-- Minne sinä nyt menet, Anna, kun olet noin hienona? ihmetteli Davy.
-- Sinä näytät aika hepsakalta tuossa puvussa.
Anna oli tullut alas päivälliselle uudessa vaalean vihreässä
musliinipuvussa -- ensimmäinen värikäs puku, jota hän oli
käyttänyt Matthewn kuoleman jälkeen. Se puki häntä erinomaisesti,
kohottaen hänen ihonsa kukkasenhienoja värivivahduksia ja hiusten
kullanruskeata hohdetta.
-- Davy, en pidä siitä, että käytät tuollaista sanaa, sanoi hän,
senhän kyllä tiedät. Menen Kaikurantaan.
-- Saanko tulla mukaan, pyysi Davy.
-- Saisit tulla mukaan, jos menisin hevosella. Mutta minä menen
käyden, ja matka on liian pitkä sinun pikku jaloillesi. Sitä paitsi
Paul tulee myöskin, ja sinähän et yleensä viihdy hänen seurassaan.
-- Oh, pidän paljon enemmän Paulista kuin ennen, sanoi Davy tehden
lusikallaan valtavan "rantaryöstön" kastikkeen ympäröimään saareen,
jota hänen vanukkaansa edusti. -- Tultuani itse näin kiltiksi, ei
minulle niin suuria merkitse, että hän sittenkin on kiltimpi... Jos
tällä tavoin jatkan, saan kyllä hänet kiinni jonakin kauniina päivänä
-- sekä kiltteydessä että voimissa... Paul on muuten kamalan reilu
meille toisen valmistavan luokan pojille. Hän ei anna isojen poikien
kiusata meitä ja hän opettaa meille monta hauskaa leikkiä.
-- Mistä johtuu, että Paul vierähti puroon eilen puolenpäivän aikaan?
kysyi Anna. -- Tapasin hänet leikkikentällä, ja silloin hän oli niin
likomärkä, että lähetin hänet heti kotiin vaihtamaan pukua kysymättä
lainkaan, mitä oli tapahtunut.
-- Niin, osittain se oli onnettomuustapaus, selitti Davy. -- Hän
pisti päänsä sinne tahallaan, mutta muu osa hänestä kuukahti
jäljessä hänen tahtomattaan... Olimme kaikki puron luona, ja Prillie
Rogerson suuttui Paulille jostakin -- hän on kauhea kiukkupussi,
vaikka hän on kaunis -- ja sanoi, että Paulin isoäiti kietoi hänen
hiuksensa vanhoista hansikkaista tehtyihin papiljotteihin joka
ilta... Paul olisi kai välittänyt viisi siitä, mitä hän sanoi,
ellei Gracie Andrews olisi nauranut, ja silloin Paul kävi aivan
tulipunaiseksi, sillä Gracie, näetkös, on _hänen_ tyttönsä... Niinpä
niin, hän on Gracielle niin kohtelias -- poimii hänelle kukkia ja
kantaa hänen kirjojaan. Hän tuli punaiseksi kuin rapu ja sanoi,
ettei hänen isoäitinsä varmastikaan tehnyt mitään sellaista ja että
hänen tukkansa oli luonnostaan kihara... Ja sitten hän heittäytyi
pitkäkseen rantaäyräälle ja kastoi päänsä puroon näyttääkseen niitä...
Tässä Marillan kasvot saivat kauhistuneen ilmeen, ja Davy jatkoi
rauhoittaen:
-- Ole huoletta -- se ei ollut se puro, josta juomme, vaan pikku
puro kauempana alhaalla. Mutta ranta on kamalan niljakka, ja Paul
kompastui. Voitte uskoa, että se oli aika läiskäys!... Hi hi --
kuinka hänen ympärillään roiskui! Mutta hän oli niin veikeän
näköinen ryömiessään ylös aivan likomärkänä ja mudan ryvettämänä.
