Koulun viimeinen päivä tuli ja meni. Vuositutkinto sujui
erinomaisesti, ja Annan oppilaat selviytyivät mainiosti. Juhlallisten
lopputoimitusten aikana he antoivat opettajalleen hienoilla
korukirjaimilla kirjoitetun adressin ja kirjoitussalkun. Kaikki läsnä
olevat tytöt ja rouvat itkivät, ja muutamia poikiakin syytettiin
myöhemmin "vetistelemisestä", vaikka he aina miehekkäästi kielsivät
sen.
Kolme äitiä kulki yhdessä kotiin keskustellen niitä näitä.
-- On sentään sangen ikävää, että Annan täytyy lopettaa, kun lapset
näyttävät olevan niin kiintyneitä häneen, sanoi rouva Sloane huoaten.
Mutta hänellä oli tapana huoata silloinkin kun hän oli lausunut
jotain leikillistä. Äkkiä hän muisti velvollisuutensa ja sanoi:
-- Mutta luonnollisesti tiedämme kaikki saavamme erinomaisen
opettajattaren myöskin ensi vuodeksi.
-- Jane on tekevä velvollisuutensa, sitä en epäile, sanoi Janen äiti
oikaisten hieman niskaansa. -- En luule, että hän tulee tyrkyttämään
lapsille läheskään niin paljon satuja tai harhailemaan niin usein
heidän kanssaan pitkin metsiä. Mutta hänen nimensä on tarkastajan
erikoisluettelossa, ja Newbridgessä ollaan epätoivoisia, kun hän
lähtee pois.
-- Minua ilahuttaa, että Anna pääsee korkeakouluun, sanoi rouva Bell.
-- Hän on aina toivonut sitä, ja hänellä tulee olemaan siitä paljon
hyötyä ja iloa.
-- Enpä juuri tiedä. -- Rouva Andrews oli lujasti, päättänyt olla
olematta kenenkään kanssa yhtä mieltä tänään. -- Minun nähdäkseni
Anna ei tarvitse enää enempää kehitystä. Hän menee luultavasti
naimisiin Gilbert Blythen kanssa, jos tämän mieltymys häneen
kestää niin kauan kuin hän on käynyt korkeakoulun läpi, ja mitä
taivaan tähden tyttö silloin tekee latinallaan ja kreikallaan? Jos
korkeakoulussa opetettaisiin pitämään huolta miehestä, niin voisi
olla jotain järkeä hänen sinne menemisestään.
Rouva Harmon Andrews ei ollut, mikäli Avonlean juorut tiesivät
kertoa, koskaan oppinut "pitämään huolta" omasta miehestään, ja
seuraus siitä oli, että Andrewsin kotia ei juuri voitu pitää minään
perheonnen esikuvana.
-- Ja pastori Allanin kutsu Charlottetowniin on nyt esitetty
kirkkoneuvostolle, sanoi rouva Bell. -- Se merkitsee kai, luulisin,
sitä, että pian menetämme hänet.
-- He eivät muuta ennen syyskuuta, sanoi rouva Sloane. -- Niin
niin, se on oleva suuri tappio seurakunnalle -- vaikka minä omalta
kohdaltani olen aina ollut sitä mieltä, että rouva Allan pukeutuu
aivan liian iloisiin väreihin ollakseen papinrouva. Mutta kukaanhan
meistä ei ole virheetön... Paniko kukaan merkille, kuinka siistin
ja hienon näköinen herra Harrison oli tänään? En ole koskaan nähnyt
sellaista muutosta. Hän käy kirkossa joka sunnuntai ja on myöskin
antanut osuutensa papin palkkaukseen.
-- Mutta ajatelkaas, kuinka Paul Irving on työntänyt mittaa ja tullut
suureksi, sanoi rouva Andrews. -- Hän, joka oli sellainen pikku
piiperoinen tänne tullessaan! Tuskin tunsin häntä tänään. Hän tulee
muistuttamaan suuresti isäänsä ajan oloon.
