PRINSSI SAAPUU LUMOTTUUN LINNAAN.

Koulun viimeinen päivä tuli ja meni. Vuositutkinto sujui

erinomaisesti, ja Annan oppilaat selviytyivät mainiosti. Juhlallisten

lopputoimitusten aikana he antoivat opettajalleen hienoilla

korukirjaimilla kirjoitetun adressin ja kirjoitussalkun. Kaikki läsnä

olevat tytöt ja rouvat itkivät, ja muutamia poikiakin syytettiin

myöhemmin "vetistelemisestä", vaikka he aina miehekkäästi kielsivät

sen.

Kolme äitiä kulki yhdessä kotiin keskustellen niitä näitä.

-- On sentään sangen ikävää, että Annan täytyy lopettaa, kun lapset

näyttävät olevan niin kiintyneitä häneen, sanoi rouva Sloane huoaten.

Mutta hänellä oli tapana huoata silloinkin kun hän oli lausunut

jotain leikillistä. Äkkiä hän muisti velvollisuutensa ja sanoi:

-- Mutta luonnollisesti tiedämme kaikki saavamme erinomaisen

opettajattaren myöskin ensi vuodeksi.

-- Jane on tekevä velvollisuutensa, sitä en epäile, sanoi Janen äiti

oikaisten hieman niskaansa. -- En luule, että hän tulee tyrkyttämään

lapsille läheskään niin paljon satuja tai harhailemaan niin usein

heidän kanssaan pitkin metsiä. Mutta hänen nimensä on tarkastajan

erikoisluettelossa, ja Newbridgessä ollaan epätoivoisia, kun hän

lähtee pois.

-- Minua ilahuttaa, että Anna pääsee korkeakouluun, sanoi rouva Bell.

-- Hän on aina toivonut sitä, ja hänellä tulee olemaan siitä paljon

hyötyä ja iloa.

-- Enpä juuri tiedä. -- Rouva Andrews oli lujasti, päättänyt olla

olematta kenenkään kanssa yhtä mieltä tänään. -- Minun nähdäkseni

Anna ei tarvitse enää enempää kehitystä. Hän menee luultavasti

naimisiin Gilbert Blythen kanssa, jos tämän mieltymys häneen

kestää niin kauan kuin hän on käynyt korkeakoulun läpi, ja mitä

taivaan tähden tyttö silloin tekee latinallaan ja kreikallaan? Jos

korkeakoulussa opetettaisiin pitämään huolta miehestä, niin voisi

olla jotain järkeä hänen sinne menemisestään.

Rouva Harmon Andrews ei ollut, mikäli Avonlean juorut tiesivät

kertoa, koskaan oppinut "pitämään huolta" omasta miehestään, ja

seuraus siitä oli, että Andrewsin kotia ei juuri voitu pitää minään

perheonnen esikuvana.

-- Ja pastori Allanin kutsu Charlottetowniin on nyt esitetty

kirkkoneuvostolle, sanoi rouva Bell. -- Se merkitsee kai, luulisin,

sitä, että pian menetämme hänet.

-- He eivät muuta ennen syyskuuta, sanoi rouva Sloane. -- Niin

niin, se on oleva suuri tappio seurakunnalle -- vaikka minä omalta

kohdaltani olen aina ollut sitä mieltä, että rouva Allan pukeutuu

aivan liian iloisiin väreihin ollakseen papinrouva. Mutta kukaanhan

meistä ei ole virheetön... Paniko kukaan merkille, kuinka siistin

ja hienon näköinen herra Harrison oli tänään? En ole koskaan nähnyt

sellaista muutosta. Hän käy kirkossa joka sunnuntai ja on myöskin

antanut osuutensa papin palkkaukseen.

-- Mutta ajatelkaas, kuinka Paul Irving on työntänyt mittaa ja tullut

suureksi, sanoi rouva Andrews. -- Hän, joka oli sellainen pikku

piiperoinen tänne tullessaan! Tuskin tunsin häntä tänään. Hän tulee

muistuttamaan suuresti isäänsä ajan oloon.