Tytöt nauroivat entistä pahemmin, mutta Gracie ei nauranut. Hän
näytti olevan pahoillaan. Gracie on sievä tyttö, mutta hänellä on
pystynenä... Kun minä menen naimisiin, otan sellaisen, jolla on
hienomuotoinen nenä kuten sinulla, Anna.
-- Se joka töhrii mehukastikkeella koko kasvonsa vanuketta
syödessään, ei saa koskaan ketään tyttöä, varoitti Marilla.
-- Mutta minä pesen kasvoni, ennenkuin menen kosimaan, sanoi Davy ja
koetti parantaa asiaa hieromalla poskiaan ja suutaan kädenselällä.
-- Ja pesen myöskin korvantaustat, sen saa Marilla uskoa... Muistin
sen eilen. Nyt en unohda puoleksikaan niin usein kuin ennen. Mutta
on niin monta sopukkaa ja mutkaa pestävänä -- Davy huokasi syvään --
että on kamalan vaikeata pitää niistä kaikista huolta... Niin, jos en
saa tulla Lavendel neidin luo, menen tervehtimään rouva Harrisonia...
Hänellä on purkillinen rikkinäisiä keksejä ruokasäiliössään varta
vasten pikku poikia varten, sanoo hän, ja hän antaa minun aina kaapia
vadin, kun hän on laittanut jotain hyvää vanukasta... Laidoissa on
niin hirveän paljon jäljellä!... Herra Harrison on aina ollut kiltti,
mutta hän on kaksinverroin hyvä naimisiin mentyään. Ihmiset tulevat
varmaan paremmiksi mennessään naimisiin. Miksi ei Marilla mene
naimisiin?
Marillan naimattomuus ei ohut koskaan ohut hänelle mikään arka kohta,
niin että hän vastasi aivan sävyisästi, vaihdettuaan pari merkitsevää
katsetta Annan kanssa:
-- Kultaseni, kukaan ei ole kaiketi huolinut minusta, luulen minä.
-- Mutta ehkä et ole koskaan kosinut ketään, tuumi Davy.
-- Davy hyvä, nuhteli Dora, niin kauhistuneena veljen
tietämättömyydestä, että hän avasi suunsa ilman että kukaan oli häntä
puhutellut -- _herrojenhan_ on kosittava...
-- En ymmärrä, miksi heidän aina täytyy tehdä sekin, napisi Davy. --
Miksi miesten aina pitää nähdä kaikki vaiva? Voinko saada vähän lisää
vanukasta, Marilla?
-- Olet jo kyllä saanut niin paljon kuin siedät, sanoi Marilla, mutta
antoi hänelle kuitenkin melko suuren toisen annoksen.
-- Jospa voisi syödä aina pelkkää kaakkua ja hilloa, Marilla! Miksi
ei voi, mitä?
-- Siihen kyllästyisi piankin.
-- Oh, tahtoisinpa itse koettaa sitä, sanoi Davy epäillen. -- On joka
tapauksessa parempi saada kaakkua vain kalapäivinä ja silloin kun
meillä on vieraita, kuin olla kokonaan ilman. Milty Boulterin kotona
ei ole koskaan jälkiruokaa. Ja Milty sanoo, että kun heille tulee
vieraita, niin hänen äitinsä antaa heille juustoa voileipien kerällä,
ja sen hän leikkaa itse -- ohuen viipaleen kullekin ja sitten yhden
ylimääräisen viipaleen, että lautanen näyttäisi hauskemmalta.
-- Jos Milty Boulter kertoo tuollaista äidistään, ei sinun ainakaan
tarvitse viedä sitä edemmäksi, sanoi Marilla hieman terävästi.
-- Niin, mutta Milty sanoi sen kehuakseen äitiään, näetkös, Marilla,
huomautti Davy. -- Hän on hänestä kamalan ylpeä, sillä ihmiset
sanovat, että jos hänet pantaisiin paljaalle kalliolle meren
keskelle, niin löytäisi hän kuitenkin ravintonsa...
