Eräänä lempeänä kesäkuun aamuna kaksi viikkoa Abe sedän rajuilman
jälkeen Anna kulki hitain askelin Vihervaaran pihan poikki
puutarhasta, kantaen käsissään kahta surkastunutta valkoisen
narsissin vartta.
-- Katsos, Marilla, sanoi hän surullisesti ja kohotti kukkiaan
jokseenkin tuiman ja kiireisen näköisen naisen silmien eteen, jonka
tukan ympärille oli kietaistu ruskea puuvillaesiliina ja joka oli
menossa keittiöön kynitty kananpoika mukanaan -- nämä ovat ainoat
nuput, jotka rajuilma on säästänyt, ja nämäkin ovat sangen pahoin
pideltyjä... Ah, kuinka mieleni on paha... Minä kun tahdoin saada
muutamia Matthewn haudalle!... Hän piti aina niin paljon narsisseista.
-- Minäkin kaipaan niitä, myönsi Marilla, vaikka minun mielestäni
ei ole oikein valitella niiden tähden, kun on tapahtunut niin monta
pahempaa asiaa -- koko sato on tuhoutunut ja hedelmät samoin.
-- Mutta nyt ovat ihmiset kylväneet kauran ja vehnän uudelleen, ja
herra Harrison sanoo, että jos vain kesästä tulee hyvä, niin saamme
kyllä hyvän sadon, vaikka myöhään. Ja kukantaimeni ovat kaikki
taas tulleet esiin -- mutta ah, mikään ei voi korvata kesäkuun
narsisseja... Pikku Hester Gray raukka ei myöskään saa mitään.
Kävelin eilen illalla koko tuon matkan hänen puutarhaansa katsomaan
niitä, mutta siellä ei ollut ainoatakaan. Olen varma siitä, että hän
tulee kaipaamaan niitä.
-- Minun mielestäni et tee oikein, Anna, puhuessasi noin, et totta
tosiaankaan, sanoi Marilla ankarasti. -- Hester Gray on ollut
kuolleena kolmekymmentä vuotta, ja hänen sielunsa on taivaassa --
toivottavasti.
-- Niin kyllä -- mutta kas, minä uskon kuitenkin, että hän silti
vielä pitää puutarhastaan täällä maanpäällä ja muistelee sitä, sanoi
Anna. -- Olen vakuutettu siitä, että kuinka kauan tahansa olisinkin
ollut taivaassa, katselisin mielelläni alas ja iloitsisin nähdessäni
jonkun panevan kukkia haudalleni. Jos minulla olisi täällä sellainen
puutarha kuin Hester Graylla, tarvitsisin enemmän kuin kolmekymmentä
vuotta, vieläpä taivaassakin, unohtaakseni ikävöidä sitä silloin
tällöin.
-- Älä ainakaan puhu milloinkaan tuollaista kaksoisten kuullen,
pyydän, sanoi Marilla ja sitten hän meni keittiöön kananpoikineen.
Anna pisti narsissit tukkaansa ja meni oikotielle vievälle portille,
jossa hän seisoi hetkisen paistattaen päivää kesäkuun aamun
kirkkaudessa, ennenkuin meni hoitamaan tavallisia toimiaan. Maailma
alkoi taas kaunistua; vanha luonto-äiti pani parastaan raivatakseen
pois myrskyn ja rakeitten jäljet, ja vaikka tarvittiin monta
kuukautta, ennenkuin se täydellisesti onnistui, teki se kuitenkin
oikein ihmeitä.
-- Tänään minä mieluimmin laiskottelisin koko päivän pitkän,
kertoi Anna tilhille, joka istui keinuen piilipuunoksalla: mutta
opettajaneidillä, joka sen ohella pitää huolta parista kaksoisesta,
ei ole varaa olla laiskana, piili pieni. Kuinka somasti sinä laulat
piiliseni! Sinä puet minun tunteeni lauluksi paljon paremmin kuin
koskaan itse voisin sitä tehdä. Mutta kas -- kuka tulee tuolta?