-- Hän on hyväpäinen poika, sanoi rouva Bell.
-- Onhan se mahdollista, mutta -- rouva Andrews alensi ääntään --
se ei estä, että hän välistä on hieman hupsu... Eräänä päivänä
viime viikolla tulee Gracie kotiin ja purkaa ilmoille mitä
mielettömimmän jutun, jonka Paul on hänelle syöttänyt joistakin
ihmisistä, jotka asuvat muka rannalla... Loruja ja valheita kaikki
tyyni, luonnollisesti. Sanoin, ettei Gracien pitänyt uskoa niitä, ja
silloin hän vastaa, ettei Paulinkaan tarkoitus ollut, että hän niitä
uskoisi... Nyt minä kysyn: mikä tarkoitus on syöttää viattomalle
lapselle tuollaisia typeriä juttuja?
-- Anna väittää, että Paulista tulee aikaa voittain nero, sanoi rouva
Sloane.
-- Hyvin mahdollista. Noista amerikkalaisista voi odottaa mitä
hyvänsä, sanoi rouva Andrews.
Rouva Andrewsilla oli "nero"-käsitteestä ilmeisesti sellainen
mielikuva, että se oli läheistä sukua hulluudelle. Pikku Paul raukka
-- on helppoa joutua sellaiseen huutoon, että on hieman "päästä
vialla".
Luokkahuoneessa istui Anna yksin pöytänsä ääressä, kuten hän oli
istunut ensimmäisenä koulupäivänä kaksi vuotta sitten, nojaten
kasvojaan käsiinsä ja katsellen kyynelsilmin kaihoisasti ikkunastaan
Tummaan, päilyvään aallokkoon päin. Hänen oli niin vaikea erota
oppilaistaan, että korkeakouluajatus oli tällä hetkellä kadottanut
kaiken viehätyksensä. Hän tunsi vielä Annetta Bellin käsivarret
kaulassaan ja kuuli hänen kuiskaavan kyynelsilmin:
-- _En koskaan_ tule pitämään kenestäkään opettajaneidistä niin
paljon kuin neiti Shirleystä -- en koskaan, koskaan.
Kahden vuoden ajan hän oli tehnyt työtä uskollisesti ja
tunnollisesti, tehnyt monta erehdystä ja ottanut niistä opikseen.
Hän oli saanut palkkansa. Hän oli opettanut oppilailleen aika paljon
asioita, mutta hän tunsi, että he olivat opettaneet hänelle paljon
enemmän -- itsensäarvostelua, tyyntä maltillisuutta, viatonta
ymmärtämystä, joka on tie lasten sydämiin. Ehkei hänen ollut
onnistunut herättää mitään erinomaista kunnianhimoa oppilaissaan,
mutta hän oli opettanut heille, enemmän oman herttaisen olemuksensa
kuin kaikkien viisaitten ja ystävällisten kehoitusten kautta, että
heidän tulevina vuosina tulisi kulkea Jumalan kasvojen edessä,
käyttäytyä kunniallisesti ja rehellisesti ja ystävällisesti jokaista
kohtaan, kaihtaa kaikkea, joka vivahti epärehellisyyteen, kavaluuteen
ja halpamaisuuteen. He olivat ehkä kaikki tietämättömiä siitä, että
he olivat omaksuneet sen tapaisia opetuksia, mutta he tulisivat
pitämään ne mielessään ja seuraamaan niitä kauan sen jälkeen kun he
olivat unohtaneet Afganistanin pääkaupungin nimen ja Ruusujen sodan
vuosiluvut.
-- Taas on päättynyt eräs ajanjakso elämästäni, sanoi Anna
ääneen sulkien kirjoituspulpettinsa. Tunne oli oikeastaan hyvin
surumielinen, mutta "päättyneeseen ajanjaksoon" liittyvä runollinen
ajatus tuotti hänelle hieman lohdutusta.