-- Hm -- luulenpa, että kanalurjukset herrastelevat keskellä
orvokkeja, sanoi Marilla nousten kiireesti paikaltaan ja rientäen
ulos.
Kanapoloiset eivät olleet orvokkien lähelläkään, eikä Marilla
katsonutkaan sinnepäin. Sen sijaan hän istuutui kellarinluukulle ja
nauroi, kunnes alkoi voida pahoin.
Kun Anna ja Paul samana iltapäivänä tulivat Kaikurantaan, tapasivat
he Lavendel neidin ja Charlotta Neljännen puutarhassa, täydessä
touhussa kitkemässä rikkaruohoa, kuokkimassa hiekkakäytäviä ja
leikkaamassa pensasaitoja. Lavendel neiti itse, somana ja sirona
rypytetyissä reunuskoristeissaan ja pitsiröyhelöissään, joita hän
rakasti, pudotti suuret puutarhasaksensa ja juoksi ihastuneena
vieraitaan vastaan, ja Charlotta Neljäs hymyili leveästi ja
hyväntahtoisesti.
-- Kas, hyvää päivää, Anna! Minulla oli sellainen tunne, että sinä
tulisit iltapäivällä. Ja siinä on Paul -- kuinka voit, ystäväiseni?
Miten oletkaan kasvanut! Olet puolta päätäsi pitempi nyt kuin
viimeksi täällä käydessäsi.
-- Niin, minä kasvan vinhaa vauhtia kuin helttasieni yöllä, sanoi
rouva Lynde hiljakkoin, vahvisti Paul aivan tyytyväisenä. -- Isoäiti
sanoo, että puuro se varmaan viimeinkin alkaa vaikuttaa. Niin, sitäpä
juuri tuumin... Paul huokasi syvään. -- Mutta varmaankin olen sitä
syönyt siksi paljon, että siitä pitäisi huomata jotain tulosta...
Nyt, kun olen päässyt alkuun, toivon, että kasvaisin edelleen kunnes
tulen yhtä pitkäksi kuin isä. Hän on kolme kyynärää pitkä, tietääkö
Lavendel neiti?
Kyllä, Lavendel neiti tiesi kyllä -- puna hänen hienoilla poskillaan
tuli vieläkin hieman helakammaksi. Hän otti Paulia ja Annaa kumpaakin
kädestä ja kulki äänettömänä majaa kohti.
-- Onko tänään hyvä kaiku-ilma, Lavendel neiti? tiedusteli Paul.
Se päivä, jolloin hän ensi kerran oli käynyt täällä, oli ollut niin
tuulinen, ettei ollut käynyt päinsä houkutella kaikua kuuluviin, ja
Paul oli ollut hyvin pettynyt.
-- On, Pauliseni, tänään on erinomainen kaiku-ilma, vastasi Lavendel
neiti havahtuen syvistä mietteistään.
-- Mutta ensin menemme kaikki sisään saadaksemme jotain syötävää.
-- Neiti kuuluu varmaan niihin ihmisiin, joilla aina on herkkupaloja
ruokasäiliössään, sanoi Paul. -- Isoäidillä on myöskin, mutta hän,
nähkääs, ei pidä siitä, että syödään mitään aterioiden välillä.
Eiköhän, lisäsi hän miettiväisenä, minun sittenkin pitäisi muistaa
isoäitiä ja olla syömättä, kun tiedän, ettei hän pidä siitä?
-- Tiedätkö, en luule, että hän pitäisi sitä pahana, kun hän tietää,
että sinä olet kulkenut käyden koko tämän pitkän matkan. Siinähän on
toki suuri ero, sanoi Lavendel neiti ja hymyili salavihkaa Annalle
Paulin ruskeitten kiharoitten yli.
-- Välipalat ovat kyllä kauhean epäterveellisiä... Sen vuoksi kaiketi
me käytämme niitä niin usein Kaikurannassa... Me -- Charlotta ja
minä -- uhmaamme kaikkia terveyssääntöjä ruoka järjestyksessä.