Vaunut vyöryivät pitkin oikotietä, ja etuistuimella istui kaksi
henkilöä ja takana oli valtainen matkalaukku. Kun se lähestyi, näki
Anna, että ajaja oli Bright Riverin asemapäällikön poika, mutta hänen
matkatoverinsa oli vieras -- terhakka pikku nainen, joka sangen
näppärästi hypähti kärryiltä alas portin luona melkein ennen kuin
hevonen oli ehtinyt pysähtyä.
Hän näytti "pieneltä, mutta turkasen komealta", oli kaiketi lähempänä
viittäkymmentä kuin neljääkymmentä, mutta oli vielä oikein hauskan
näköinen punaisine poskineen, säteilevine mustine silmineen ja
kiiltävän mustine hiuksineen, joitten yläpuolella oli ihmeellinen,
sekä kukkien että höyhentöyhtöjen koristama hattu. Vaikka hän oli
ajanut kuusitoista kilometriä pölyistä maantietä, oli hän yhtä soma
ja sievä kuin jos hän olisi istunut lasikuvun alla.
-- Mahtaako herra James A. Harrison asua täällä? kysyi hän suoraa
päätä.
-- Ei, herra Harrison asuu tuolla kauempana, sanoi Anna miltei
suunniltaan hämmästyksestä.
-- Minusta näyttikin tämä paikka liian säälliseltä -- aivan liian
säälliseltä James A:n asuttavaksi, ellei hänessä ole tapahtunut
aivan huomattavia muutoksia senjälkeen kuin minä olen oppinut
hänet tuntemaan, sanoi pikku nainen kirkkaalla ja hieman kimeällä
äänellään. -- Onko totta, että James A. aikoo mennä naimisiin jonkun
naisen kanssa täältä päin?
-- Ei toki -- ei mitenkään! huudahti Anna punastuen niin syyllisen
näköisenä, että vieras katseli häntä uteliaana, ikäänkuin hän
puolittain olisi epäillyt häntä jostakin avioliittoaikeista herra
Harrisonin suhteen.
-- Mutta minä olen lukenut sen eräästä sanomalehdestä, joka ilmestyy
tällä saarella, väitti mustasilmäinen nainen itsepintaisesti. --
Eräs hyvä ystävä lähetti minulle lehden numeron, jossa uutinen
oli merkitty sinikynällä -- ystävät ovat aina niin kärkkäitä
tuollaiseen... Ja "paikkakunnalle muuttaneitten asukkaitten" joukossa
oli kirjoitettuna James A:n nimi.
-- Oh, tuo uutinen oli pelkkää pilaa, sanoi Anna, hieman
huolestuneena ja hämillään. -- Herra Harrison ei suinkaan aio mennä
naimisiin kenenkään kanssa... Sen voin teille vakuuttaa.
-- No, se oli hauskaa kuulla, sanoi mustasilmäinen nainen ja kiipesi
ketterästi takaisin paikalleen vaunuihin. -- Sillä sattumalta
hän on jo naimisissa. Minä olen hänen vaimonsa. Niin, teillä on
syytä olla hämmästyneen näköinen... Täällä hän on kaiketi käynyt
nuorestamiehestä, sen voin uskoa, ja murtanut sydämiä oikealta
ja vasemmalta... Mutta varo itseäsi, James A. -- hän nyökkäsi
merkitsevästi peltojen poikki pitkää valkeata taloa kohti -- nyt se
hauskuus on lopussa... Tässä olen minä -- vaikka en suinkaan olisi
vaivautunut tulemaan tänne, ellen olisi luullut, että sinulla on
joitain metkuja mielessä... Tuo hänen papukaijansa -- hän kääntyi
taas Annan puoleen -- on kaiketi yhtä ruma kuin ennenkin?
-- Hänen papukaijansa -- on kuollut -- luulen minä, sopersi Anna
parka, joka tällä hetkellä oli tuskin omasta nimestään varma...
-- Kuollut! No, silloin kaikki tulee hyväksi, huudahti mustasilmäinen
nainen hyvin iloissaan. -- James A:n kanssa minä kyllä tulen toimeen,
kun vain lintu on poissa tieltä.