Heti loman alussa Anna vietti pari viikkoa Kaikurannassa, mikä tuotti
suurta iloa kaikille, joita asia lähemmin koski.
Hän otti Lavendel neidin mukaansa kaupunkimatkalle "tehdäkseen
ostoksia" ja houkutteli hänen ostamaan itselleen uuden musliinipuvun.
Sitten saatiin miellyttävän jännittävää ajan kulua sen leikkaamisessa
ja ompelemisessa, jolloin onnellinen Charlotta Neljäs sai harsia ja
lakaista pois kaikki tilkut, jotka putosivat lattialle. Lavendel
neiti oli ennen valittanut, että hän oli menettänyt mielenkiinnon
kaikkeen, mutta uusi puku loihti uuden loisteen hänen silmiinsä.
-- Mikä turhamainen ja hupsu ihminen minä olenkaan! huokasi hän.
-- Minua oikein hävettää, että uusi puku -- olipa se vaikka
lemmikinkukallista musliiniakin -- voi minua niin ilahuttaa, kun hyvä
omatunto ja tavattoman runsas avustus pakanalähetykselle eivät ole
voineet mitään.
Vierailuaikansa puolivälissä meni Anna päiväksi kotiin Vihervaaralle
parsiakseen kaksoisten sukat ja ratkaistakseen osan niistä
kysymyksistä, joita tiedonhaluinen Davy oli koonnut varastoon.
Illalla hän meni rantatietä alas tervehtimään Paul Irvingiä. Kun hän
kulki rouva Irvingin vierashuoneen matalan, neliskulmaisen ikkunan
ohi, hän näki vilauksen Paulista, joka istui jonkun polvella. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuli lentäen eteiseen.
-- Oi, neiti Shirley, huusi hän, suunniltaan ilosta, ette ikinä voi
arvata, mitä on tapahtunut! Jotain niin suunnattoman hauskaa! Isä on
tullut -- ajatelkaahan! Minun isäni on täällä! Tulkaa heti sisään!
Isä, tämä on minun oma herttainen opettajaneitini! Isähän tietää!
Stephen Irving lähestyi hymyillen tervehtiäkseen Annaa. Hän oli pitkä
ja komea keski-ikäinen mies, jolla oli raudanharmaat hiukset, syvällä
loistavat, tummansiniset silmät, ja kauniit, voimakaspiirteiset
kasvot, leveällä otsalla raskasmielinen ilme. Aivan sellaiset
kasvot, jotka sopivat romaanisankarille, ajatteli Anna värähtäen
sanomattomasta mielihyvästä. Olisihan sangen kiusallista tavata joku,
jonka pitäisi olla sankari, ja huomata, että hän on kaljupäinen ja
kumaraselkäinen tai jotenkin muuten vailla miehistä kauneutta...
Annasta olisi ollut kauheata, jos Lavendel neidin hellien
nuoruudenmuistojen esine olisi tässä suhteessa tuottanut pettymyksen.
-- Vai niin, tässä on pikku poikaseni "oma herttainen opettajaneiti",
josta olen kuullut niin paljon puhuttavan, sanoi herra Irving ja
pudisti sydämellisesti hänen kättään. -- Paulin kirjeet ovat olleet
niin täynnä teistä, neiti Shirley, että minä jo tunnen ikäänkuin
olevani tuttu teidän kanssanne. Tahdon kiittää teitä siitä, mitä
olette tehnyt Paulille. Luulen, että teidän vaikutuksenne on ollut
juuri sitä laatua, jonka tarpeessa hän on ollut. Äitini on parhaita,
sydämellisimpiä naisia, mitä on olemassa, mutta hänen hieman kuivahko
ja raitis käytännöllinen järkensä ei voi aina ymmärtää pikku
poikaseni tapaisen olennon katsantotapaa... Te olette korvannut
sen, mitä häneltä puuttuu. Meidän kesken sanottuna, luulen, että
Paulin kasvatus näinä molempina viime vuosina on ollut niin lähellä
ihannetta kuin äidittömälle pojalle on mahdollista.
