Seuraavan kuukauden ajan Anna eli elämää, josta olisi voinut sanoa
-- ainakin Avonlean olosuhteisiin nähden -- että se oli elämää
mielenkiintoisten tapausten pyörteessä. Vaatimattomilla varusteluilla
hänen omaa matkaansa varten Redmondin korkeakouluun oli vähäpätöinen
merkitys. Mutta Lavendel neidin piti mennä naimisiin, ja Kaikuranta
oli loputtomien neuvottelujen ja keskustelujen ja pohtimisten
näyttämönä, joissa myöskin Charlotta Neljäs antoi hyvin harkittuja
viittailuja ja neuvoja, sillä välin kuin hän vietti päivänsä
ihastuksen ja hämmästyksen sekaisissa tunnelmissa.
Sitten tuli ompelijatar, ja saatiin kokea samalla kertaa sekä
sitä huvia että ikävyyttä, minkä tuo mukanaan "vastuu" kankaitten
valitsemisesta ja mallien etsimisestä muotilehdistä ja moninaisten
koettelujen tarkastamisesta. Anna ja Diana viettivät puolet aikaansa
Kaikurannassa, ja oli öitä, jolloin Anna ei voinut nukkua, niin
kiihkeästi hän pohti maatessaan, oliko hän tehnyt oikein neuvoessaan
Lavendel neidille uudenaikaista tummansinipunervaa ennemmin kuin
merensinistä matkapuvuksi, ja kehoittaessaan häntä laittamaan uuden
harmaan silkkileningin "yksimittaiseksi".
Kaikki, jotka olivat mielenkiinnolla ajatelleet Lavendel neidin
kohtaloita, olivat hyvin onnellisia. Paul Irving syöksyi
Vihervaaralle, niin pian kuin hänen isänsä oli kertonut hänelle
uutisen, puhuakseen asiasta Annan kanssa.
-- Minä tiesin kyllä, minä, sanoi hän ylpeästi, että voisin luottaa
siihen, että isä valitsisi minulle herttaisen uuden äidin. On hyvin
hauskaa omata isä, johon voi luottaa, neiti.
Pidän niin kauhean paljon Lavendel tädistä. Myöskin isoäiti on
tyytyväinen -- hän sanoo olevansa iloinen siitä, että isä tällä
kertaa on pysynyt kotiseudullaan, sillä se on kuitenkin varminta...
Rouva Lynde sanoo, että hän on hyvin tyytyväinen tähän naimiskauppaan
ja toivoo, että Lavendel täti antaa päähänpistojensa mennä
tipotiehensä ja tulee muitten ihmisten kaltaiseksi nyt kun hän
menee naimisiin... Mitä päähänpistot ovat? Minä ainakaan en tahdo
hänen tulevan muitten ihmisten kaltaiseksi. Tavallisia ihmisiä on
ennestäänkin niin paljon... _Neitihän_ ymmärtää...
Myöskin Charlotta Neljäs antoi suuren tyytyväisyytensä päästä
vapaasti ilmoille.