Tämän hieman arvoituksellisen selityksen annettuaan nyökkäsi hän
Annalle, ja vaunut vierivät taas matkoihinsa. Anna kiiruhti keittiön
ovelle, jossa hän tapasi Marillan.
-- Anna, mikä nainen tuo oli?
-- Marilla, sanoi Anna juhlallisella äänellä, mutta kujeilevin
silmin, olenko minä sen näköinen kuin olisin päästä pyörällä?
-- Et enempää kuin tavallisesti, sanoi Marilla -- vailla
kaukaisintakaan ivan tarkoitusta.
-- No luuletko sitten, että olen hereillä?
-- Anna, mikä sinuun on mennyt? Kuka tuo vaunuissa oleva ihminen oli,
kysyn minä?
-- Marilla, ellen ole päästä sekaisin enkä nuku, en ole voinut
uneksia hänestä -- hänen täytyy olla todellinen... Missään
tapauksessa ei mielikuvitukseni olisi kyennyt luomaan sellaista
hattua... Hän sanoo olevansa herra Harrisonin rouva, Marilla.
Nyt oli Marillan vuoro katsoa silmät pystyssä. -- Hänen rouvansa?
Anna Shirley! Miksi taivaan nimessä hän on sitten ollut olevinaan
nuorimies?
-- Tuskinpa hän on sitä tehnyt oikeastaan... sanoi Anna yrittäen
olla oikeudenmukainen -- Hän ei ole koskaan sanonut, että hän oli
naimaton. Me kaikki vain pidimme sitä aivan selviönä... Oi, Marilla,
mitä rouva Lynde sanoo tästä?
He saivat tietää, mitä rouva Lyndellä oli sanottavana, kun hän
käväisi Vihervaaralla samana iltapäivänä. Rouva Lynde ei ollut niin
rahtuakaan hämmästynyt... Rouva Lynde oli aina odottanut jotain sen
tapaista... Rouva Lynde oli aina tietänyt, että oli jotain kieroa
herra Harrisonin persoonassa.
-- Mokomakin käki, joka ilman muuta livistää vaimonsa luota,
sanoi hän harmistuneena. -- Tuollaista voi lukea tapahtuneen
Yhdysvalloissa, mutta kuka uskoisi, että sellaista sattuisi täällä
meidän kunniallisessa Avonleassamme?
-- Mutta emmehän tiedä, hänkö se hylkäsi vaimonsa, huomautti Anna,
päättäen uskoa ystävänsä viattomaksi niin kauan kuin hänelle
todistettaisiin asian olevan päinvastoin. -- Emmehän lainkaan tiedä,
kumpi puoli on oikeassa tai väärässä.
-- Siitä otamme pian selvän. Nyt menen suoraa päätä sinne, sanoi
rouva Lynde, joka ei vielä koskaan ollut oppinut sitä, että sana
"hienotunteisuus" on sanakirjassa. -- En ole aavistavinanikaan,
että hän on tullut, ja herra Harrisonin oli määrä tuoda lääkkeitä
Thomakselle tänään Carmodysta, siitä saan erinomaisen tekosyyn. Nyt
otan selvän koko jutusta ja tulen kertomaan teille kotimatkalla.
Rouva Lynden päättäväinen luonne pysyi aina kaltaisenaan. Anna
ei millään ehdolla olisi kyennyt estämään häntä menemästä herra
Harrisonin luo, mutta hän oli myöskin sangen utelias luonteeltaan ja
kaikessa hiljaisuudessa hän oli iloinen siitä, että rouva Lynde aikoi
päästä arvoituksen perille. Hän ja Marilla odottivat innokkaasti
kunnon rouvan paluuta, mutta he saivat odottaa turhaan. Rouva Lyndeä
ei näkynyt enää sinä iltana Vihervaaralla Davy, joka oli ollut
leikkimässä Milty Boulterin kotona ja tuli kotiin kello yhdeksän,
tiesi syyn.
-- Tapasin rouva Lynden ja erään vieraan naisen toisella puolen
porrasta, sanoi hän. -- Ja oi, miten he puhuivat molemmat yhtaikaa!
