Thomas Lynde oli siirtymäisillään täältä pois yhtä hiljaa ja huomiota
herättämättä kuin hän oli elänytkin. Hänen vaimonsa oli hellä,
kärsivällinen ja väsymätön sairaanhoitajatar. Välistä, terveyden
päivinä, oli Rakel ollut hieman kova Thomakselleen, kun tämän hitaus
ja nahjusteleminen olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään. Mutta
senjälkeen kuin hän oli joutunut tautivuoteelle, ei mikään ääni olisi
voinut olla matalampi, mikään koskettelu keveämpää ja taitavampaa,
ei mitään yövalvontaa olisi voitu kestää suuremmalla hellyydellä ja
kärsivällisyydellä.
-- Sinä olet ollut minulle hyvä vaimo, Rakel, sanoi hän kerran,
kun Rakel rouva istui hänen luonaan hämärässä ja piti hänen
kuihtunutta, nyt niin valkeata ukonkättään omien työn kovettamien
sormiensa välissä. -- Kiltti ja hyvä vaimo. On sääli, etten jätä
sinua parempiin olosuhteisiin, mutta lapset auttavat sinua kyllä. He
ovat kaikki kelvollisia ja saamakkaita lapsia, pilkulleen äitinsä
kaltaisia. Hyvä äiti -- hyvä nainen...
Sitten hän vaipui uneen. Ja seuraavana aamuna, juuri kun valkea
sarastus hitaasti kohosi terävähuippuisten kuusenlatvojen yläpuolelle
laaksossa, tuli Marilla hiljaa itäiseen vinttikamariin ja herätti
Annan.
-- Anna, Thomas Lynden päivät ovat päättynet -- heidän renkipoikansa
toi juuri tänne sanan. Menen nyt heti Rakelin luo.
Thomas Lynden hautajaispäivän jälkeisenä päivänä Marilla kuljeskeli
ympäri Vihervaaralla ja oli ihmeen miettiväisen näköinen. Silloin
tällöin hän katsoi Annaan ja näytti olevan sanomaisillaan jotakin
-- mutta sitten hän ravisti päätään ja puristi huulensa yhteen.
Illallisen jälkeen hän meni Rakel rouvaa tervehtimään, ja takaisin
tultuaan hän nousi itäiseen vinttikamariin, jossa Anna istui
korjaamassa oppilasten kirjoitusharjoituksia.
-- Kuinka rouva Lynde tänään jaksaa? kysyi Anna.
-- Oikein hyvin -- hän tuntee itsensä paljon tyynemmäksi ja
tasaantuneemmaksi, vastasi Marilla istuutuen Annan vuoteelle
-- mikä seikka ilmaisi, että puhuja oli tavallista suuremman
mielenliikutuksen valloissa. Marillan kirjoittamattoman
taloudenhoitolain mukaan oli siistitylle vuoteelle istuminen
anteeksiantamaton rikos. -- Mutta hän on hyvin yksinäinen. Elizan
täytyy matkustaa tänään kotiin -- hänen poikansa ei ole terve, ja hän
tunsi, ettei hän voinut jäädä kauemmaksi aikaa.
-- Lopetettuani nämä kirjoitusharjoitukset juoksen hetkiseksi
juttelemaan rouva Lynden kanssa, sanoi Anna. -- Olin aikonut
harjoitella latinan kirjoitusta tänään, mutta se saa jäädä siksi
aikaa.
-- Gilbert Blythe aikoo kai korkeakouluun syksyllä, luulen minä,
sanoi Marilla hieman odottamatta. -- Miltä sinusta tuntuisi saada
mennä mukaan, Anna?
Anna katsoi häneen hämmästyneenä.
-- Se tuntuisi tietysti hyvin hauskalta, Marilla. Mutta sehän ei käy
päinsä.
-- Luulen, että se voisi käydä päinsä. Minusta on aina tuntunut, että
sinun pitäisi mennä... On ollut oikein raskaana sydämelläni -- tuo
ajatus että sinä uhrasit kaiken minun tähteni.
-- Oi, Marilla, en ole koskaan katunut silmänräpäystäkään, että jäin
kotiin! Olen ollut niin onnellinen... Nämä kaksi viimeistä vuottahan
ovat olleet ihania.