Useimmista ihmisistä on miellyttävää saada tunnustusta. Herra
Irvingin ylistävien sanojen aikana Annan hienohipiäisille poskille
valahti mitä kaunein puna, ja tämä väsynyt, työteliään elämän
tuottamien velvollisuuksien rasittama suurkaupungin mies katsoi
häneen ja ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt viehättävämpää
olentoa kuin tämä pikku "opettajaneiti" täällä maansydämessä
punaisine hiuksineen ja ihmeellisine silmineen.
Paul istui heidän välillään, ihastuneena ja onnellisena.
-- Minulla ei ollut aavistustakaan, että isä tulisi, sanoi hän
säteilevin kasvoin. -- Ei edes isoäiti tiennyt siitä. Yleensä --
Paul ravisti miettiväisesti ruskeita kiharoitaan -- en pidä
yllätyksistä. Silloin menettää kaiken sen hauskuuden, mikä liittyy
odotukseen ja iloitsemiseen edeltäkäsin... Mutta tämä oli tietysti
joka tapauksessa hirveän hauskaa. Isä tuli eilen illalla, kun minä
olin jo mennyt levolle. Ja kun isoäiti ja Mary Joe olivat päässeet
pahimmasta hämmästyksestään, tulivat hän ja isoäiti vinttikamariin
minua katsomaan, mutta heidän tarkoituksensa ei ollut herättää
minua ennenkuin aamulla, mutta minäpä heräsin aivan virkuksi, minä,
nähdessäni isän! Neiti ei voi _ajatella_, kuinka minä loikkasin ylös
vuoteesta!
-- Ja kuinka hän rutisti isäänsä kuin oikea karhunpoikanen, sanoi
herra Irving, laskien hyväillen kätensä poikansa olalle. -- Tuskin
tunsin poikaani -- hän on tullut niin suureksi ja ruskeaksi ja
tukevaksi.
-- En tiedä, kumpi iloitsi enemmän isän näkemisestä, isoäiti vaiko
minä, jatkoi Paul. -- Isoäiti on seisonut keittiössä koko päivän
ja laittanut isän lempiruokia, paistanut silliä sipulissa ja
silavapannukakkua... Hän ei uskaltanut uskoa niitä Mary Joelle, sanoi
hän. Se on _hänen_ tapansa osoittaa, kuinka iloinen hän on. _Minusta_
on mieluisempaa istua vain puhelemassa isän kanssa. Mutta nyt neidin
täytyy suoda anteeksi, että minun täytyy poistua hetkiseksi. Haen
lehmät Mary Joelle. Se kuuluu jokapäiväisiin velvollisuuksiini.
Kun Paul oli livistänyt tiehensä täyttämään "jokapäiväistä
velvollisuuttaan", istui herra Irving keskustellen Annan kanssa
monenlaisista asioista. Mutta Anna tunsi, että hän koko ajan ajatteli
jotain muuta, joka oli kaiken takana. Miten olikaan, sukelsi se
kuitenkin lopulta pinnalle.
-- Viime kirjeessään Paul kertoi, että hän oli saanut käydä teidän
kanssanne tervehtimässä... erästä vanhaa hyvää ystävääni -- neiti
Lewisiä Kaikurannassa Graftonin luona. Oletteko hänen kanssaan hyvä
tuttu?
-- Olen toki, hän on hyvin hyvä ystäväni, sanoi Anna, ja tuosta
yksinkertaisesta vastauksesta ei voinut saada aavistustakaan siitä,
että hänen pikku sydämensä alkoi takoa aivan mielettömästi. Annalle
tuli aivan äkkiä sellainen "tunne", että jotain hyvin romanttista oli
tekeillä.
Herra Irving nousi ja meni ikkunan luokse, johon hän asettui
katselemaan suurta, vihertävää, kuohuvaa merta, jonka yllä levoton
tuuli kohisi. Muutaman silmänräpäyksen ajan oli äänetöntä pienessä,
tummaseinäisessä huoneessa. Sitten Paulin isä kääntyi ja katsoi Annan
osaaottaviin kasvoihin, hymyillen puolittain hellästi ja puolittain
hämillään.