Rouva Lynde sanoi, että minä toisin terveisiä ja sanoisin, että oli
ikävää, kun oli niin myöhä, ettei hän ehtinyt tulla tänä iltana.
Anna, olen hirveän nälkäinen. Saimme iltapäiväkahvin Boulterilla
kello neljä, mutta se rouva, se on oikea kitupiikki... Emme saaneet
lainkaan pikkuleipiä eikä hilloketta ja pullia ja korppujakin oli
niukasti...
-- Davy, kun ollaan kylässä vieraana, ei koskaan saa huomauttaa
siitä, mitä tarjotaan, sanoi Anna ankarasti. -- Se on hyvin
sopimatonta.
-- Olkoon menneeksi sitten... Silloin _ajattelen_ vain sitä, mutta en
sano, lupasi Davy ja oli yhtä iloisen näköinen sen johdosta. -- Kulta
kiltti Anna, anna minulle vähän illallista!
Anna katsoi Marillaan, joka seurasi häntä ruokasäiliöön ja sulki oven
huolellisesti.
-- Laita hänelle muutamia voileipiä ja pane hiukan hilloketta
lautaselle, Anna! _Minä_ tiedän kyllä, mitä merkitsee kahvi leivän
kera Levi Boulterilla...
Davy iski hampaansa voileipään ja huokasi sitten.
-- Uh, miten kaikki on vastahakoista, sanoi hän. -- Miltyllä on
kissa, joka saa kohtauksia joka päivä kolmen viikon aikana. -- Milty
sanoo, että on hurjan metkaa katsella sitä niitten aikana... Tänään
menin sinne yksinomaan nähdäkseni kohtauksen, mutta onko mokomaa
kuultu -- niin juonikas se oli, ettei se tänään ollenkaan viitsinyt,
makasi vain köllötti paksuna ja kehräsi, vaikka Milty ja minä olimme
sen läheisyydessä koko iltapäivän ja pidimme sitä silmällä. Mutta --
Davy ei voinut enää kauempaa vastustaa luumuhillokkeen elähyttävää
vaikutusta -- toivokaamme parempaa onnea toisella kertaa! Miksi sen
piti juuri nyt lopettaa kohtaukset, kun sillä on ollut niitä muuten
joka päivä, mitä?... Tämä hilloke on kamalan hyvää.
Kuinka voisi olla katsomatta asioita valoisammalta puolelta, kun
edessä on teevadillinen luumuhilloa?
Sunnuntai oli niin sateinen, ettei kukaan ihminen astunut jalallaan
ovesta ulos, mutta maanantaina oli pujahtanut liikkeelle yhtä
ja toista Harrisonin perheselkkauksia koskevaa. Siitä puhuttiin
yleisesti koulussa, ja Davy tuli kotiin pakahtumaisillaan uutisista.
-- Marilla, herra Harrisonilla on uusi rouva -- niin, ei nyt juuri
uusi, mutta he eivät ole olleet naimisissa pitkään aikaan, sanoi
Milty. Olen aina luullut, että kun on kerran naimisissa, niin sai
pitää sen hyvänään ja pysyä siinä, mutta Milty sanoo, että siitä voi
lakata, ellei tahdo olla siinä kauempaa... Silloin voi vain lähteä
tiehensä rouvansa luota, ja juuri niin herra Harrison on tehnyt...
Milty sanoi, että herra Harrison lähti rouvansa luota siksi että
tämä heitti häntä joillakin esineillä -- esineillä, jotka _tekevät
kipeätä_ -- ja Arty Sloane sanoi, että hän lähti siksi ettei saanut
tupakoida, ja Ned Clay sanoi, että se johtui siitä, että rouva
torui ja marisi alinomaa... _Minä_ en lähtisi rouvani luota mistään
tuollaisesta syystä. Minä polkaisisin vain jalallani lattiaa ja
sanoisin: "Kuules akka, nyt sinun on tehtävä niinkuin _minä_ tahdon,
sillä minä olen _mies_, näetkös!" -- Ja kyllä silloin tulisi toinen
ääni kelloon... Mutta Annetta Clay sanoi, että _rouva_ lähti hänen
luotaan, koska hän ei koskaan viitsinyt pyyhkiä jalkojaan ovimattoon,
ja silloin hän sai syyttää itseään, sanoi rouva... Nyt menen heti
herra Harrisonin luo katsomaan heitä.