-- Niinpä niin, tiedän kyllä, että sinä olet viihtynyt sangen hyvin
täällä kotona... Mutta kysymys ei ole nyt oikeastaan siitä. Sinun
pitäisi jatkaa kehitystäsi. Sinä olet säästänyt suunnilleen niin
paljon, että voit tulla toimeen vuoden Redmondissa, ja karjasta
saadut rahat riittävät toiseksi vuodeksi... Ja sitten voisit ehkä
hankkia itsellesi stipendin tai jotain muuta sen tapaista...
-- Niin, mutta minä en voi lähteä, Marilla. Sinun silmäsi ovat
tietenkin paremmat, mutta en voi jättää sinua yksinäsi kaksoisten
kanssa. He tarvitsevat niin paljon silmälläpitoa.
-- Minä en tule olemaan yksin heidän kanssaan. Juuri siitä aioin
puhua sinun kanssasi. Minulla oli pitkä keskustelu Rakelin kanssa
tänä iltana. Anna, hänellä on suuria huolia kestettävänä... Hän on
sangen köyhissä oloissa... He ovat nähtävästi kiinnittäneet talon
kahdeksan vuotta sitten auttaakseen nuoremman pojan jaloilleen
hänen lähtiessään länteen, ja sitten he eivät ole koskaan kyenneet
maksamaan muuta kuin juuri lainan koron. Thomaksen sairaus on sitten
luonnollisesti tullut maksamaan koko joukon, monella tapaa. Talo
täytyy myydä, ja Rakel luulee, että kun velat on maksettu, ei
jää juuri mitään jäljelle. Hän sanoo, että hänen täytyy muuttaa
Elizan luo ja että hän suree aivan menehtyäkseen, kun hän ajattelee
lähtevänsä Avonleasta. Hänen ikäisensä nainen ei niin helposti hanki
itselleen uusia ystäviä ja uusia harrastuksia. Ja, Anna, kun hän
siinä istui ja kertoi tätä, niin juolahti mieleeni ajatus, että minä
voisin pyytää häntä tänne luokseni asumaan, mutta arvelin, että minun
ensin pitäisi hieman keskustella sinun kanssasi, ennenkuin sanoin
mitään hänelle. Jos Rakel asuisi täällä minun luonani, niin voisit
sinä mennä korkeakouluun. No, mitä sinä arvelet?
-- Minusta tuntuu -- aivan kuin -- joku olisi ojentanut minulle --
kuun -- ja minä en oikein tietäisi -- mitä tehdä sillä, sanoi Anna,
aivan päästä pyörällä. -- Mutta mitä siihen tulee, että ehdottaisit
rouva Lyndelle tänne muuttamista, niin saat sinä yksinäsi määrätä
sen, Marilla. Luuletko -- oletko varma siitä -- että viihtyisit
siten? Rouva Lynde on kelpo ihminen ja hyvä naapuri, mutta -- mutta...
-- Mutta hänellä on virheensä, tarkoitat. Niin, tietysti hänellä on,
mutta minä kyllä mieluummin sietäisin paljon suurempiakin virheitä
kuin näkisin Rakelin muuttavan pois Avonleasta. Kaipaisin häntä
hirveästi. Hän on ainoa uskottu ystävä, joka minulla on täällä,
ja tuntisin itseni aivan hyljätyksi ilman häntä. Me olemme olleet
naapureita viisikymmentäviisi vuotta, emmekä vielä koskaan ole olleet
epäsovussa -- vaikka vähältä piti, ettei niin käynyt sillä kertaa kun
sinä hyökkäsit Rakel rouvan kimppuun siksi että hän oli sanonut sinua
rumaksi ja punatukkaiseksi. Muistatko sen, Anna?
-- Luulenpa muistavani, sanoi Anna surkealla äänellä.
-- Sellaisia asioita ei unohdeta... Oi, kuinka vihasin rouva Lynde
raukkaa sillä hetkellä!
-- Ja sitten pyysit häneltä "anteeksi" -- myöskin omalla tavallasi...
Niin, kyllä annoit tekemistä siihen aikaan, Anna. Minä olin välistä
kokonaan ymmällä, miten menettelisin sinun suhteesi. Matthew ymmärsi
sinua paremmin.
-- Matthew ymmärsi kaikkea, sanoi Anna lempeästi -- kuten aina
hänestä puhuessaan.