Jos meille tulee se tuuli, pistämme poskeemme mitä hyvänsä --
kaikkina vuorokauden aikoina -- emmekä me sen vuoksi voi pahoin.
Mutta meillä on aina aikomus tehdä parannus. Kun olemme lukeneet
jonkun sanomalehtikirjoituksen, jossa varoitetaan jostakin, johon
me olemme hullaantuneet, niin kikkaamme sen irti ja naulaamme
keittiön seinälle, että muistaisimme sen. Mutta miten lieneekään,
niin emme kuitenkaan muista sitä -- emme ennenkuin olemme taas
tehneet tyhmyyden ja syöneet juuri tuota kiellettyä... Vielä emme ole
kärsineet mitään vakavampaa vahinkoa, mutta Charlotta Neljäs näki
hieman levottomia unia eräänä yönä, kun söimme kohomunkkeja ja rapu
muhennos ta ja omenakakkua ennen maatamenoamme.
-- Isoäiti antaa minulle lasillisen maitoa ja voileivän illalliseksi,
ja sunnuntaisin hän panee hilloketta leivälle, sanoi Paul. Sen
vuoksi olen aina iloinen, kun sunnuntai-ilta tulee -- enemmän kuin
yhdestä syystä. Sunnuntai kuluu hirveän hitaasti meillä. Jos vain
saisin jutella luoto-ihmisteni kanssa, niin menisi se kai kyllä,
mutta isoäiti ei pidä siitä, että minä teen sitä sunnuntaisin.
Minä _ajattelen_ aika paljon, mutta pelkään kyllä, että minulla on
enimmäkseen maallisia ajatuksia... Isoäiti sanoo, ettei sunnuntaisin
saa koskaan ajatella muuta kuin kristillisiä ajatuksia. Mutta tämä
opettajaneiti on sanonut kerran, että jokainen todella kaunis ajatus
kohottaa ja puhdistaa sieluamme, vaikka ajattelisimme sitä keskellä
viikkoakin... Isoäiti luulee, että saarnat ja pyhäkoululäksyt
ovat ainoat, joita voi pitää oikein kristillisinä ajatuksina...
Ja kun isoäiti ja neiti ovat eri mieltä, en tiedä, miten minun on
tehtävä... Sydämessäni -- Paul laski kätensä sydämelleen ja kohotti
hyvin vakavan sinisen silmäparin Lavendel neidin kasvoihin, jotka
ilmaisivat vilkasta myötätuntoa -- sydämessäni yhdyn neitiin. Mutta
kas, isoäitihän on kasvattanut isän _omalla_ tavallaan ja saanut
hänestä niin erinomaisen, ja opettajaneiti ei ole vielä kasvattanut
ketään, vaikka hän auttaa Davyn ja Doran kasvatuksessa. Mutta
eihän voi tietää, minkälaisia heistä tulee, kun he ovat kasvaneet
isoiksi... Niin että välistä minusta tuntuu ikäänkuin olisi
turvallisempaa noudattaa isoäitiä.
-- Se sinun on kaikin mokomin tehtävä, sanoi Anna. -- Mutta minä
sanon sinulle erään asian -- jos isoäitisi ja minä oikein tutkimme,
mitä me todella tarkoitamme, niin saisit nähdä, että meillä on
aivan sama tarkoitus, vaikka meillä on erilainen tapa ilmaista
ajatuksiamme. Mutta noudata sinä hänen katsantotapaansa, sen takana
on runsaat kokemukset... Ja me saamme odottaa ja katsoa, mitä
kaksoisista sukeutuu, ennenkuin voimme olla varmoja siitä, että
_minunkin_ tieni vie päämäärään.
Aamiaisen jälkeen he menivät jälleen puutarhaan, jossa Paul teki
tuttavuutta kaiun kanssa ja sekä hämmästyi että ihastui samalla
kertaa, Annan ja Lavendel neidin istuessa kivipenkillä poppelien alla
ja jutellessa.