Davy tuli pian takaisin, naama hieman pitkäksi venyneenä.
-- Rouva ei ollut kotona -- hän oli ajanut Carmodyyn rouva Lynden
kanssa hankkimaan uusia seinäpapereita vierashuoneeseen Ja Anna,
herra Harrison lähetti terveisiä, että sinä menisit hänen luokseen,
sillä hän tahtoo jutella sinun kanssasi. Ja nyt saatte kuulla
jotakin: lattia on pesty, ja herra Harrison on ajanut partansa,
vaikkei eilen ollut saarnaa kirkossa.
Anna ei lainkaan tuntenut Harrisonin keittiötä. Lattiata oli
todellakin pesty ja hangattu, kunnes se oli saavuttanut tähän saakka
tuntemattoman siisteyden asteen, ja jokainen huonekalu huoneessa oli
puhdistettu pölystä. Hella oli niin kirkkaaksi kiilloitettu, että
hän voi katsella kuvaansa siinä, seinät olivat saippualla pestyt
ja ikkunaruudut välkkyivät auringossa. Pöydän ääressä istui herra
Harrison työpuvussaan, jossa perjantaina oli näkynyt useita reikiä ja
repeämiä, mutta joka nyt oli sangen sievästi korjattu ja harjattu.
Hän oli sileäksi ajeltu, ja pieni hiustupsu, joka hänellä vielä oli
jäljellä, oli somasti veden avulla kammattu.
-- Istuhan, Anna, istu, sanoi herra Harrison äänellä, joka vain
rahtusen erosi siitä äänensävystä, minkä katsottiin kuuluvan hyvään
tapaan hautajaistilaisuuksissa Avonleassa.
-- Emily on ajanut Carmodyyn rouva Lynden kanssa -- heistä on jo
tullut mitä herttaisimmat ystävät... Voiko koskaan viisastua naisten
suhteen?... Nyt, Anna, on tullut loppu vapaasta ja huolettomasta
elämästäni, hoh hoi, jaa jaa! Nyt saa pitää itsensä siistinä
ja ympäristönsäkin, niin kauan kuin on sallittu vaeltaa tässä
murheenlaaksossa -- mikäli ihmissilmä voi nähdä...
Herra Harrison pani parastaan puhuakseen raskaan alakuloisella
äänellä, mutta jokin hänen silmänurkassaan antoi hänet ilmi.
-- Herra Harrison, te iloitsette siitä, että vaimonne on tullut
takaisin, huusi Anna ja uhkasi häntä etusormellaan.
-- Ei maksa vaivaa teidän koettaa ilvehtiä, sillä se näkyy teistä
kuitenkin.
Herra Harrison hymyili, vaikkakaan ei erikoisen sydämellisesti.
-- No niin -- kaikkeenhan tottuu, sanoi hän. -- Jos sanoin olleeni
pahoillani, kun näin Emilyn, niin panin omiani... Mies tarvitsee
totisesti hieman suojaa yhteiskunnassa, jossa hän ei voi pelata edes
yhtä peliä tammea naapurinsa kanssa joutumatta syytetyksi siitä,
että tahtoo mennä naimisiin naapurin sisaren kanssa ja näkee sitten
kihlausilmoituksensa suoraa päätä pannuksi sanomalehteen.
-- Ei kukaan ihminen olisi uskonut teidän hakkailevan Isabella
Andrewsia, ellette olisi tekeytynyt naimattomaksi, sanoi Anna
nuhtelevalla äänellä.
-- Enhän ole tekeytynyt miksikään. Jos joku olisi kysynyt minulta,
olinko naimisissa, olisin luonnollisesti vastannut myöntävästi.