-- Tuumin tässä juuri, kuinka paljon te tiedätte, sanoi hän.
-- Tiedän kaiken, vastasi Anna heti. -- Ymmärrättehän, Lavendel neiti
ja minä olemme oikein hyviä ystäviä... Tuollaisia arkaluontoisia
asioita ei hän tosiaankaan kertoisi kenelle tahansa. Hän ja minä
olemme sukulaissieluja...
-- Niin, varmaan olettekin... Ja nyt minä aion pyytää teiltä suurta
palvelusta. Menisin mielelläni tervehtimään Lavendel neitiä, jos hän
nimittäin tahtoo ottaa minut vastaan... Tahdotteko kysyä häneltä,
saanko tulla?
_Tahtoiko_ hän? Tottahan toki!... Tämähän oli kai romanttista, jos
mikään, niin kaunista ja liikuttavaa, että olisi haluttanut tehdä
runo siitä kaikesta... Hieman myöhästynyttä se oli, aivan kuin ruusu,
joka kukkii lokakuussa, vaikka sen oikeastaan olisi pitänyt kukkia
kesäkuussa... Mutta ruusu se oli kuitenkin, pelkkää suloa ja tuoksua,
joskaan sillä ei ollut kevään värikylläistä kauneutta.
Koskaan ei Anna ollut keveämmin askelin mennyt suorittamaan mitään
tehtävää kuin kulkiessaan seuraavana aamuna pyökkimetsän läpi
Graftoniin. Hän tapasi Lavendel neidin puutarhassa. Anna tunsi
itsensä kauhean kiihtyneeksi -- hänen kätensä kävivät kylmiksi ja
hänen äänensä vapisi.
-- Lavendel neiti, minulla on teille jotain kerrottavaa -- jotain
hyvin tärkeätä. Voitteko arvata, mitä se on?
Anna ei koskaan olisi uskonut, että Lavendel neiti voisi arvata...
Mutta Lavendel neidin kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, ja hän sanoi
tyynellä ja hiljaisella äänellä, joka oli kadottanut kokonaan
tavallisen leikillisen ja veitikkamaisen sävynsä:
-- Stephen Irving on täällä?
-- Kuinka voitte tietää sen? Kuka on kertonut sen teille? huudahti
Anna pettyneenä ja pahoillaan siitä, että hänen edelleen oli
ennätetty.
-- Ei kukaan! Ymmärsin, että asia oli niin -- sinun puhumista vastasi.
-- Hän tahtoo tulla tervehtimään teitä, sanoi Anna. -- Saanko viedä
hänelle sellaiset terveiset, että hän saa tulla?
-- Saat kyllä, sanoi Lavendel neiti, joka oli kokonaan kadottanut
tasapainonsa. -- Miksipä hän ei saisi? Hänhän tulee vain tavallisena
vanhana ystävänä.
Annalla oli tosin omat ajatuksensa siitä, kun hän kiiruhti sisään
kirjoittaakseen pienen kirjeen Lavendel neidin kirjoituspöydän
ääressä.
-- Oi, on hurmaavaa elää ikäänkuin satukirjassa, ajatteli hän
iloisesti. -- Nyt kaikki tulee selviämään -- niinhän _täytyy_
luonnollisesti käydä -- ja Paul saa äidin, josta hän voi oikein
pitää, ja kaikki tulevat onnellisiksi. Mutta herra Irving tulee
ottamaan Lavendel neidin mukaansa -- ja kuinka sitten pikku
Kaikurannan käy, olisi hauska tietää... Asialla on siis kaksi puolta
-- niinhän on melkein kaikella tässä maailmassa...
Tärkeä kirje kirjoitettiin, ja Anna kantoi sen omin käsin Graftonin
postikonttoriin, jossa hän haki kirjeenkantajan käsiinsä ja pyysi
tämän ensi tilassa toimittamaan lähetyksen Avonleaan.