-- Hän on hyväpäinen poika, sanoi rouva Bell.

-- Onhan se mahdollista, mutta -- rouva Andrews alensi ääntään --

se ei estä, että hän välistä on hieman hupsu... Eräänä päivänä

viime viikolla tulee Gracie kotiin ja purkaa ilmoille mitä

mielettömimmän jutun, jonka Paul on hänelle syöttänyt joistakin

ihmisistä, jotka asuvat muka rannalla... Loruja ja valheita kaikki

tyyni, luonnollisesti. Sanoin, ettei Gracien pitänyt uskoa niitä, ja

silloin hän vastaa, ettei Paulinkaan tarkoitus ollut, että hän niitä

uskoisi... Nyt minä kysyn: mikä tarkoitus on syöttää viattomalle

lapselle tuollaisia typeriä juttuja?

-- Anna väittää, että Paulista tulee aikaa voittain nero, sanoi rouva

Sloane.

-- Hyvin mahdollista. Noista amerikkalaisista voi odottaa mitä

hyvänsä, sanoi rouva Andrews.

Rouva Andrewsilla oli "nero"-käsitteestä ilmeisesti sellainen

mielikuva, että se oli läheistä sukua hulluudelle. Pikku Paul raukka

-- on helppoa joutua sellaiseen huutoon, että on hieman "päästä

vialla".

Luokkahuoneessa istui Anna yksin pöytänsä ääressä, kuten hän oli

istunut ensimmäisenä koulupäivänä kaksi vuotta sitten, nojaten

kasvojaan käsiinsä ja katsellen kyynelsilmin kaihoisasti ikkunastaan

Tummaan, päilyvään aallokkoon päin. Hänen oli niin vaikea erota

oppilaistaan, että korkeakouluajatus oli tällä hetkellä kadottanut

kaiken viehätyksensä. Hän tunsi vielä Annetta Bellin käsivarret

kaulassaan ja kuuli hänen kuiskaavan kyynelsilmin:

-- _En koskaan_ tule pitämään kenestäkään opettajaneidistä niin

paljon kuin neiti Shirleystä -- en koskaan, koskaan.

Kahden vuoden ajan hän oli tehnyt työtä uskollisesti ja

tunnollisesti, tehnyt monta erehdystä ja ottanut niistä opikseen.

Hän oli saanut palkkansa. Hän oli opettanut oppilailleen aika paljon

asioita, mutta hän tunsi, että he olivat opettaneet hänelle paljon

enemmän -- itsensäarvostelua, tyyntä maltillisuutta, viatonta

ymmärtämystä, joka on tie lasten sydämiin. Ehkei hänen ollut

onnistunut herättää mitään erinomaista kunnianhimoa oppilaissaan,

mutta hän oli opettanut heille, enemmän oman herttaisen olemuksensa

kuin kaikkien viisaitten ja ystävällisten kehoitusten kautta, että

heidän tulevina vuosina tulisi kulkea Jumalan kasvojen edessä,

käyttäytyä kunniallisesti ja rehellisesti ja ystävällisesti jokaista

kohtaan, kaihtaa kaikkea, joka vivahti epärehellisyyteen, kavaluuteen

ja halpamaisuuteen. He olivat ehkä kaikki tietämättömiä siitä, että

he olivat omaksuneet sen tapaisia opetuksia, mutta he tulisivat

pitämään ne mielessään ja seuraamaan niitä kauan sen jälkeen kun he

olivat unohtaneet Afganistanin pääkaupungin nimen ja Ruusujen sodan

vuosiluvut.

-- Taas on päättynyt eräs ajanjakso elämästäni, sanoi Anna

ääneen sulkien kirjoituspulpettinsa. Tunne oli oikeastaan hyvin

surumielinen, mutta "päättyneeseen ajanjaksoon" liittyvä runollinen

ajatus tuotti hänelle hieman lohdutusta.