Mutta kaikki pitivät sen vain itsestään selvänä. Ja minä itse en
todellakaan ollut halukas puuttumaan asiaan -- siksi arkaluontoinen
se todellakin oli. Se olisi ollut vain tulta tappuroihin -- tarkoitan
rouva Rakel Lyndeä -- jos hän olisi saanut tietää, että vaimoni oli
lähtenyt luotani -- vai mitä luulet?
-- Mutta muutamat väittävät, että _te_ lähditte hänen luotaan.
-- Hän se aloitti, Anna, hän se aloitti. Nyt kerron sinulle koko
tarinan, sillä en tahdo, että ajattelet minusta pahempaa kuin
ansaitsen -- etkä Emilystä myöskään, sen puolesta. Mutta menkäämme
ulos verannalle. Täällä sisällä on kaikki niin hirveän siistiä, että
tunnen oloni oikein epämiellyttäväksi... Totun kai vähitellen, kun
joku aika on kulunut, mutta minulle tuottaa virkistystä katsoa ulos
pihalle... Emily ei ole ehtinyt vielä siistiä sitä.
Kun he olivat istuutuneet kaikessa rauhassa verannalle, aloitti herra
Harrison kärsimyshistoriansa.
-- Asuin Scottsfordissa Uudessa Brunswickissa, Anna, ennen tänne
tuloani. Sisareni hoiti talouttani, ja sovimme hyvin hyvästi
keskenämme, hän piti rajansa puhtauden hoidossa ja antoi minun
olla rauhassa ja hemmotteli minut pilalle -- niin ainakin Emily
väittää. Mutta kolme vuotta sitten hän kuoli. Ennen kuolemaansa
hän mietti paljon sitä, miten minun kävisi, ja lopuksi hän otti
minulta lupauksen, että menisin naimisiin. Hän neuvoi minua ottamaan
Emily Scottin, sillä Emilyllä oli itsellään rahoja ja hän osasi
oivallisesti hoitaa taloutta. "Hui hai", sanoin minä, "Emily Scott
ei tahdo katsahtaakaan minun puoleeni." -- "Kysy häneltä, niin
saat kuulla," sanoi sisareni, ja rauhoittaakseni häntä lupasin
hänelle kysyä Emilyltä. Tein sen myöskin. Ja Emily kiitti ja vastasi
myöntävästi... En koskaan elämässäni ole niin ällistynyt, Anna --
tuollainen hänen kaltaisensa hieno ja suloinen pikku olento, ja
sitten minä, vanha rahjus. Voin vakuuttaa sinulle, että aivan aluksi
arvelin, että minulla oli hurjan hyvä onni... Niin, me menimme
naimisiin ja teimme pienen parin viikon häämatkan S:t Johnille, ja
sitten matkustimme kotiin. Saavuimme kotiin kello kymmenen illalla,
ja uskot tai et, Anna, ei ollut kulunut tuntiakaan ennenkuin tuo
ihminen makasi polvillaan lattialla pesuamme vieressään. Niinpä niin
-- näen kyllä, että sinä ajattelet, että minun kodissani oli sen
näköistä, että se kaiketi oli tarpeen vaatimaa... Sinulla on hyvin
ilmehikkäät kasvot, Anna, luen niistä kuin avoimesta kirjasta...
Mutta minun kotonani ei ollut niin hirveätä, vakuutan sinulle. Olihan
siellä sisareni kuoleman jälkeen hieman siirrelty kaikenlaista,
se tunnustettakoon, mutta minä olin hankkinut eukon, joka korjasi
pahimman, ennen naimisiin menoani, ja sekä maalannut että
liisteröinyt seinäpaperit kiinni. Mutta näetkös -- vaikka veisin
Emily n ihka uuteen marmoripalatsiin, polvistuisi hän pesemään
lattiaa, heti kun hän vain on ennättänyt pukea ylleen vanhan
siivoushameen.