-- No niin, kuten sanottu, luulen kyllä, että voisimme järjestää
niin, ettei Rakelin ja minun koskaan tarvitsisi joutua otteluun...
Minulla on aina ollut se käsitys, että kun kaksi naista ei voi
tulla keskenään toimeen samassa talossa, niin johtuu se siitä, että
heidän on jaettava keittiö, ja silloin he ovat toistensa tiellä.
Jos nyt Rakel muuttaisi tänne, niin hän voisi saada pohjoisen
vinttikamarin asuttavakseen, ja vierashuone voitaisiin muuttaa
keittiöksi, sillä vierashuonettahan me emme lainkaan tarvitse. Sinne
hän voisi sijoittaa pienen kamiinahellansa ja ne huonekalut, jotka
hän aikoo pitää ja niin hänellä olisi mukavaa ja hän saisi olla aivan
riippumaton. Hän saa luonnollisesti suunnilleen niin paljon tuloja,
että hän tulee toimeen -- siitä hänen lapsensa tulevat pitämään
huolta -- minä en siis tule antamaan hänelle muuta kuin huoneen.
Niin, Anna, mikäli minusta riippuu, niin olen halukas.
-- Puhu sitten hänelle siitä, vastasi Anna heti. -- Minunkin mieltäni
pahoittaisi nähdä rouva Lynden siirtyvän pois täältä.
-- Ja jos hän tulee, jatkoi Marilla, niin ei mikään estä sinua
lähtemästä korkeakouluun. Hänestä on minulle seuraa, ja hän auttaa
minua kaksoisten vaatteitten neulomisessa ja paikkaamisessa, niin
ettei ole syyn varjoakaan, miksi sinä _et_ lähtisi.
Anna istui kauan syvissä ajatuksissa ikkunansa ääressä sinä iltana.
Ilo ja kaipaus taistelivat keskenään hänen sydämessään. Viimein --
aivan äkisti ja odottamatta -- oli hän tien mutkassa, ja tuolla
edessä oli korkeakoulu satoine sateenkaarenhohtoisine näkyineen ja
toiveineen... Mutta Annalla oli myöskin selvänä, että kääntyessään
uuteen suuntaan hänen täytyi myöskin jättää jäähyväiset monille
hauskoille asioille -- kaikille niille vaatimattomille pikku
velvollisuuksille ja harrastuksille, jotka olivat käyneet hänelle
niin rakkaiksi kahtena viimeisenä vuonna ja jotka juuri se innostus,
jolla hän oli niihin antautunut, oli tehnyt niin huvittaviksi ja
iloa tuottaviksi. Hänen täytyi luopua koulusta -- ja hän piti
jokaisesta oppilaastaan, myöskin tyhmistä ja ilkeistä. Pelkkä
ajatus Paul Irvingistä saattoi hänet tuumimaan, tokko todellakin
"korkeakoulu"-sanalla oli voimaa voittaa kaikki muut harrastukset...
-- Minä olen juurtunut tänne jo sangen monin pikku säikein, uskoi
Anna kuulle, ja kun minut nyt temmataan irti, niin se tulee tekemään
kipeätä... Mutta on kai kuitenkin parasta lähteä. -- Marilla on
oikeassa, kun hän sanoo, ettei ole mitään kunnon syytä, miksi en
tekisi sitä. Minun on kaivettava esiin kaikki kunnianhimoiset
toiveeni ja katsottava, etteivät ne kokonaan ruostu...
Anna lähetti erohakemuksensa seuraavana päivänä, ja senjälkeen kuin
Rakel rouvalla oli ollut hellä ja sangen tunteellinen keskustelu
Marillan kanssa, otti hän kiitollisena vastaan tarjouksen asettua
vastaiseksi Vihervaaralle asumaan. Mutta hän halusi asua omassa
talossaan vielä kesän; tilaa ei aiottu myydä ennenkuin syyspuoleen,
ja oli paljon varusteltavaa ja järjestettävää.
-- En koskaan olisi uskonut joutuvani asumaan niin kauas maantiestä,
kuin Vihervaaralle, huokasi Rakel rouva itsekseen. -- Mutta kuinka
lieneekään -- mielestäni se oli vielä pahemmin "poissa ilmoilta"
ennen maailmassa -- Annallahan on joukko ystäviä, jotka käyvät
talossa, ja kaksoiset tuovat kyllä elämää mukanaan... Ja mieluummin
asuisin kaivon pohjassa kuin muuttaisin pois Avonleasta.