Heti loman alussa Anna vietti pari viikkoa Kaikurannassa, mikä tuotti

suurta iloa kaikille, joita asia lähemmin koski.

Hän otti Lavendel neidin mukaansa kaupunkimatkalle "tehdäkseen

ostoksia" ja houkutteli hänen ostamaan itselleen uuden musliinipuvun.

Sitten saatiin miellyttävän jännittävää ajan kulua sen leikkaamisessa

ja ompelemisessa, jolloin onnellinen Charlotta Neljäs sai harsia ja

lakaista pois kaikki tilkut, jotka putosivat lattialle. Lavendel

neiti oli ennen valittanut, että hän oli menettänyt mielenkiinnon

kaikkeen, mutta uusi puku loihti uuden loisteen hänen silmiinsä.

-- Mikä turhamainen ja hupsu ihminen minä olenkaan! huokasi hän.

-- Minua oikein hävettää, että uusi puku -- olipa se vaikka

lemmikinkukallista musliiniakin -- voi minua niin ilahuttaa, kun hyvä

omatunto ja tavattoman runsas avustus pakanalähetykselle eivät ole

voineet mitään.

Vierailuaikansa puolivälissä meni Anna päiväksi kotiin Vihervaaralle

parsiakseen kaksoisten sukat ja ratkaistakseen osan niistä

kysymyksistä, joita tiedonhaluinen Davy oli koonnut varastoon.

Illalla hän meni rantatietä alas tervehtimään Paul Irvingiä. Kun hän

kulki rouva Irvingin vierashuoneen matalan, neliskulmaisen ikkunan

ohi, hän näki vilauksen Paulista, joka istui jonkun polvella. Mutta

seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuli lentäen eteiseen.

-- Oi, neiti Shirley, huusi hän, suunniltaan ilosta, ette ikinä voi

arvata, mitä on tapahtunut! Jotain niin suunnattoman hauskaa! Isä on

tullut -- ajatelkaahan! Minun isäni on täällä! Tulkaa heti sisään!

Isä, tämä on minun oma herttainen opettajaneitini! Isähän tietää!

Stephen Irving lähestyi hymyillen tervehtiäkseen Annaa. Hän oli pitkä

ja komea keski-ikäinen mies, jolla oli raudanharmaat hiukset, syvällä

loistavat, tummansiniset silmät, ja kauniit, voimakaspiirteiset

kasvot, leveällä otsalla raskasmielinen ilme. Aivan sellaiset

kasvot, jotka sopivat romaanisankarille, ajatteli Anna värähtäen

sanomattomasta mielihyvästä. Olisihan sangen kiusallista tavata joku,

jonka pitäisi olla sankari, ja huomata, että hän on kaljupäinen ja

kumaraselkäinen tai jotenkin muuten vailla miehistä kauneutta...

Annasta olisi ollut kauheata, jos Lavendel neidin hellien

nuoruudenmuistojen esine olisi tässä suhteessa tuottanut pettymyksen.

-- Vai niin, tässä on pikku poikaseni "oma herttainen opettajaneiti",

josta olen kuullut niin paljon puhuttavan, sanoi herra Irving ja

pudisti sydämellisesti hänen kättään. -- Paulin kirjeet ovat olleet

niin täynnä teistä, neiti Shirley, että minä jo tunnen ikäänkuin

olevani tuttu teidän kanssanne. Tahdon kiittää teitä siitä, mitä

olette tehnyt Paulille. Luulen, että teidän vaikutuksenne on ollut

juuri sitä laatua, jonka tarpeessa hän on ollut. Äitini on parhaita,

sydämellisimpiä naisia, mitä on olemassa, mutta hänen hieman kuivahko

ja raitis käytännöllinen järkensä ei voi aina ymmärtää pikku

poikaseni tapaisen olennon katsantotapaa... Te olette korvannut

sen, mitä häneltä puuttuu. Meidän kesken sanottuna, luulen, että

Paulin kasvatus näinä molempina viime vuosina on ollut niin lähellä

ihannetta kuin äidittömälle pojalle on mahdollista.