No niin, siten hän rehki kello yhteen saakka yöllä, ja kello neljä
hän oli ylhäällä ja taas täydessä touhussa. Ja niin hän jatkoi
-- sillä mikäli minä käsitin, ei hän koskaan lopettanut. Päivät
päästään pelkkää pesemistä ja lakaisemista ja pölyttämistä, paitsi
sunnuntaisin, ja silloin hän vain odotti maanantaita, saadakseen taas
alkaa. Mutta se oli hänen tapansa huvitella ja minä olisin voinut
tyytyä siihen, jos hän vain olisi jättänyt minut itseni rauhaan.
Mutta kas, sitäpä hän ei tahtonutkaan. Hän tahtoi muovailla minut
uudeksi kiireestä kantapäähän, mutta kas, ei käy luontoon opettaa
vanhoja koiria istumaan... En saanut tulla huoneeseen, ellen riisunut
kenkiä jaloistani ja pannut niihin tohveleita ulkona portailla. Minun
oli ankarasti kielletty polttamasta piipullistakaan tupakkaa, ellen
mennyt ulos navettaan. Ja sitten puhuin niin huonoa ja sivistymätöntä
kieltä... Emily oli nuoruutensa päivinä ollut opettajattarena, ja
sitä hän ei koskaan voinut unohtaa. Sitten hän suuttui, kun söimme ja
hän näki minun pistävän veitsen suuhuni.
Niin, näin sitten jatkui, ja koko elämä oli pelkkää morkkailemista
ja marinaa ja mankumista, alituisesti ja loppumattomiin. Mutta jos
totuus on sanottava, Anna, niin olin kyllä minäkin sangen ärtyisä ja
kiukkuinen. En koettanut ottaa vastaan opetuksia, kuten minun olisi
pitänyt tehdä -- suutuin ja tulin pahalle tuulelle, kun hän muistutti
minua. Eräänä päivänä sanoin hänelle, ettei hän ollut moittinut
sivistymätöntä kieltäni kosiessani häntä. Sehän ei ollut kovinkaan
hienotunteisesti sanottu... Nainen antaa ennemmin anteeksi miehelle,
jos tämä lyö häntä, kuin jos tämä piikittelee häntä siitä, että vaimo
otti hänet avoimin sylin...
Niin sitten elää retustettiin miten tiedettiin, eikä se hauskaa
ollut, mutta vähitellen olisimme ehkä tottuneet toisiimme, ellei
Inkivääriä olisi ollut. Inkivääri oli se kari, joka vihdoin saattoi
meidät haaksirikkoon... Emily ei pitänyt papukaijoista eikä hän
voinut sietää Inkiväärin rumia sanoja... Minä olin kiintynyt lintuun
merimies-veljeni vuoksi. Merimies-veljeni ja minä olemme vetäneet
yhtä köyttä pienestä pitäen, ja kun hän oli kuolemaisillaan, lähetti
hän Inkiväärin minulle. Minä en koskaan voinut käsittää, kuinka
kukaan voi pitää pahana sitä, että lintu kirosi. Pidän hyvin pahana,
että ihminen kiroilee tai käyttää rumia sanoja, mutta papukaija, joka
toistaa vain kuulemaansa ymmärtämättä siitä sen enempää kuin kiinan
kielestä -- sille voi kaiketi sen antaa anteeksi. Mutta Emilypä ei
voinut, kaikkea vielä!... Naiset eivät osaa ajatella selvästi. Hän
koetti totuttaa Inkivääriä pois kiroilemasta, mutta siinä hän ei
onnistunut sen paremmin kuin yrittäessään opettaa minua puhumaan
sivistynyttä kieltä... Näytti melkein siltä, että mitä enemmän hän
yritti, sitä pahemmaksi tuli Inkivääri, aivan kuin minäkin.
Niin se sitten jatkui, ja me molemmat tulimme yhä ärtyisemmiksi,
kunnes viimeinen pisara tuli... Emily kutsui pastorimme rouvineen
teelle ja heillä oli mukanaan eräs toinen pastori rouvineen.