-- Oi neiti, kuinka hyvin kaikki on käynyt! Kun herra Irving ja minun
neitini tulevat takaisin kotiin häämatkaltaan, asettuvat he Bostoniin
asumaan, ja minä saan paikan siellä heidän luonaan... Minähän olen
vasta viisitoistavuotias ja siskot eivät saaneet lähteä ennenkuin he
olivat täyttäneet kuusitoista! Oi, miten verraton olento herra Irving
on! Hän jumaloi maata, jota neitini polkee, ja kuka uskoisi, välistä
minusta tuntuu oikein omituiselta, kun katselen hänen silmiensä
ilmettä hänen kiinnittäessään katseensa Lavendel neitiin. Sitä on
mahdoton kuvata, tiedättekö, neiti... Olen kauhean iloinen siitä,
että he ovat niin rakastuneita toisiinsa. Kuuluuhan se asiaan, joka
tapauksessa!... Vaikka muutamat ihmiset näyttävät tulevan mainiosti
toimeen ilman sitä. Minulla on täti, joka on ollut naimisissa kolme
kertaa ja hän on kertonut, että hän meni ensimmäisen kerran naimisiin
rakkaudesta, mutta molemmat muut kerrat kurjan mammonan vuoksi, ja
hän on ollut hyvin onnellinen kaikkien kolmen miehen kanssa, paitsi
laskiessaan heidät hautaan, tietenkin... Mutta olihan se sentään
hyvin uhkarohkeata, eikö niin neidinkin mielestä? --
-- Oi, miten tämä kaikki on romanttista, sanoi Anna Marillalle
samana iltana. -- Jos minä nyt en olisi kulkenut harhaan tuona
päivänä, jona aioimme mennä Kimballille, en olisi koskaan tutustunut
Lavendel neitiin, ja ellen olisi tavannut häntä, en olisi koskaan
voinut ottaa Paulia mukaani sinne... Ja silloin hän ei olisi koskaan
voinut kirjoittaa isälleen, että hän oli käynyt Lavendel neidin
luona, juuri kun herra Irving oli aikeissa matkustaa tiehensä San
Franciscoon. Herra Irving on sanonut, että heti kun hän sai kirjeen,
päätti hän lähettää yhtiökumppaninsa San Franciscoon ja matkustaa
itse tänne sen sijasta. Hän ei ollut kuullut Lavendel neidistä mitään
viiteentoista vuoteen. Viimeiseksi hän oli kuullut huhun, että hän
aikoi mennä naimisiin, ja niin hän luuli käyneenkin, ja sen jäljestä
hän oli lakannut tiedustelemasta keneltäkään ihmiseltä hänen olojaan.
Ajattelehan, mikä hyvä loppu kaikelle on tullut! Rouva Lynde sanoo
tietenkin aina, että mitä on tapahtuva se tapahtuu, mutta minusta on
kuitenkin hauska kuvitella olleensa kohtalon välikappaleena... Ja
hirveän romanttista -- sitähän ei voi kieltää tämän olevan!
-- Niin _sinä_ ajattelet, mutta minä en todellakaan tajua, mitä
romanttista siinä on, sanoi Marilla aivan kuivasti.
Marillan käsittämätön mielipide oli, että Anna teki liian suuren
numeron koko tuosta naimisjutusta ja että hänellä oli yllin kyllin
työtä kotona varustelussaan itseään korkeakouluun pujahtamatta
melkein joka päivä Kaikurantaan auttamaan Lavendel neitiä.
-- Ensiksikin kaksi nuorta ihmistä joutuu epäsopuun, eikä kumpikaan
tahdo ottaa ensimmäistä askelta saadakseen kaiken taas selväksi.
Sitten Stephen Irving menee Yhdysvaltoihin, ja jonkun ajan kuluttua
hän menee siellä naimisiin eikä hänellä ole kerrassaan mitään hätää,
mikäli minä voin käsittää... Sitten hänen vaimonsa kuolee, ja kun
pahin suruaika on ohi, niin pälkähtää hänen päähänsä mennä kotiin
katsomaan, miten hänen vanha lemmittynsä jaksaa. Sillä välin tämä
on elänyt naimattomana, luultavasti siksi, että hän on ollut turhan
vaativainen ja pitänyt jumala paratkoon liian vähäpätöisinä niitä,
jotka mahdollisesti olivat ilmoittautuneet... Niin tapaa herrasväki
uudelleen toisensa ja päättää mennä naimisiin -- parempi myöhäänkin
kuin ei milloinkaan. Mitä romantiikkaa tässä on?
-- Ei kerrassaan, kun sinä esität asian tuolla tavoin, sanoi Anna
valittavalla äänellä. -- Tuo on todellakin silkkaa proosaa... Mutta
se muuttuu aivan toiseksi, jos -- niin, nyt minun täytyy käyttää
kuvannollista kieltä, sitä ei voi auttaa, Marilla -- sitä katsotaan
runouden kuvastimessa... Ja onhan se toki paljon hauskempaa!
Anna oli jälleen tointunut kylmän vesisuihkun jälkeen; hänen silmänsä
loistivat, ja puna oli kohonnut hänen poskilleen.