Useimmista ihmisistä on miellyttävää saada tunnustusta. Herra

Irvingin ylistävien sanojen aikana Annan hienohipiäisille poskille

valahti mitä kaunein puna, ja tämä väsynyt, työteliään elämän

tuottamien velvollisuuksien rasittama suurkaupungin mies katsoi

häneen ja ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt viehättävämpää

olentoa kuin tämä pikku "opettajaneiti" täällä maansydämessä

punaisine hiuksineen ja ihmeellisine silmineen.

Paul istui heidän välillään, ihastuneena ja onnellisena.

-- Minulla ei ollut aavistustakaan, että isä tulisi, sanoi hän

säteilevin kasvoin. -- Ei edes isoäiti tiennyt siitä. Yleensä --

Paul ravisti miettiväisesti ruskeita kiharoitaan -- en pidä

yllätyksistä. Silloin menettää kaiken sen hauskuuden, mikä liittyy

odotukseen ja iloitsemiseen edeltäkäsin... Mutta tämä oli tietysti

joka tapauksessa hirveän hauskaa. Isä tuli eilen illalla, kun minä

olin jo mennyt levolle. Ja kun isoäiti ja Mary Joe olivat päässeet

pahimmasta hämmästyksestään, tulivat hän ja isoäiti vinttikamariin

minua katsomaan, mutta heidän tarkoituksensa ei ollut herättää

minua ennenkuin aamulla, mutta minäpä heräsin aivan virkuksi, minä,

nähdessäni isän! Neiti ei voi _ajatella_, kuinka minä loikkasin ylös

vuoteesta!

-- Ja kuinka hän rutisti isäänsä kuin oikea karhunpoikanen, sanoi

herra Irving, laskien hyväillen kätensä poikansa olalle. -- Tuskin

tunsin poikaani -- hän on tullut niin suureksi ja ruskeaksi ja

tukevaksi.

-- En tiedä, kumpi iloitsi enemmän isän näkemisestä, isoäiti vaiko

minä, jatkoi Paul. -- Isoäiti on seisonut keittiössä koko päivän

ja laittanut isän lempiruokia, paistanut silliä sipulissa ja

silavapannukakkua... Hän ei uskaltanut uskoa niitä Mary Joelle, sanoi

hän. Se on _hänen_ tapansa osoittaa, kuinka iloinen hän on. _Minusta_

on mieluisempaa istua vain puhelemassa isän kanssa. Mutta nyt neidin

täytyy suoda anteeksi, että minun täytyy poistua hetkiseksi. Haen

lehmät Mary Joelle. Se kuuluu jokapäiväisiin velvollisuuksiini.

Kun Paul oli livistänyt tiehensä täyttämään "jokapäiväistä

velvollisuuttaan", istui herra Irving keskustellen Annan kanssa

monenlaisista asioista. Mutta Anna tunsi, että hän koko ajan ajatteli

jotain muuta, joka oli kaiken takana. Miten olikaan, sukelsi se

kuitenkin lopulta pinnalle.

-- Viime kirjeessään Paul kertoi, että hän oli saanut käydä teidän

kanssanne tervehtimässä... erästä vanhaa hyvää ystävääni -- neiti

Lewisiä Kaikurannassa Graftonin luona. Oletteko hänen kanssaan hyvä

tuttu?

-- Olen toki, hän on hyvin hyvä ystäväni, sanoi Anna, ja tuosta

yksinkertaisesta vastauksesta ei voinut saada aavistustakaan siitä,

että hänen pikku sydämensä alkoi takoa aivan mielettömästi. Annalle

tuli aivan äkkiä sellainen "tunne", että jotain hyvin romanttista oli

tekeillä.

Herra Irving nousi ja meni ikkunan luokse, johon hän asettui

katselemaan suurta, vihertävää, kuohuvaa merta, jonka yllä levoton

tuuli kohisi. Muutaman silmänräpäyksen ajan oli äänetöntä pienessä,

tummaseinäisessä huoneessa. Sitten Paulin isä kääntyi ja katsoi Annan

osaaottaviin kasvoihin, hymyillen puolittain hellästi ja puolittain

hämillään.