Pian levisi huhu näistä kahdesta merkillisestä päätöksestä, ja ne
aiheuttivat, jos mahdollista, vielä vilkkaampaa mielipiteitten
vaihtoa kuin rouva Harrisonin tulo. Monta viisasta päätä pudistettiin
Marilla Cuthbertin "ajattelemattomalle" päätökselle tarjota Rakel
rouvalle asuntoa luonaan... He molemmat olivat aivan liiaksi
"oman päänsä pitäväisiä", ja monia synkkiä ennustuksia kuultiin
lausuttavan... Mutta mikään niistä ei häirinnyt kumpaakaan niistä,
joita asia oikeastaan koski. He olivat täydellisesti selvillä
molemminpuolisista sekä oikeuksista että velvollisuuksista, jotka
johtuivat uudesta järjestelystä, ja niistä he aikoivat lujasti pitää
kiinni.
-- Minä en sekaannu sinun asioihisi etkä sinä minun, sanoi Rakel
rouva aivan tyynesti, ja mitä tulee kaksoisiin, autan heitä niin
paljon kuin minulle on mahdollista. Mutta minä en ota vastatakseni
Davyn kysymyksiin -- sen sanon etukäteen... Minä en ole mikään elävä
tietosanakirja tai filadelfialainen asianajaja. Sen vuoksi tulet
kyllä kaipaamaan Annaa.
-- Annan vastaukset olivat toisinaan yhtä merkillisiä kuin Davyn
kysymykset, vastasi Marilla. -- Kaksoiset tulevat kaipaamaan häntä,
siitä ei ole epäilystäkään, mutta hänen tulevaisuuttaan ei käy
uhraaminen Davyn tiedonhalun vuoksi... Kun hän tekee kysymyksiä,
joihin en voi vastata, sanon hänelle vain, että lapsia kelpaa
katsella, mutta ei kuunnella. Niin _minut_ kasvatettiin enkä minä
koskaan voi saada päähäni muuta kuin että se kasvatustapa oli aivan
yhtä hyvä kuin nämä uudenaikaiset menetelmätkin.
-- Annan menettelytavalla näyttää kuitenkin olleen erinomaisen hyvä
vaikutus Davyyn, sanoi rouva Lynde hymyillen. -- Hänestähän on tullut
kuin toinen poika.
-- Hän on kelpo pikku poju, sanoi Marilla. -- En koskaan luullut niin
kiintyväni noihin vekaroihin kuin todella olen kiintynyt... Davy
valloittaa jokaisen puolelleen ennemmin tai myöhemmin -- ja Dora on
herttainen lapsi, vaikka hän -- hm, hm -- ikäänkuin -- niin, mitä
sanonkaan?
-- Hän on kuin onkin hieman yksitoikkoinen, arveli Rakel rouva. --
Hän on kuin kirja, jonka joka sivulla on sama asia. Dorasta tulee
kiltti ja velvollisuudentuntoinen pikku nainen, kun hän on varttunut
suureksi, mutta hän ei koskaan valmista yllätyksiä, ei sitä eikä
tätä. No niin, sen laatuiset ihmiset ovat helppoja käsitellä,
vaikkeivät he olekaan niin huvittavia kuin muutamat muut.
Glbert Blythe oli luultavasti ainoa, jolle Annan erohakemusuutinen
tuotti sekoittamatonta iloa. Hänen oppilaansa pitivät asiaa oikeana
onnettomuutena. Annette Bell itki ja huusi niin, että hänen
täytyi paneutua vuoteeseen kotiin tultuaan. Anthony Pye hyökkäsi
kahden mitään aavistamattoman pojan kimppuun ja pieksi heidät
pahanpäiväisesti -- vain tunteitaan purkaakseen. Barbara Shaw itki
koko yön. Paul Irving julisti isoäidilleen, ettei tämän tarvinnut
uskoa, että hän söisi mitään puuroa lähinnä seuraavalla viikolla...
-- Minä en _voi_, isoäiti, sanoi hän. -- En todellakaan tiedä, voinko
saada _mitään_ alas... Kurkussani on ikäänkuin paksu möhkäle...