-- Se on _hyvin_ tärkeä, takoi Anna huolissaan hänen päähänsä.
Kirjeenkantaja oli kärtyisä vanha ukko, sangen vähän sopiva
rakkaudensanansaattajaksi, eikä Anna ollut aivan varma siitä, että
hän oli luotettava. Mutta hän lupasi koettavansa muistaa, ja siihen
Anna sai tyytyä.
Charlotta Neljäs tunsi, että jotain salaperäistä oli ilmassa
tänä iltana -- jokin salaisuus, jota, merkillistä kyllä, ei oltu
uskottu hänelle. Lavendel neiti harhaili ympäri puutarhaa ja näytti
hajamieliseltä. Annakin näytti olevan levottoman hengen vaivaama ja
maleksi tarkoituksettomasti milloin sinne, milloin tänne. Charlotta
Neljäs sieti tätä niin kauan kuin hänen kovan koetuksen alainen
kärsivällisyytensä kesti, mutta se loppui, kun Anna kolmannen kerran
teki matkan keittiön ympäri. Silloin asettui Charlotta hänen eteensä
ja nytkäytti harmistuneena taivaansinisten nauharuusukkeitten
koristamaa niskaansa.
-- Tietääkö neiti, sanoi hän, näkyy aivan selvästi, että teillä ja
minun neidilläni on yhteinen salaisuus, ja suokaa anteeksi minun
rohkeapuheisuuteni, neiti, mutta minun mielestäni teette hyvin
epäystävällisesti, kun ette kerro sitä minulle, kun sentään olemme
olleet niin hyvää pataa kaikki kolme.
-- Charlotta kultaseni, olisin kertonut sinulle kaiken, jos se
olisi ollut _minun_ salaisuuteni -- mutta se on Lavendel neidin,
ymmärräthän. Sanon sinulle kuitenkin näin paljon -- mutta ellei siitä
tule mitään, niin et saa hiiskua sanaakaan yhdellekään elävälle
sielulle!... No niin, Florestan prinssi tulee tänä iltana! Hän
tuli oikeastaan jo kauan sitten, mutta eräänä mielettömänä hetkenä
hän meni taas matkoihinsa ja harhaili maita mantereita ja unohti
taidon, miten löytää takaisin lumottuun linnaan vievälle pikku
polulle, linnaan, jossa prinsessa itki ja ikävöi häntä lämpimässä,
uskollisessa pikku sydämessään... Mutta viimein hän _muisti_, ja
prinsessa odottaa yhä -- sillä ei kellään muulla kuin hänen omalla
rakastetulla prinssillään ollut voimaa viedä häntä pois...
-- Oi, eikö neiti voi puhua niin, että toinenkin ymmärtäisi? huokasi
hämmästynyt Charlotta.
Anna nauroi.
-- No niin, selvin sanoin lausuttuna: eräs Lavendel neidin vanha hyvä
ystävä tulee tervehtimään häntä tänä iltana.
-- Onko se sama, joka hakkaili häntä ennen vanhaan? kysyi
suorasukainen Charlotta.
-- Niin, luulisin, että tarkoitamme samaa henkilöä, sanoi Anna hyvin
vakavasti. -- Hän on Paulin isä -- herra Stephen Irving. Ja taivas
tietää, kuinka sitten käy, mutta toivokaamme parasta, Charlotta.