-- Tuumin tässä juuri, kuinka paljon te tiedätte, sanoi hän.

-- Tiedän kaiken, vastasi Anna heti. -- Ymmärrättehän, Lavendel neiti

ja minä olemme oikein hyviä ystäviä... Tuollaisia arkaluontoisia

asioita ei hän tosiaankaan kertoisi kenelle tahansa. Hän ja minä

olemme sukulaissieluja...

-- Niin, varmaan olettekin... Ja nyt minä aion pyytää teiltä suurta

palvelusta. Menisin mielelläni tervehtimään Lavendel neitiä, jos hän

nimittäin tahtoo ottaa minut vastaan... Tahdotteko kysyä häneltä,

saanko tulla?

_Tahtoiko_ hän? Tottahan toki!... Tämähän oli kai romanttista, jos

mikään, niin kaunista ja liikuttavaa, että olisi haluttanut tehdä

runo siitä kaikesta... Hieman myöhästynyttä se oli, aivan kuin ruusu,

joka kukkii lokakuussa, vaikka sen oikeastaan olisi pitänyt kukkia

kesäkuussa... Mutta ruusu se oli kuitenkin, pelkkää suloa ja tuoksua,

joskaan sillä ei ollut kevään värikylläistä kauneutta.

Koskaan ei Anna ollut keveämmin askelin mennyt suorittamaan mitään

tehtävää kuin kulkiessaan seuraavana aamuna pyökkimetsän läpi

Graftoniin. Hän tapasi Lavendel neidin puutarhassa. Anna tunsi

itsensä kauhean kiihtyneeksi -- hänen kätensä kävivät kylmiksi ja

hänen äänensä vapisi.

-- Lavendel neiti, minulla on teille jotain kerrottavaa -- jotain

hyvin tärkeätä. Voitteko arvata, mitä se on?

Anna ei koskaan olisi uskonut, että Lavendel neiti voisi arvata...

Mutta Lavendel neidin kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, ja hän sanoi

tyynellä ja hiljaisella äänellä, joka oli kadottanut kokonaan

tavallisen leikillisen ja veitikkamaisen sävynsä:

-- Stephen Irving on täällä?

-- Kuinka voitte tietää sen? Kuka on kertonut sen teille? huudahti

Anna pettyneenä ja pahoillaan siitä, että hänen edelleen oli

ennätetty.

-- Ei kukaan! Ymmärsin, että asia oli niin -- sinun puhumista vastasi.

-- Hän tahtoo tulla tervehtimään teitä, sanoi Anna. -- Saanko viedä

hänelle sellaiset terveiset, että hän saa tulla?

-- Saat kyllä, sanoi Lavendel neiti, joka oli kokonaan kadottanut

tasapainonsa. -- Miksipä hän ei saisi? Hänhän tulee vain tavallisena

vanhana ystävänä.

Annalla oli tosin omat ajatuksensa siitä, kun hän kiiruhti sisään

kirjoittaakseen pienen kirjeen Lavendel neidin kirjoituspöydän

ääressä.

-- Oi, on hurmaavaa elää ikäänkuin satukirjassa, ajatteli hän

iloisesti. -- Nyt kaikki tulee selviämään -- niinhän _täytyy_

luonnollisesti käydä -- ja Paul saa äidin, josta hän voi oikein

pitää, ja kaikki tulevat onnellisiksi. Mutta herra Irving tulee

ottamaan Lavendel neidin mukaansa -- ja kuinka sitten pikku

Kaikurannan käy, olisi hauska tietää... Asialla on siis kaksi puolta

-- niinhän on melkein kaikella tässä maailmassa...

Tärkeä kirje kirjoitettiin, ja Anna kantoi sen omin käsin Graftonin

postikonttoriin, jossa hän haki kirjeenkantajan käsiinsä ja pyysi

tämän ensi tilassa toimittamaan lähetyksen Avonleaan.

