gilbert, joka tuli polkua pitkin.

Hevosen ja kärryt hän oli jättänyt maantielle.

-- Lavendel neitiä ja herra Irvingiä, vastasi Anna uneksien. -- Eikö

ole ihanaa tietää, että kaikki on päättynyt näin onnellisesti --

että he ovat löytäneet toisensa jälleen niin monien vuosien eron ja

väärinymmärryksen jälkeen.

-- On kyllä, se on kaunista, vastasi Gilbert katsoen Annan ylöspäin

kohotettuihin kasvoihin. -- Mutta eikö olisi ollut vielä kauniimpaa

jos ei olisi ollut mitään väärinkäsityksestä johtuvaa eroa -- jos he

olisivat kulkeneet käsi kädessä koko tien elämän läpi, ilman että

heillä olisi ollut takanaan muita muistoja kuin ne, jotka heille

olivat yhteisiä?

Anna tunsi sydämensä sykinnän käyvän omituisen levottomaksi, ja ensi

kerran hän painoi silmänsä maahan Gilbertin katseen edessä. Väri

kohosi ja laski hänen kasvoillaan. Oli kuin olisi peite, joka oli

verhonnut hänen sisäistä tietoisuuttaan, äkkiä vedetty syrjään ja

hänen sisäiselle näkemykselleen avautunut kokonainen maailma tähän

asti aavistamattomia tunteita ja todellisuuksia. Ehkä, kun kaikki

käy ympäri, tuo "ihmeellinen!" ei saavukaan elämääsi loistolla

ja komeudella ja ilon ja riemun pauhinassa, kuten uljas ritari,

joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luoksesi hiljaa

ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy tavallisen

arkipäiväisyyden hahmossa, kunnes äkisti valonsäde osuu siihen ja

tuo ilmoille siinä piilevän kauneusmaailman... Ehkä -- ehkä rakkaus

puhkeaa kukkaan umpun vihreästä verhosta.

Sitten verho jälleen laskeutui, mutta se Anna, joka nousi hämärtyvää

polkua, ei ollut aivan sama Anna, kuin se, joka oli tullut niin

hilpeästi ajaen sitä pitkin edellisenä iltana. Tyttövuodet olivat

hänen takanaan, ikäänkuin näkymättömän käden syrjään työntäminä, ja

hänen eteensä avautui nuoren naisen elämä kaikkine viehätyksineen ja

salaperäisyyksineen, suruineen ja iloineen.

Gilbert ei sanonut enää mitään, mutta hänkin katsoi tulevaisuuteen,

ja hän muisti ilmeen, jonka hän juuri oli nähnyt Annan ilmehikkäillä

kasvoilla. Neljä vuotta vakavaa, uurasta työtä -- ja sitten odottivat

häntä palkintona koottu tietomäärä ja sydän, jonka hän jo kauan oli

omistanut uskollisessa rakkaudessaan.

Heidän takanaan puutarhassa uinui pienoinen Kaikuranta varjojen

keskellä. Se oli yksinäinen, mutta ei ainaisiksi hyljätty. Vielä

ei unelmien ja naurun ja ilon aika ollut ohi; oli vielä tuleva

aurinkoisia kesiä pikku tupaseen, ja sillä oli varaa odottaa. Ja

virran takana sammuvassa purppurahohteessa lepäsivät kaiut odottaen

aikaansa.

Anna ystävämme · 第 68 / 68 题