-- Vai niin, sinä menet matkoihisi syksyllä, sanoi Lavendel
neiti surumielisellä äänellä. -- Minun kai pitäisi olla iloinen
sinun vuoksesi, Anna, mutta sen sijaan olen pahoillani -- mitä
itsekkäimmällä tavalla pahoillani. Tulen kaipaamaan sinua
suunnattomasti. Ah, välistä ajattelen, että on turhaa hankkia
itselleen ystäviä. He vain katoavat elämästä jonkun ajan kuluttua ja
jättävät jälkeensä ikävän, joka tuntuu katkerammalta kuin tyhjyys
ennen heidän tuloaan.
-- Tuo puhe sopisi erinomaisesti neiti Eliza Andrewsin suuhun --
mutta ei koskaan maailmassa Lavendel neidille, sanoi Anna. -- Ei
mikään ole pahempaa kuin tyhjyys -- ja minähän en katoa teidän
elämästänne. On olemassa sellaisia asioita kuin kirjeet ja loma-ajat.
Suloisin pikku neitiseni -- nyt hän on minusta hieman kalpean ja
väsyneen näköinen...
-- Ohoi -- ohoi -- ohoi! huusi Paul ylhäältä vihannalta vallilta,
jossa hän oli huvitellut kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Nuo äänet olivat kaikkea muuta kuin sointuvia, kun hän ne
päästi ilmoille, mutta ne tulivat takaisin aivan kirkkaina ja
hopeanheleinä -- joen takana olevassa metsänlaidassa asustavien pikku
keijukaisveitikkojen muuttamina. Lavendel neiti teki kärsimättömän
eleen kauniilla käsillään.
-- Ah Anna -- olen väsynyt kaikkeen, yksinpä kaikuihinkin. Minun
elämässäni ei ole mitään muuta kuin kaikuja -- särkyneitten toiveitten
ja unelmien ja ilojen kaikuja. Ne ovat kauniita ja pettäviä... Oi,
Anna, on kauheata, että puhun tällä tavoin, kun minulla on vieraita.
Mutta se johtuu siitä, että alan tulla vanhaksi enkä voi alistua
siihen. Minä tulen olemaan sietämätön täytettyäni kuusikymmentä
vuotta...
Charlotta Neljäs, joka oli kadonnut aamiaispuuhiin, tuli nyt takaisin
ja ilmoitti, että John Kimballin karjahaan koko koilliskulma oli
punaisenaan varhaisia mansikoita. Ehkä neiti Shirleytä haluttaisi
lähteä poimimaan?...
-- Nyt jo kypsiä mansikoita! huudahti Lavendel neiti. -- Nepä vasta
olisivat jotakin jälkiruuaksi! Oh, minä en varmaankaan ole niin
vanha kuin luulin!... Tytöt, kun tulette takaisin mansikoinenne,
juomme teetä täällä ulkona hopeapoppelin alla. Minä laitan sen teille
valmiiksi ja tarjoan paksua kermaa mansikoitten kera.
Anna ja Charlotta menivät siis mainittuun karjahakaan, vihantaan,
piilossa olevaan kolkkaan, jossa aurinkoinen ilma oli sametinpehmeä
ja tuoksui kuin lukemattomat orvokkimättäät.
-- Oi, kuinka ihanaa ja raikasta täällä on, sanoi Anna
puoliääneen itsekseen. -- Minusta tuntuu aivan siltä kuin joisin
auringonpaistetta.
-- Juuri samoin minustakin, neiti. Aivan samalta tuntuu minustakin,
neiti, säesti Charlotta Neljäs, joka olisi ehdottomasti ollut Annan
kanssa samaa mieltä, vaikka tämä olisi selittänyt, että hänellä oli
sama tunne kuin pelikaanilla erämaassa.