-- Se on _hyvin_ tärkeä, takoi Anna huolissaan hänen päähänsä.

Kirjeenkantaja oli kärtyisä vanha ukko, sangen vähän sopiva

rakkaudensanansaattajaksi, eikä Anna ollut aivan varma siitä, että

hän oli luotettava. Mutta hän lupasi koettavansa muistaa, ja siihen

Anna sai tyytyä.

Charlotta Neljäs tunsi, että jotain salaperäistä oli ilmassa

tänä iltana -- jokin salaisuus, jota, merkillistä kyllä, ei oltu

uskottu hänelle. Lavendel neiti harhaili ympäri puutarhaa ja näytti

hajamieliseltä. Annakin näytti olevan levottoman hengen vaivaama ja

maleksi tarkoituksettomasti milloin sinne, milloin tänne. Charlotta

Neljäs sieti tätä niin kauan kuin hänen kovan koetuksen alainen

kärsivällisyytensä kesti, mutta se loppui, kun Anna kolmannen kerran

teki matkan keittiön ympäri. Silloin asettui Charlotta hänen eteensä

ja nytkäytti harmistuneena taivaansinisten nauharuusukkeitten

koristamaa niskaansa.

-- Tietääkö neiti, sanoi hän, näkyy aivan selvästi, että teillä ja

minun neidilläni on yhteinen salaisuus, ja suokaa anteeksi minun

rohkeapuheisuuteni, neiti, mutta minun mielestäni teette hyvin

epäystävällisesti, kun ette kerro sitä minulle, kun sentään olemme

olleet niin hyvää pataa kaikki kolme.

-- Charlotta kultaseni, olisin kertonut sinulle kaiken, jos se

olisi ollut _minun_ salaisuuteni -- mutta se on Lavendel neidin,

ymmärräthän. Sanon sinulle kuitenkin näin paljon -- mutta ellei siitä

tule mitään, niin et saa hiiskua sanaakaan yhdellekään elävälle

sielulle!... No niin, Florestan prinssi tulee tänä iltana! Hän

tuli oikeastaan jo kauan sitten, mutta eräänä mielettömänä hetkenä

hän meni taas matkoihinsa ja harhaili maita mantereita ja unohti

taidon, miten löytää takaisin lumottuun linnaan vievälle pikku

polulle, linnaan, jossa prinsessa itki ja ikävöi häntä lämpimässä,

uskollisessa pikku sydämessään... Mutta viimein hän _muisti_, ja

prinsessa odottaa yhä -- sillä ei kellään muulla kuin hänen omalla

rakastetulla prinssillään ollut voimaa viedä häntä pois...

-- Oi, eikö neiti voi puhua niin, että toinenkin ymmärtäisi? huokasi

hämmästynyt Charlotta.

Anna nauroi.

-- No niin, selvin sanoin lausuttuna: eräs Lavendel neidin vanha hyvä

ystävä tulee tervehtimään häntä tänä iltana.

-- Onko se sama, joka hakkaili häntä ennen vanhaan? kysyi

suorasukainen Charlotta.

-- Niin, luulisin, että tarkoitamme samaa henkilöä, sanoi Anna hyvin

vakavasti. -- Hän on Paulin isä -- herra Stephen Irving. Ja taivas

tietää, kuinka sitten käy, mutta toivokaamme parasta, Charlotta.