Marilla katsoi säteileviin nuoriin kasvoihin ja pidätti ivallisen
huomautuksen, joka pyöri hänen kielellään. Ehkäpä hänen mieleensä
välähti hämärä tietoisuus siitä, että tuollainen "runouden kuvastin"
voisi joskus olla oikein hyvä olemassa. Olisihan varmaankin,
kun kaikki käy ympäri, sangen onnellinen kyky voida katsella
arkipäiväistä maailmaamme sellaisen välineen avulla, joka ympäröisi
asiat ja olot ilon ja raikkauden hohteella, joka on näkymätön
sellaisille proosallisille olennoille kuin hän itse ja Charlotta
Neljäs.
-- Koska häät ovat? kysyi hän hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen.
-- Elokuun viimeisenä keskiviikkona. Heidät vihitään puutarhassa
kuusamamajassa -- juuri siinä paikassa, jossa herra Irving kosi häntä
kaksikymmentäviisi vuotta sitten.
Marilla, se _on_ romanttista, vaikkapa esittää sen proosallisellakin
kielellä. Ketään muita ei kutsuta, paitsi rouva Irving ja Paul
ja Gilbert ja Diana ja minä ja Lavendel neidin serkut. Ja kuuden
junalla he lähtevät häämatkalle Etelämeren rannikolle. Kun he
tulevat takaisin syksyllä, muuttavat Paul ja Charlotta Bostoniin ja
jäävät heidän luokseen. Mutta Kaikuranta jätetään aivan entiselleen
-- vaikka he tietysti myyvät kanat ja lehmät ja naulaavat laudat
ikkunoitten eteen -- ja joka kesäksi he tulevat sinne asumaan. Se
on hyvin hauskaa. Olisin surrut Redmondissa talvella, jos minun
olisi täytynyt kuvitella herttaista pikku Kaikurantaa autiona ja
hyljättynä, huoneet tyhjinä -- tai, mikä on vielä pahempi, vieraitten
ihmisten asumana. Mutta nyt uskallan kuvitella sitä, aivan sellaisena
kuin olen tottunut sen näkemään -- se odottaa niin tyytyväisenä ja
hiljaisena kesää, joka tuo mukanaan taas elämää ja liikettä ja naurua. --
Annan pienessä maailmassa oli vielä enemmänkin romantiikkaa kuin
kahden rakastavaisen jälleen yhtyminen Kaikurannassa. Se osui Annan
tielle äkkiarvaamatta, kun hän kulki Mäntymäelle metsäpolkua pitkin
ja sen vuoksi astui suoraan Barryn puutarhaan.
Diana Barry ja Fred Wright seisoivat yhdessä tuuhean piilipuun alla.
Diana nojautui sen harmaata runkoa vasten, silmäripset painautuneina
kovasti punottavia poskia vasten Hänen toinen kätensä oli Fredin
kädessä, joka seisoi kasvot kumartuneina hänen ylitseen ja sopersi
jotain hyvin matalalla ja vakavalla äänellä. Maailmassa ei ollut
ketään muita ihmisiä paitsi he itse tänä lumoavana hetkenä, niin
ettei kumpikaan heistä nähnyt Annaa, joka silmänräpäyksessä käsitti
tilanteen ja kääntyi ympäri samalla kertaa sekä hämmästyneenä
että hämillään ja hiipi äänettömästi takaisin männikköön. Hän ei
pysähtynyt ennenkuin omassa huoneessaan, jossa hän hengästyneenä
istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan.
-- Diana ja Fred rakastavat toisiaan! huudahti hän. -- Oi miten
hirveän vanhalta ja täyskasvuiselta se tuntuu! En tosiaankaan olisi
uskonut sitä Dianasta...
Annalla oli viime aikoina ollut epäilyksensä siitä, että Diana oli
pettänyt perin nuorekkaitten unelmiensa miesihanteen, joka oli synkkä
ja surumielinen ja jolla oli leimuavat tummat silmät. Sen lisäksi
tuli nyt hänen omien aistimiensa todistus, jota hän ei juuri voinut
epäillä, mutta huolimatta edellä käyneistä "aavistuksista", oli
keksintö hänelle kuitenkin täydellinen yllätys. Tämän lisäksi tuli
vielä ihmeellinen yksinäisyyden ja orpouden tunne -- oli kuin Diana
olisi mennyt ennen häntä uuteen maailmaan, lyönyt portin kiinni
takanaan ja jättänyt Annan ulkopuolelle.