Olisin itkenyt kotiin tullessani koulusta, ellei Jake Donnel olisi
katsellut minua koko ajan. Mutta minä itken kylläkin mentyäni
vuoteeseen illalla -- luuleeko isoäiti, että se näkyy silmistäni
huomenna?... Mutta puuro, kas se on minulle mahdotonta... Tulen
tarvitsemaan koko sielunvoimani voittaakseni tämän, isoäiti, niin
ettei jää mitään jäljelle taisteluun puuron kanssa... Oi, isoäiti,
en tiedä, mihin ryhdyn, kun hyvä, kaunis neitimme menee tiehensä...
Milty Boulter sanoo, että hän voi panna päänsä pantiksi siitä, että
Jane Andrews saa paikan hänen jälkeensä. Neiti Andrews on kyllä hyvin
kiltti ja hyvä -- mutta hän ei ymmärrä niinkuin neiti Shirley...
Dianakin näki asian sangen synkässä valossa. -- Ah, kuinka yksinäistä
täällä tulee olemaan talvella, valitti hän kerran iltahämärissä, kun
kuunvalo hopeankirkkaana virtana valui sisään kirsikkapuun oksien
lomitse ja täytti itäisen ullakkohuoneen vienolla, haaveellisella
hohteella. Molemmat tytöt istuivat jutellen keskenään, Anna matalassa
keinutuolissaan ikkunan ääressä, Diana vuoteelle kavunneena.
-- Sinä ja Gilbert olette menneet matkoihinne -- ja Allanilaiset
samoin. Pastori Allan tulee saamaan kutsun Charlottetowniin, ja on
selvää, että hän vastaa myöntävästi. Tämä on liian kurjaa... Olenpa
utelias näkemään, kenet saamme aikanaan hänen sijaansa.
-- Kunpa he eivät valitsisi pastori Baxteria Graftonista, sanoi
Anna suurella varmuudella. -- Hän haluaa mielellään tätä paikkaa,
mutta hän saarnaa niin sietämättömän kuivasti. Herra Bell sanoo,
että hän on vanhan koulun pappismiehiä, mutta rouva Lynde väittää,
ettei se lainkaan olisi hänelle esteenä, kun hänellä vain ei olisi
huonoa vatsaansa. Hänen rouvansa ei varmaankaan osaa laittaa
ruokaa, ja rouva Lynde sanoo, että kun miespoloinen viikoittain
saa elää pelkällä suolalihalla ja hapanlimpulla, niin on hänen
jumaluusoppinsakin sen mukaista... Rouva Allan ei ole lainkaan
iloinen siitä, että hänen täytyy muuttaa täältä. Hän sanoo, että
kaikki ovat olleet niin ystävällisiä hänelle, aina siitä pitäen
kuin hän tuli tänne vastavihittynä, että hänestä tuntuu kuin hän
jättäisi ystäviä, jotka hänellä on ollut koko ikänsä. Ja sitten
tietysti pienokaisen hauta... Hän sanoo, että hänen on niin hirveän
vaikea jättää se -- lapsonenhan oli niin pieni ja hento, vain kolmen
kuukauden vanha, ja hän sanoo pelkäävänsä, että pienokainen tulee
ikävöimään äitiänsä... Mutta tietystikin hän tietää, miten asia
on, eikä hänen mieleensäkään juolahtaisi kertoa mitään sellaista
miehelleen... Melkein joka ilta hän on hiipinyt koivuhaan kautta
pappilan taitse kirkkomaalle ja laulanut pienen kehtolaulun pikku
sydänkäpyselleen... Tämän hän kertoi minulle eilen illalla, kun minä
istutin pari pensasta varhaisia villiruusuja Matthewn haudalle.
Lupasin hänelle, että niin kauan kuin vielä olen Avonleassa, vien
kukkia pienokaisen haudalle, ja kun olen matkustanut pois, olen varma
siitä että --
-- Että minä teen sen, täydensi Diana suurella lämmöllä. -- Sen
tahdon todellakin tehdä. Ja lasken myöskin Matthewn haudalle kukkia,
Anna -- sinun tähtesi.
-- Oi, kiitos siitä! Tarkoitukseni oli juuri pyytää sitä sinulta...