-- Kunpa hän sentään tahtoisi viettää häitä Lavendel neidin kanssa!
sanoi Charlotta onnellisen näköisenä. -- Muutamat naiset ovat kaiketi
alunpitäen määrätyt olemaan naimattomia, ja heihin minä varmaankin
kuulun, pelkään minä, neiti Shirley, sillä minulla, nähkääs, on niin
vähän kärsivällisyyttä miehiin nähden... Mutta Lavendel neiti, hän
on toista maata. Ja minä olen juuri kulkenut ja tuskitellut, että
mikä maailmassa hänelle tulee neuvoksi, kun minä olen tullut niin
suureksi, että on pakko lähteä Bostoniin... Meillä ei ole kotona enää
useampia tyttöjä, ja kuinka käy, jos hän saa tänne vieraan tytön,
joka nauraa hänelle, kun hän _kuvittelee_, ja jättää kaiken sikin
sokin, eikä halua saada nimekseen Charlotta Viides. Hän voisi kyllä
saada jonkun, jolla ei olisi niin kovaa onnea kuin minulla astioitten
särkemisessä -- mutta totisesti hän ei voi saada ketään, joka pitää
hänestä enemmän...
Ja uskollinen pikku Charlotta pyyhkäisi nenäänsä kädellään ja
kumartui kiireesti avatakseen uuninluukun.
Teen juonti kului tavalliseen tapaan iltapäivällä Kaikurannassa,
mutta ei kellään ollut juuri lainkaan ruokahalua.
Teetä juotuaan Lavendel neiti meni huoneeseensa ja pukeutui uuteen
lemmikinkukalliseen musliinipukuunsa, ja Anna kampasi hänen tukkansa.
Molemmat olivat kauheassa jännityksessä, mutta Lavendel neiti oli
olevinaan hyvin tyyni ja välinpitämätön.
-- Minun täytyy todellakin korjata tuo uutimen repeämä huomenna,
sanoi hän katsahtaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut ainoa tärkeä
ja merkityksellinen asia tällä hetkellä. -- Nuo uutimet eivät
mielestäni ole olleet erikoisen kestäviä, kun ajattelee, kuinka
paljon annoin niistä... No siunaa ja varjele -- eikös Charlotta
olekin taas unohtanut pyyhkiä pölyä käsipuulta! Annanpa hänelle kelpo
läksytyksen, sen hän saa nähdä...
Anna istui eteisen portailla, kun Stephen Irving tuli käytävää pitkin
ja meni puutarhaan.
-- Tämä on ainoa paikka, jossa aika pysyy paikallaan, sanoi hän
katsellen liikutettuna ympärilleen. -- Mikään ei ole muuttunut tässä
puutarhassa tai tuvassa sitten kun olin täällä kaksikymmentäviisi
vuotta sitten. Siitä johtuu, että tunnen itseni jälleen nuoreksi.
-- Tiedättehän kyllä, että aika pysyy paikallaan lumotussa linnassa,
sanoi Anna vakavasti. -- Vasta sitten kun prinssi saapuu, alkaa
tapahtua jotain.
Herra Irving hymyili hieman surumielisesti hänen ylöspäinkäännetyille
kasvoilleen, jotka hehkuivat nuoruutta ja toivoa.
-- Välistä prinssi tulee liian myöhään, sanoi hän.
Mutta hän ei pyytänyt Annaa "puhumaan muitten ihmisten tavoin"... Hän
_ymmärsi_, hän -- kuten kaikki sukulaissielut...
-- Ah ei, ei siinä tapauksessa, että hän on oikea prinssi, joka
tulee oikean prinsessan luo, sanoi Anna pudistaen hyvin varmasti
punaisenruskeata päätään ja avaten vierashuoneen oven.
Kun vieras oli mennyt sisään, sulki hän sen huolellisesti hänen
jälkeensä ja kääntyi Charlotta Neljännen puoleen, joka oli tullut
eteiseen ja silmät pullollaan päässä oli ilmielävän uteliaisuuden
kuva.
-- Oh, herttaisin neiti Shirley, kuiskasi hän, katsoen keittiön
ikkunasta, ja ajatelkaas, miten _hieno_ hän on... Ja aivan sopivassa
iässä minun neidilleni... Sanokaa, neiti pieni, olisiko teidän
mielestänne kovin väärin kuunnella oven takaa?
-- Olisi kyllä, aivan kauhean väärin, sanoi Anna hyvin pontevasti.