Charlotta ihaili Annaa koko sydämestään. Ei siksi, että hän olisi
pitänyt häntä niin erikoisen kauniina. Diana Barryn kauneus
rusottavine poskineen ja sysimustine hiuksineen oli paljon enemmän
Charlotan makuun kuin Annan hienostuneet, sielukkaat piirteet,
joitten pääviehätys oli loistavissa harmaissa silmissä ja poskien
hempeässä, alituiseen vaihtelevassa ruusunpunassa.
-- Mutta tahtoisin mieluummin olla teidän näköisenne kuin olla
kaunis, uskoi vilpitön Charlotta hänelle.
Anna nauroi, imi hunajan kohteliaisuudesta eikä välittänyt
rahtuakaan pienestä sivumausta. Hän oli pienestä pitäen tottunut
"sekoitettuihin" kohteliaisuuksiin.
Heidän poimiessaan mansikoita uskoi Charlotta Neljäs Annalle huolensa
Lavendel neitiin nähden. Tuo helläsydäminen pikku olento oli
vakavasti huolissaan rakastetun emäntänsä tilasta.
-- Lavendel neiti ei ole terve, nähkääs neiti, olen varma siitä,
vaikkei hän koskaan valita. Hän ei ole ollut kaltaisensa pitkään
aikaan, nähkääs neiti -- ei sen koommin kuin te ja Paul kävitte
täällä viimein. Hän varmaankin vilustui sinä iltana... Sillä kun
herrasväki oli mennyt, niin hän meni ulos ja käveli puutarhassa kauan
sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, ainoastaan huivi hartioillaan.
Käytävillä oli niin paljon lunta, ja minä olen varma siitä, että
hänen jalkansa kostuivat. Aina siitä saakka olen huomannut, että
hän on väsynyt ja alakuloinen ja kärsivän näköinen... On aivan kuin
hän olisi kadottanut mielenkiintonsa kaikkeen, nähkääs neiti. Hän
ei koskaan kuvittele, että tulee vieraita, eikä järjestä teepöytää,
eikä laita itseään hienoksi kuten ennen... Vain silloin kun neiti
tulee, hän vilkastuu vähän... Ja ajatelkaas, neiti -- tässä Charlotta
alensi ääntään, ikäänkuin hän olisi ollut aikeessa ilmaista jonkun
hirvittävän ja kauhua herättävän oireen -- pahinta on, ettei hän
enää koskaan nykyään suutu, kun minä särjen jotakin... Nähkääs,
neiti, eilen rikoin hänen viheriän ja keltaisen kirjavan maljansa,
joka aina on ollut kirjahyllyllä... Hänen isoäitinsä oli tuonut sen
mukanaan Englannista, ja Lavendel neiti varoi sitä hirveästi. Pyyhin
siitä pölyä niin varovasti ja sievästi, neiti saa uskoa, ja kuinka
olikaan, yhtäkkiä se luiskahti käsistäni, ennenkuin ennätin saada
siitä kiinni, ja särkyi tuhansiksi palasiksi... Oi, kuinka tulin
pahoilleni ja pelkäsin!... Ajattelin, että Lavendel neiti toruisi
minua hirveästi, ja mieluummin olisin ottanut vastaan sen kuin nähnyt
hänen tekevän niinkuin hän teki... Hän tuli vain sisään ja katsoi sitä
ja sanoi: "Ei se tee mitään, Charlotta. Poimi pois palaset ja heitä ne
tunkiolle!" Mitä neiti arvelee: Poimi pois palaset ja heitä ne
tunkiolle! -- Aivan kuin se ei olisikaan ollut hänen isoäitinsä hieno
Englannista tuotu malja... Ah ei, hän ei ole terve, ja minä tunnen
itseni niin kauhean levottomaksi. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi
hänestä huolta, paitsi minua.
Charlotan silmät uivat kyynelissä. Anna taputti ystävällisesti pientä
ruskeata käpälää, joka piti rikkinäistä mansikkatuoppia.
-- Luulen, että Lavendel neiti tarvitsee hieman vaihtelua, Charlotta.