Ja pikku Hester Grayn haudalle myöskin? Kultaseni, älä unohda hänen
hautaansa! Tiedätkö, olen ajatellut ja haaveillut niin paljon Hester
Graysta, että hän on tullut niin ihmeellisen todelliseksi minulle...
Kuvittelen häntä tuolla hänen puutarhassaan, tuolla viileässä,
hiljaisessa, viheriässä kolkassa, ja minusta tuntuu, että jos
voisin hiipiä sinne jonakin kevätiltana, juuri tuona salaperäisenä
hetkenä valon ja pimeän vaihteessa ja nousta varpaillani koivumäkeä
ylös niin hiljaa, etteivät askeleeni säikyttäisi häntä, niin
tapaisin puutarhan aivan samanlaisena kuin ennen muinoin, liljojen
ja varhaisten ruusujen tuoksun täyttämänä, takana ylt'yleensä
villiviiniköynnösten peittämä pikku talo... Ja pikku Hester Gray
olisi siellä lempeine silmineen, ja tuuli leikkisi hänen tummilla
hiuksillaan, ja hän harhailisi ympäri ja koskettelisi sormenpäillään
liljojen poskia ja kuiskisi pikku salaisuuksia ruusujen kera...
Ja minä menisin eteenpäin, ah niin hiljaa, hiljaa, ja ojentaisin
käteni ja sanoisin hänelle: "Pikku Hester Gray, enkö saa tulla sinun
leikkitoveriksesi -- minä pidän myöskin niin paljon ruusuista!" Ja
sitten me istuutuisimme vanhalle penkille ja puhelisimme hieman ja
haaveilisimme hieman tai istuisimme vain suloisesti vaieten toistemme
seurassa... Ja sitten kuu nousisi ja minä katselisin ympärilleni --
ja sitten yht'äkkiä ei enää olisi mitään Hester Grayta eikä pientä
taloa villiviiniköynnöksineen eikä ruusuja... Vain suuri metsittynyt
puutarha, jossa narsissit pilkistävät esiin ruohosta ja tuuli huokaa,
ah, niin surullisesti, kirsikkapuissa... Ja sitten en tietäisi, oliko
tuo kaikki ollut todellista vai olinko sen uneksinut.
Diana nousi ja istuutui niin, että hän sai selkänsä seinää vasten.
Kun iltahämärissä puhuttiin tuollaisista kaameista asioista, oli
varminta istuutua niin, että seinä oli seljän takana eikä voinut
kuvitella mitään...
-- Yhteiskuntaa parantava yhdistys tulee viettämään kituvaa elämää,
kun sekä sinä että Gilbert olette poissa, sanoi hän synkästi.
-- Älä sano niin! huudahti Anna vilkkaasti, palaten äkkiä
unelmien maasta todellisen elämän käytännöllisiin asioihin. --
Sehän on nykyään perin lujalla pohjalla, varsinkin senjälkeen
kun täysikasvuiset ovat alkaneet tuntea sitä kohtaan niin suurta
mielenkiintoa... Katsohan vain mitä ruohokenttiä ja oikoteitä he
ovat kesällä laittaneet! Odotan sitäpaitsi saavani uusia ajatuksia
korkeakoulussa ollessani ja niistä minä sitten kyhään kirjoitelman
ja lähetän tänne. Älä näe kaikkea niin mustana, Diana! Äläkä nyt
kiellä minulta tätä pientä ilonhetkeä. Myöhemmin, kun oikein tosi on
kysymyksessä ja minun todellakin täytyy lähteä, tunnen varmaankin
olevani kaikkea muuta kuin iloinen.
-- Ah, sinun elämäsi on sentään aika jännittävää, -- saat mennä
korkeakouluun ja pitää siellä hauskaa ja hankkia itsellesi koko
joukon hauskoja uusia ystäviä...
-- Toivon saavani oikein paljon uusia ystäviä, sanoi Anna
miettiväisenä. -- Juuri tuon tapaiset mahdollisuudet saattavat
katsomaan eteenpäin niin iloisena ja toivehikkaana... Mutta kuinka
monta uutta ystävää saanenkin -- koskaan ne eivät tule minulle yhtä
rakkaiksi kuin vanhat -- varsinkin eräs erityinen tyttö, jolla on
mustat silmät ja kuopat poskissa... Voitko arvata, kuka se on, Diana?