-- Tule nyt vain minun mukaani, niin menemme pois kiusauksen
ulottuvilta. Mars matkaan, Charlotta pieni!
-- En voi tehdä mitään, ja käy niin pitkäksi vain kuljeksia ja
odottaa, huokasi Charlotta. -- Ajatelkaas, neiti, jos ei hän
kuitenkaan kosi! Ei voi koskaan olla varma miesten suhteen -- ei
koskaan tiedä, mitä heillä on mielessä... Vanhin sisareni, se joka
alunpitäen oli Charlotta nimeltään, hän luuli kerran olevansa
kihloissa tuollaisen helmen kanssa. Mutta sitten kävikin ilmi, ettei
miehellä ollut ollut lainkaan sellaisia aikeita, ja silloin hän
sanoi, ettei hän enää koskaan usko miehen sanoja... Olen kuullut
kerrottavan toisenkin tapauksen -- eräs mies luuli olevansa hurjasti
rakastunut erääseen tyttöön, ja kun sitten kaikki kävi ympäri, niin
olikin hän koko ajan halunnut tämän _sisarta_... Mitä neiti arvelee?
Kun suuri ja väkevä mies ei tiedä, mitä hän tahtoo, kuinka silloin
tyttö pahanen sen tietäisi?
-- Menemme keittiöön kiilloittamaan hopealusikoita, ehdotti Anna.
-- Se on työtä, joka ei onneksi vaadi ajatusta -- sillä ajatella en
lainkaan voi tänä iltana. Ja niin saamme ajan kulumaan.
Kului tunti. Silloin, juuri kun Anna laski kädestään viimeisen
kiiltävän lusikan, kuulivat he suuren eteisen oven sulkeutuvan.
Molemmat etsivät aivan säikähtyneinä lohdutusta toistensa silmistä.
-- Niin, jos hän menee nyt, huohotti Charlotta, jos hän menee nyt,
näin varhain -- niin on kaikki mennyt myttyyn eikä koskaan tule
hyväksi...
He lensivät ikkunaan. Herra Irving ei ilmeisesti lainkaan aikonut
lähteä. Hän ja Lavendel neiti kulkivat hitaasti keskikäytävää pitkin
kivipenkkiä kohti.
-- Näkeekö neiti, näkeekö neiti -- hän on pannut käsivartensa
Lavendel neidin vyötäisille! kuiskasi Charlotta Neljäs autuaan
ihastuksen vallassa. -- Hänen on täytynyt kosia häntä, muuten ei
Lavendel neiti _koskaan_ sallisi hänen tehdä noin...
Anna otti Charlottaa itseään tanakasta ja lyhyestä vyötäröstä ja
tanssi hänen kerällään ympäri keittiötä, kunnes molemmat hengästyivät.
-- Oi, Charlotta, huusi hän ihastuksissaan, en tiedä koskaan ennen
omanneeni mitään ennustajalahjoja, mutta nyt ennustan!... Täällä
Kaikurannassa tulee olemaan häät, ennenkuin vaahteroiden lehdet ovat
ehtineet punertua. Puhunko niin että toinenkin tajuaa, mitä tarkoitan?
-- Tottahan toki, sanoi Charlotta. -- Mitä häät ovat, se kyllä
tiedetään... Äsken neiti vain puhui niin sekavasti. Mitä nyt -- neiti
itkee? Miksi?
-- Ah, siksi, että tämä on niin hurmaavan kaunista -- aivan kuin
hauskasta kirjasta otettua -- niin romanttista -- ja surunvoittoista,
sanoi Anna ja räpäytti kyyneleet pois silmistään. -- Kaikki tyyni on
niin suunnattoman ihanaa -- ja kuitenkaan se ei ole vapaa surusta ja
alakuloisuudesta...
-- On selvää, että on aina _uhkarohkeata_ mennä naimisiin, myönsi
Charlotta, mutta kun kaikki käy ympäri, neiti -- pahempaakin voi
sattua kuin miehen saaminen.