Hän on liian paljon täällä yksinäisyydessä. Emmekö voisi houkutella
häntä jollekin pikku matkalle?
Charlotta pudisti alakuloisesti upeitten nauhasolmujen koristamaa
päätään.
-- En luule, että siitä olisi mitään hyötyä, neiti, Lavendel neitiä
ei huvita mennä vierailulle. Hänellä on vain kolme sukulaista,
joitten kanssa hän seurustelee, ja hän käy heidän luonaan vain siksi,
että siellä on käytävä, sanoo hän. Viime kerralla, kun hän tuli
kotiin, sanoi hän, että tästä lähtien ikävät velvollisuusvierailut
saivat jäädä. "Yksinäisyys on sittenkin parasta, Charlotta," sanoo
hän minulle, "ja nyt en enää koskaan aio jättää omaa kontuani.
Sukulaiseni ovat päättäneet tehdä minusta vanhan mummon, ja se ei
ole minulle terveellistä"... Juuri niin hän sanoi, neiti, "se ei
ole minulle terveellistä". Sentähden ei minusta ole mitään järkeä
siinä, että koettaisimme houkutella häntä menemään sukulaisiansa
tervehtimään.
-- Ei, meidän on keksittävä jotain muuta, päätti Anna ja laski
viimeisen mehevän mansikan heleänpunaisen "kukkuran" päälle
tuoppiinsa. -- Heti kun pääsen vapaaksi koulusta, tulen tänne ja
viivyn teidän luonanne kokonaisen viikon. Silloin menemme metsään ja
otamme ruokaa mukaamme joka päivä ja kuvittelemme kaikkea mahdollista
hauskaa, niin saammepa nähdä, emmekö saa pikku Lavendel neitiämme
hieman pirteämmäksi.
-- Neiti saa nähdä, että siitä tulee kerrassaan mainiota, huudahti
Charlotta Neljäs hyvin ihastuneena.
Hän oli iloinen neitinsä vuoksi ja myöskin oman itsensä vuoksi. Jos
hän saisi tilaisuuden koko viikon ajan alituisesti tutkia Annaa,
oppisi hän varmaankin käyttäytymään ja esiintymään aivan kuin hän...
Kun tytöt palasivat Kaikurantaan, näkivät he, että Lavendel neiti ja
Paul olivat kantaneet pienen neliskulmaisen keittiöpöydän puutarhaan
ja laittaneet koko teetarjoilun kuntoon. Ei mikään voinut maistua
ihanammalta kuin tämä jälkiruoka, jona olivat vasta poimitut mansikat
kerman kera, kun istuttiin korkean, sinisen taivaan kuvun alla, jota
pienet, höyhenkeveät pilvenhattarat peittivät, ja metsän varjojen
keskeltä, jotka vähitellen laskeutuivat yhä pitempinä, kuului
ikäänkuin sipinää ja supinaa.
Teen jälkeen Anna auttoi Charlottaa astioitten pesemisessä
keittiössä, Lavendel neidin istuessa kivipenkillä Paulin kanssa ja
antaessa hänen kertoa luoto-ihmisistään. Ah, Lavendel neiti osasi
kuuntelemisen taidon -- mutta miten olikaan, oli Paul kuitenkin
huomaavinaan, että hän oli äkkiä menettänyt mielenkiintonsa
merimieskaksoisiin.
-- Miksi neiti katsoo minuun tuolla tavoin? kysyi hän vakavasti.
-- Kuinka niin, Paul?
-- Aivan kuin jos neiti katsoisi minun lävitseni johonkin toiseen, jota
minä muistutan neidin mielestä, sanoi Paul, joka silloin tällöin
toi ilmoille sellaisia terävänäköisyyden pilkahduksia, että hänen
ympäristönsä oli parasta olla kätkemättä mitään salaisuuksia, kun hän
oli läheisyydessä.
-- Sinä muistutat minua jostakin, jonka tunsin kauan sitten, sanoi
Lavendel neiti hiljaa.