-- Mutta korkeakoulussa tulee olemaan niin monta sukkelaa ja
lahjakasta tyttöä, huokasi Diana, ja minä olen vain pieni tuhma
maalaistyllerö, joka en koskaan ole voinut sovelluttaa oikeita
vuosilukuja historiassa, vielä vähemmän ratkaista ekvatsionia...
Mutta on selvää, että nämä molemmat viimeiset vuodet ovat olleet
aivan liian ihania voidakseen kestää kauan... Tiedän joka tapauksessa
erään, joka on iloinen siitä, että sinä menet korkeakouluun. Anna,
nyt aion tehdä sinulle kysymyksen -- vakavan kysymyksen. Älä
loukkaannu, vaan anna minulle suora vastaus! Tunnetko mitään
Gilbertiä kohtaan?
-- Pidän hänestä kuten ystävästä, mutta en rahtuakaan sillä tavoin
kuin sinä tarkoitat, vastasi Anna tyynellä ja varmalla äänellä.
Hän uskoi itse lausuvansa sydämensä ajatuksen.
Diana huokasi. Kuinka olikaan, hän toivoi, että Anna olisi vastannut
toisella tavoin.
-- Etkö koskaan aio mennä naimisiin, Anna?
-- Ehkä -- joskus sitten -- kun olen kohdannut oikean, sanoi Anna ja
hymyili uneksivasti katsellen kuutamon välkkeeseen.
-- Mutta kuinka voit tietää niin varmasti, että kohtaat oikean?
virkkoi Diana.
-- Oh, hänet kyllä tunnen -- sen ilmaisee minulle sisäinen ääni.
Tiedäthän, minkälainen ihanteeni on, Diana?
-- Mutta joskus ihanne muuttuu.
-- Ei minun. Enkä minä pitäisi miehestä, joka ei vastaisi sitä.
-- Entäpä, jos et koskaan kohtaisi häntä?
-- Sitten saan kai kuolla vanhanapiikana, kuului hilpeä vastaus. --
Pahempikin kuolema on varmaan mahdollinen.
-- Oh, kuolema ei varmaan olisikaan vaikeinta -- mutta että täytyisi
_elää_ vanhanapiikana, kas siitä minä en pitäisi, sanoi Diana
aavistamatta lainkaan, kuinka naurettavilta hänen sanansa kuuluivat.
-- Luulen kuitenkin, että voisin alistua jäämään naimattomaksi,
jos tulisin sellaiseksi kuin Lavendel neiti. Mutta sitä ei pidä
minun kuvitellakaan... Täytettyäni neljäkymmentäviisi vuotta tulen
olemaan kauhean lihava. Jos vielä mahdollisesti voi olla rahtunen
runollisuutta laihassa vanhassapiiassa, niin sitä ei voi olla
hituistakaan lihavassa... Ajatteles, Nelson Atkins kosi Ruby Gillisiä
kolme viikkoa sitten. Ruby on kertonut koko jutun minulle. Hän sanoi,
ettei hän ikimaailmassa aio ottaa häntä, sillä se joka menee Nelson
Atkinsin kanssa naimisiin, saa muuttaa hänen vanhojen vanhempiensa
luo asumaan, mutta Ruby sanoi, että hänen kosintansa oli niin
juhlallinen ja kaunis, että hän oli vähällä lentää selälleen... Mutta
hän ei tahtonut hätiköidä, vaan pyysi häneltä viikon miettimisaikaa.
Ja kaksi päivää myöhemmin hän oli ompeluseuran kokouksessa Nelsonin
äidin luona, ja siellä vierashuoneen pöydällä oli kirja nimeltä
"Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä". Ja siinä oli luku,
jonka nimi oli "Kosinta ja naiminen", ja voitko ajatella -- Ruby
sanoi, ettei hän voi kuvata tunteitaan, kun hän sieltä sanasta
sanaan löysi juuri sen kosintamuodon, jota Nelson oli käyttänyt
häntä kosiessaan... Hän meni kotiin ja istuutui ja kirjoitti
hänelle mitä _ivallisimman_ vastauksen, jossa hän sanoi, ettei hän
todellakaan voinut ottaa vastaan sitä kunniaa, ja nyt on isän ja
äidin täytynyt vuorotellen vahtia Nelsonia, sillä niin he pelkäävät
hänen heittäytyvän jokeen... Mutta Ruby sanoo, ettei heidän ole
tarvis peljätä, sillä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä"
neuvoo myöskin, kuinka "kosijan, joka on saanut rukkaset", on
käyttäydyttävä, ja siinä ei ollut sanaakaan jokeen menemisestä... Ja
sitten hän kertoi, että Wilbur Blair kirjaimellisesti _riutuu_, niin
rakastunut hän on häneen, mutta kas, sillehän Ruby ei mitään mahda...