-- Kunpa hän sentään tahtoisi viettää häitä Lavendel neidin kanssa!

sanoi Charlotta onnellisen näköisenä. -- Muutamat naiset ovat kaiketi

alunpitäen määrätyt olemaan naimattomia, ja heihin minä varmaankin

kuulun, pelkään minä, neiti Shirley, sillä minulla, nähkääs, on niin

vähän kärsivällisyyttä miehiin nähden... Mutta Lavendel neiti, hän

on toista maata. Ja minä olen juuri kulkenut ja tuskitellut, että

mikä maailmassa hänelle tulee neuvoksi, kun minä olen tullut niin

suureksi, että on pakko lähteä Bostoniin... Meillä ei ole kotona enää

useampia tyttöjä, ja kuinka käy, jos hän saa tänne vieraan tytön,

joka nauraa hänelle, kun hän _kuvittelee_, ja jättää kaiken sikin

sokin, eikä halua saada nimekseen Charlotta Viides. Hän voisi kyllä

saada jonkun, jolla ei olisi niin kovaa onnea kuin minulla astioitten

särkemisessä -- mutta totisesti hän ei voi saada ketään, joka pitää

hänestä enemmän...

Ja uskollinen pikku Charlotta pyyhkäisi nenäänsä kädellään ja

kumartui kiireesti avatakseen uuninluukun.

Teen juonti kului tavalliseen tapaan iltapäivällä Kaikurannassa,

mutta ei kellään ollut juuri lainkaan ruokahalua.

Teetä juotuaan Lavendel neiti meni huoneeseensa ja pukeutui uuteen

lemmikinkukalliseen musliinipukuunsa, ja Anna kampasi hänen tukkansa.

Molemmat olivat kauheassa jännityksessä, mutta Lavendel neiti oli

olevinaan hyvin tyyni ja välinpitämätön.

-- Minun täytyy todellakin korjata tuo uutimen repeämä huomenna,

sanoi hän katsahtaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut ainoa tärkeä

ja merkityksellinen asia tällä hetkellä. -- Nuo uutimet eivät

mielestäni ole olleet erikoisen kestäviä, kun ajattelee, kuinka

paljon annoin niistä... No siunaa ja varjele -- eikös Charlotta

olekin taas unohtanut pyyhkiä pölyä käsipuulta! Annanpa hänelle kelpo

läksytyksen, sen hän saa nähdä...

Anna istui eteisen portailla, kun Stephen Irving tuli käytävää pitkin

ja meni puutarhaan.

-- Tämä on ainoa paikka, jossa aika pysyy paikallaan, sanoi hän

katsellen liikutettuna ympärilleen. -- Mikään ei ole muuttunut tässä

puutarhassa tai tuvassa sitten kun olin täällä kaksikymmentäviisi

vuotta sitten. Siitä johtuu, että tunnen itseni jälleen nuoreksi.

-- Tiedättehän kyllä, että aika pysyy paikallaan lumotussa linnassa,

sanoi Anna vakavasti. -- Vasta sitten kun prinssi saapuu, alkaa

tapahtua jotain.

Herra Irving hymyili hieman surumielisesti hänen ylöspäinkäännetyille

kasvoilleen, jotka hehkuivat nuoruutta ja toivoa.

-- Välistä prinssi tulee liian myöhään, sanoi hän.

Mutta hän ei pyytänyt Annaa "puhumaan muitten ihmisten tavoin"... Hän

_ymmärsi_, hän -- kuten kaikki sukulaissielut...

-- Ah ei, ei siinä tapauksessa, että hän on oikea prinssi, joka

tulee oikean prinsessan luo, sanoi Anna pudistaen hyvin varmasti

punaisenruskeata päätään ja avaten vierashuoneen oven.

Kun vieras oli mennyt sisään, sulki hän sen huolellisesti hänen

jälkeensä ja kääntyi Charlotta Neljännen puoleen, joka oli tullut

eteiseen ja silmät pullollaan päässä oli ilmielävän uteliaisuuden

kuva.

-- Oh, herttaisin neiti Shirley, kuiskasi hän, katsoen keittiön

ikkunasta, ja ajatelkaas, miten _hieno_ hän on... Ja aivan sopivassa

iässä minun neidilleni... Sanokaa, neiti pieni, olisiko teidän

mielestänne kovin väärin kuunnella oven takaa?

-- Olisi kyllä, aivan kauhean väärin, sanoi Anna hyvin pontevasti.