-- Oh, miten paljon täällä tapahtuu ja sattuu -- minua miltei
peloittaa, ajatteli Anna mieli apeana. -- Ja minä pelkään, ettei
Dianan ja minun välinen suhde tästä lähtien enää voi olla aivan
sama kuin ennen... Tämän jälkeen en kaiketi voi kertoa kaikkia
salaisuuksiani hänelle -- entäpä hän menisi ja lörpöttelisi niistä
Fredille!... Ja _mitä_ hän voi nähdä Fredissä? Hän on hyvin hauska ja
kiltti poika, mutta hän on kuitenkin vain Fred Wright.
Tämä kysymys se aina antaa ihmisille pään vaivaa -- mitä se ja
se näkee siinä ja siinä? Mutta itse asiassa on kylläkin hyvin
onnellista, että kullakin on oma makunsa, sillä jos kaikki
pitäisivät samanlaisesta -- niin, silloinhan kävisi, kuten vanha
intiaanipäällikkö sanoi: "Kaikki haluaisivat saada minun squaw'ini".
[Intiaanikieltä: squaw = nainen, vaimo.]
Olihan ilmeistä, että Diana todellakin näki jotakin Fred Wrightissä,
vaikka Annan silmät valitettavasti olivat sokaistut.
Diana tuli Vihervaaralle seuraavana iltana, ajattelevan näköisenä ja
kainona nuorena neitinä, ja ullakkohuoneen hämärässä yksinäisyydessä
hän kertoi Annalle kaiken. Molemmat tytöt itkivät, suut elivät ja
nauroivat.
-- Olen niin onnellinen, sanoi Diana, mutta onhan hullunkurista
ajatella, että olen kihloissa...
-- Miltä oikeastaan tuntuu olla kihloissa? kysyi Anna uteliaana.
-- Niin, kultaseni, se riippuu luonnollisesti kokonaan siitä,
kenen kanssa on kihloissa, vastasi Diana, kasvoilla tuo ärsyttävän
ylimielinen tietäväisyyden ilme, jota kihlautuneet aina näyttävät
niille, jotka eivät ole kihloissa. -- On viehättävää olla kihloissa
Fredin kanssa -- mutta luulen, että olisi kauhean vastenmielistä olla
kihloissa jonkun muun kanssa...
-- Erittäin hauskaa meille muille, kun nyt kerran on vain yksi ainoa
Fred, nauroi Anna.
-- Oi, Anna, sinä et ymmärrä... sanoi Diana harmistuneena. --
En tarkoittanut _siten_ -- mutta sitä on vaikea selittää... No
niin, se on samantekevä, tulet kuitenkin ymmärtämään sen kerran
tulevaisuudessa, kun sinun oma vuorosi tulee.
-- Diana, oma kullannuppuseni, ymmärränhän toki sinua! Mitäpä muuta
tarkoitusta varten meillä olisi mielikuvitusta, ellei sitä varten,
että kykenisimme katselemaan elämää toisten ihmisten silmillä?
-- Sinun on oltava minun morsiustyttöni, Anna, se on selvää... Lupaa
se minulle -- missä tahansa lienetkin, kun minä olen morsiamena!
-- Olen tuleva maapallon toiselta puolen, jos niin tarvitaan, sanoi
Anna juhlallisesti.
-- Siihen tulee luonnollisesti kulumaan vielä hyvän aikaa,
sanoi Diana punastuen. -- Kolme vuotta vähintäin -- sillä minä
olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja äiti sanoo, ettei kukaan
hänen tyttäristään saa mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt
kaksikymmentäyksi vuotta. Sitä paitsi Fredin isä aikoo ostaa
hänelle Fletcherin talon, ja hän tahtoo saada suoritetuksi ainakin
kaksi kolmannesta sen hinnasta, ennenkuin hän antaa Fredin ottaa
sen omaan nimeensä. Mutta kolme vuotta ei totta tosiaan ole liian
pitkä aika, kun on opittava taloudenhoitoa, ja minä aion ommella
itselleni niin paljon somia esineitä. Huomenna alan virkata pikku
liinoja liemilautasten väliin pantaviksi. Myra Gillisillä oli
kolmekymmentäseitsemän liemilautasliinaa naimisiin mennessään, ja
minä olen päättänyt, ettei minulla tule olemaan vähempää kuin hänellä.