Anna teki kärsimättömän liikkeen.
-- Minä sanon sen vastenmielisesti -- se tuntuu niin uskomattomalta
-- mutta tiedätkö mitä -- minä en pidä Ruby Gillisistä nykyään. Pidin
hänestä, kun kävimme yhdessä seminaaria -- vaikken tietystikään niin
paljon kuin sinusta ja Janesta. Mutta viime aikoina hän on tullut
niin toisenlaiseksi -- niin merkilliseksi --
-- Ymmärrän, nyökkäsi Diana. -- Gillisien sukupiirre se hänessä
alkaa tulla esiin -- hän ei voi sille mitään... Rouva Lynde on
sanonut, että jos koskaan kukaan Gillis-suvun tyttö ajattelee
muuta kuin poikia, niin ei hän ainakaan milloinkaan ole osoittanut
sitä puheissaan tai käytöksessään... Hän ei puhu muusta kuin
pojista ja kohteliaisuuksista, joita he sanovat hänelle ja kuinka
"hullaantuneita" kaikki ovat häneen Carmodyssä. Ja ihmeellistä on,
että se on _totta_...
Diana myönsi sen, vaikka sangen suuttuneella äänellä.
-- Eilen illalla, kun tapasin hänet kauppapuodissa, hän kuiskasi
minulle, että nyt hän oli tehnyt uuden "valloituksen". En välittänyt
kysyä, kuka se oli, sillä tiesin, ettei hän muuta toivonutkaan kuin
saada puhua hänestä. Mutta sellainen Ruby on aina ollut. Muistatko,
jo hänen pienenä ollessaan, kuinka hän silloin aina sanoi, että
hän antaisi tusinan ihailijan "liehua" ja huvittelisi perinpohjin,
ennenkuin hän päättäisi ottaa jonkun?... Ei, Jane on toki toista.
Jane on niin herttainen ja viisas ja hienotunteinen tyttö.
-- Vanha Jane on mainio, sanoi Anna. -- Mutta, lisäsi hän ja kumartui
eteenpäin taputtaakseen hellästi palleroista pikku kättä, joka lepäsi
hänen päänalusellaan, kukaan ei ole sentään oman Dianani veroinen.
Muistatko sitä iltaa, jona kaikkein ensiksi tapasimme toisemme,
Diana, ja vannoimme ikuista ystävyyttä sinun puutarhassasi? Sen
"valan" olemme aina pitäneet -- emme koskaan ole olleet epäsovussa
tai edes katsoneet kieroon toisiimme... En koskaan unohda, kuinka
koko ruumiini vavahti ilosta sinä päivänä, kun kerroit minulle
pitäväsi minusta. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja isoavaksi
koko lapsuuteni ajan... Ei kukaan välittänyt minusta tai halunnut
minua taakakseen. Olisin ollut syvästi onneton, ellen olisi kyennyt
luomaan itselleni omaa pikku maailmaani, jonka minä "kuvittelin"
täyteen niitä ystäviä ja sitä rakkautta, mitä kaihosin... Mutta
Vihervaaralle tultuani kaikki muuttui. Ja sitten tapasin sinut. Et
aavista, mitä ystävyytesi minulle merkitsi. Vielä kerran, rakkahin,
tahdon kiittää sinua siitä lämpimästä ja todellisesta ystävyydestäsi,
jota aina olet minulle suonut.
-- Ja aina tulen suomaan, sanoi Diana kyynelten valuessa virtanaan.
-- _En koskaan_ pidä kenestäkään -- kenestäkään _tytöstä_ --
puoleksikaan niin paljon kuin pidän sinusta... Ja jos koskaan menen
naimisiin ja saan oman pikku tyttösen, annan hänelle nimen Anna.