-- Tule nyt vain minun mukaani, niin menemme pois kiusauksen

ulottuvilta. Mars matkaan, Charlotta pieni!

-- En voi tehdä mitään, ja käy niin pitkäksi vain kuljeksia ja

odottaa, huokasi Charlotta. -- Ajatelkaas, neiti, jos ei hän

kuitenkaan kosi! Ei voi koskaan olla varma miesten suhteen -- ei

koskaan tiedä, mitä heillä on mielessä... Vanhin sisareni, se joka

alunpitäen oli Charlotta nimeltään, hän luuli kerran olevansa

kihloissa tuollaisen helmen kanssa. Mutta sitten kävikin ilmi, ettei

miehellä ollut ollut lainkaan sellaisia aikeita, ja silloin hän

sanoi, ettei hän enää koskaan usko miehen sanoja... Olen kuullut

kerrottavan toisenkin tapauksen -- eräs mies luuli olevansa hurjasti

rakastunut erääseen tyttöön, ja kun sitten kaikki kävi ympäri, niin

olikin hän koko ajan halunnut tämän _sisarta_... Mitä neiti arvelee?

Kun suuri ja väkevä mies ei tiedä, mitä hän tahtoo, kuinka silloin

tyttö pahanen sen tietäisi?

-- Menemme keittiöön kiilloittamaan hopealusikoita, ehdotti Anna.

-- Se on työtä, joka ei onneksi vaadi ajatusta -- sillä ajatella en

lainkaan voi tänä iltana. Ja niin saamme ajan kulumaan.

Kului tunti. Silloin, juuri kun Anna laski kädestään viimeisen

kiiltävän lusikan, kuulivat he suuren eteisen oven sulkeutuvan.

Molemmat etsivät aivan säikähtyneinä lohdutusta toistensa silmistä.

-- Niin, jos hän menee nyt, huohotti Charlotta, jos hän menee nyt,

näin varhain -- niin on kaikki mennyt myttyyn eikä koskaan tule

hyväksi...

He lensivät ikkunaan. Herra Irving ei ilmeisesti lainkaan aikonut

lähteä. Hän ja Lavendel neiti kulkivat hitaasti keskikäytävää pitkin

kivipenkkiä kohti.

-- Näkeekö neiti, näkeekö neiti -- hän on pannut käsivartensa

Lavendel neidin vyötäisille! kuiskasi Charlotta Neljäs autuaan

ihastuksen vallassa. -- Hänen on täytynyt kosia häntä, muuten ei

Lavendel neiti _koskaan_ sallisi hänen tehdä noin...

Anna otti Charlottaa itseään tanakasta ja lyhyestä vyötäröstä ja

tanssi hänen kerällään ympäri keittiötä, kunnes molemmat hengästyivät.

-- Oi, Charlotta, huusi hän ihastuksissaan, en tiedä koskaan ennen

omanneeni mitään ennustajalahjoja, mutta nyt ennustan!... Täällä

Kaikurannassa tulee olemaan häät, ennenkuin vaahteroiden lehdet ovat

ehtineet punertua. Puhunko niin että toinenkin tajuaa, mitä tarkoitan?

-- Tottahan toki, sanoi Charlotta. -- Mitä häät ovat, se kyllä

tiedetään... Äsken neiti vain puhui niin sekavasti. Mitä nyt -- neiti

itkee? Miksi?

-- Ah, siksi, että tämä on niin hurmaavan kaunista -- aivan kuin

hauskasta kirjasta otettua -- niin romanttista -- ja surunvoittoista,

sanoi Anna ja räpäytti kyyneleet pois silmistään. -- Kaikki tyyni on

niin suunnattoman ihanaa -- ja kuitenkaan se ei ole vapaa surusta ja

alakuloisuudesta...

-- On selvää, että on aina _uhkarohkeata_ mennä naimisiin, myönsi

Charlotta, mutta kun kaikki käy ympäri, neiti -- pahempaakin voi

sattua kuin miehen saaminen.

Anna ystävämme · 第 64 / 68 题