-- Ei, kuinka voisitkaan taloudessasi tulla toimeen vain
kolmellakymmenellä kuudella liemilautasliinalla, sanoi Anna
juhlallisen näköisenä, mutta veitikka silmännurkassa.
Diana näytti loukkaantuneelta.
-- En luullut, että sinä pitäisit minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän
moittivasti.
-- Rakkahin Diana, enhän pidä sinua pilkkanani, huudahti Anna
katuvaisena. -- Laskin vain vähän leikkiä. Uskon että sinusta tulee
maailman suloisin pikku emäntä. Ja on todellakin oivallista, että nyt
jo suunnittelet, minkälaista sinulla tulee olemaan unelmiesi pikku
kodissa.
Anna oli tuskin maininnut sanat "unelmien koti", ennenkuin hänen
mielikuvituksensa joutui liikkeelle, ja hän alkoi heti rakentaa
omaansa. Siinä hallitsi luonnollisesti erinomaisilla sielunlahjoilla
varustettu mies, tumma, ylväs, hieman alakuloisuuteen taipuva...
Mutta ihmeellistä kyllä pysyttelihe siellä myöskin Gilbert Blythe, ja
hän ei antanut karkoittaa itseään pois, vaan auttoi omistajatarta
taulujen ripustamisessa, puutarhalavojen mittailemisessa ja
muitten erilaisten kotiaskareitten suorittamisessa, joita ylväs
ja umpimielinen sankari nähtävästi piti arvoansa alentavina. Anna
koetti karkoittaa Gilbertin kuvan pois unelmiensa linnasta, mutta
se oli hyvin itsepintainen, niin että Anna, jolla oli kiire, luopui
viimein yrityksestä ja jatkoi utuista rakennustyötään sellaisella
menestyksellä, että hänen "unelmiensa koti" oli sekä valmiina että
kalustettuna, ennenkuin Diana taas puuttui puheeseen.
-- Sinun mielestäsi on varmaankin hieman hullunkurista, Anna, että
minä olen rakastunut Frediin, kun hän niin suuresti eroaa sen
tapaisesta miehestä, jonka kanssa aina ennen olen sanonut meneväni
naimisiin -- hänenhän piti olla pitkä ja komea... Mutta miten
lieneekään, en lainkaan toivo Frediä pitkäksi ja komeaksi, sillä
-- niin, ymmärräthän, silloin hän ei olisi Fred. Tietenkin, hän
lisäsi hieman huolestuneen näköisenä, meistä tulee kauhean lihava ja
pyylevä pari... Vaikka onhan se kuitenkin parempi kuin jos toinen
olisi lyhyt ja paksu ja toinen pitkä ja laiha, kuten Morgan Sloane ja
hänen vaimonsa. Rouva Lynde sanoo, että hän ajattelee aina ykköstä ja
nollaa, kun hän näkee heidän kulkevan.
-- Niin, sanoi Anna itsekseen sinä iltana harjatessaan tukkaansa
kultakehyksisen kuvastimensa edessä, olen iloinen siitä, että Diana
on hyvin onnellinen ja tyytyväinen. Mutta kun minun vuoroni tulee --
jos se koskaan tulee -- niin toivon, että kaiken yllä olisi jotain
järkyttävämpää ja suurenmoisempaa... Mutta sehän oli Dianankin
tarkoitus ennen muinoin. Lukemattomia kertoja olen varmaankin kuullut
hänen sanovan, ettei hän ikimaailmassa menisi kihloihin tavalliseen
typerään ja säädylliseen tapaan -- sen, joka tahtoisi voittaa hänen
kätensä, pitäisi suorittaa joku _uroteko _... Mutta hän on muuttunut.
Ehkäpä minäkin vielä muutun?...
Enpä suinkaan! Minä päätän, ettei niin tule käymään. Uh, tuollaiset
kihlaukset ovat sentään harmillisia, kun ne riistävät meiltä parhaat
ystävämme...