-- Silloinko kun olitte nuori?
-- Niin, silloin kun olin nuori. Olenko sinun mielestäsi hyvin
iäkkään näköinen nyt, Paul?
-- Tietääkö neiti, en voi päästä siitä oikein selville, sanoi Paul
tuttavallisesti. -- Teidän tukkanne näyttää vanhalta -- en ole
koskaan tuntenut nuorta ihmistä, jolla olisi valkea tukka... Mutta
kun te nauratte, tulevat silmänne aivan yhtä nuoriksi kuin oman
herttaisen opettajaneitinikin. Tiedättekö mitä, neiti -- Paulin
kasvot ja ääni olivat juhlalliset kuin tuomarilla -- luulen että
teistä tulisi hirveän oivallinen äiti. Teillä on juuri oikea katse
silmissä -- se katse, mikä oli pikku äidilläni. Minun mielestäni on
suuri vahinko, ettei teillä ole poikia.
-- Minulla on pieni kuvittelupoika, Paul.
-- Todellakin -- onko teillä? Kuinka vanha hän on?
-- Jokseenkin sinun ikäisesi, luulen. Hänen pitäisi oikeastaan
olla vanhempi, koska olen uneksinut hänestä jo kauan ennen sinun
syntymääsi. Mutta minä en koskaan anna hänen tulla vanhemmaksi kuin
yksitoista -- kaksitoistavuotiaaksi, sillä jos sen tekisin, niin
hän voisi jonakin kauniina päivänä kasvaa ohitseni, ja silloin
kadottaisin hänet pian kokonaan.
-- Se on totta, nyökkäsi Paul. -- Se se juuri onkin hauskaa
kuvitteluihmisissä -- he säilyttävät sen iän, jonka itse heille
annamme. Te ja oma opettajaneitini ja minä itse olemme ainoat ihmiset
koko maailmassa, jotka tietävät, että minulla on kuvitteluihmisiä...
Eikö olekin hyvin hauskaa, että me kaikki kolme tunnemme toisemme
ja olemme hyviä ystäviä? Mutta sellaiset kuin me löytävät kai aina
toisensa... Isoäiti ei koskaan kuvittele mitään ja uneksii vain
kissoista ja sylilapsista, ja Mary Joe luulee, että minä olen päästä
vialla siksi että ikäänkuin elän omia olojani... Lavendel neitihän
ymmärtää... Kertokaa nyt minulle pikku kuvittelupojastanne!
-- Hänellä on siniset silmät ja kihara tukka. Joka aamu hän hiipii
sisään ja herättää minut suutelolla. Sitten hän leikkii koko päivän
puutarhassa -- ja minä leikin hänen kanssaan. Olemme piilosilla ja
hippasilla ja juttelemme kaiun kanssa. Ja minä kerron hänelle satuja.
Ja kun ilta hämärtyy --
-- Minä tiedän, keskeytti Paul innokkaasti. -- Hän tulee istumaan
teidän viereenne -- kas näin -- sillä jos hän on kaksitoistavuotias,
niin hän on tietysti liian suuri kiipeämään polvellenne -- mutta
te kiedotte kuitenkin kätenne hänen ympärilleen ja painatte häntä
lähellenne ja laskette poskenne hänen päätään vasten -- niin, juuri
siten se käy... Voi, Lavendel neitihän _ymmärtää_...
Anna tapasi heidät molemmat istumassa yhdessä, kun hän tuli tuvasta,
ja Lavendel neidin kasvoissa oli jotakin joka sai aikaan, että hänen
oli hyvin vaikea muistuttaa poislähdöstä.
-- Pelkään, että meidän täytyy lähteä, Paul, jos aiomme olla kotona
ennen pimeän tuloa. Lavendel neiti, nyt aion ensi tilassa kutsua itse
itseäni Kaikurantaan kokonaiseksi viikoksi.
-- Jos tulet viikoksi, niin pidän sinut kaksi viikkoa, uhkasi
Lavendel neiti.