Lupasin piiloittaa Inkiväärin johonkin varmaan paikkaan, josta ei
kukaan voinut sitä kuulla -- Emily ei tahtonut koskea sen häkkiin
hopeatangollakaan -- ja tarkoitukseni oli tehdä se, sillä enhän
toki tahtonut, että pastorin herrasväet kuulisivat talossani mitään
loukkaavaa. Mutta unohdin sen kerrassaan -- Emily piti sellaista
touhua minun puhtaasta kovasta kauluksestani ja kuinka minun
parhaiten piti sovittaa sanani, ettei se todellakaan ollut ihme...
En tuhlannut ajatustakaan papukaijapoloiseen, ennenkuin istuimme
pöytään syömään illallista. Juuri kun pastori numero yksi oli
aloittamaisillaan pöytärukouksen, koroitti Inkivääri, joka istui
verannalla ruokasalin ikkunan takana, oman äänensä. Kalkkunakukko
oli tullut pihalle, ja sitä ei Inkivääri kärsinyt silmiensä edessä,
tiedätkö... Ja tällä kertaa hän vei voiton itsestäänkin.
Sinä naurat, Anna, enkä minä kiellä, että minä myöhemmin itsekin olen
sille virnistellyt, mutta sillä kertaa olin melkein yhtä häpeissäni
kuin Emilykin. Menin ulos ja kannoin Inkiväärin navettaan. En syönyt
kovinkaan hyvällä ruokahalulla illallista. Näin Emilyn ilmeestä, että
rajuilma oli tulossa Inkiväärin ja minun ylle... Vieraitten mentyä
menin karjahakaan ja tiellä minä tuumailin. Minun kävi sääliksi Emily
ja minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, että minun olisi pitänyt
olla häntä kohtaan kiltimpi; muuten mietin mielessäni, olivatko
nuo kirkolliset herrasväet luulleet, että Inkivääri oli oppinut
sanavarastonsa minulta... Kuinka olikaan, tein sen päätöksen, että
Inkivääri lähetettäisiin tuskattomalla tavalla toisiin maailmoihin,
ja ajettuani lehmät kotiin, menin sisään sanoakseni sen Emilylle.
Mutta siellä ei ollut mitään Emilyä -- sitävastoin oli pöydällä
kirje, aivan kuten romaaneissa on tapana... Emily kirjoitti, että
sain valita hänen ja Inkiväärin välillä; hän oli mennyt kotiinsa, ja
siellä hän pysyisi, kunnes minä tulisin ilmoittamaan hänelle, että
olin vääntänyt papukaijan niskat nurin.
Silloin suutuin kuin pippuri, Anna, ja sanoin, että jos hän odotti
sitä, niin sai hän pysyä poissa vaikka tuomiopäivään saakka...
Pakkasin hänen kimpsunsa kokoon ja lähetin hänen jälkeensä.
Huu, miten ihmiset juorusivat -- Scottsford on melkein yhtä hyvä
juorumylly kuin Avonleakin -- ja kaikki ihmiset olivat Emilyn
puolella. Sitä kiukkuisemmaksi minä tulin, ja ymmärsin pian, että
minun täytyi muuttaa paikkakunnalta, muuten en olisi koskaan saanut
hengen rauhaa. Niin ajattelin muuttaa tänne -- olin ollut täällä
poikasena ja viihtynyt hyvin. Niin, sitten tulin tänne, ja siinä
kaikki.
En ollut kuullut sanaakaan Emilystä tai Emilyltä, ennenkuin tulin
kesantomaalta lauantaina ja tapasin hänet polvillaan hankaamassa
lattiaa. Mutta ensimmäinen kunnon päivällinen, minkä olen saanut
siitä saakka kuin hänestä erosin, oli myöskin valmiina pöydällä...
Sitten hän sanoi, että minun pitäisi ensiksi syödä, ja sitten
juttelisimme -- ja siitä tein sen johtopäätöksen, että Emily
sentään oli oppinut jotain hyödyllistä... Nyt hän on täällä, ja
aikoo jäädä -- Inkiväärihän on kuollut, eikä Avonlea ole sellainen
pikkukaupunki-nurkkakunta kuin hän oli luullut. Tuolla hän ja rouva
Lynde tulevat. Ei, älä mene, Anna! Jää tänne ja tutustu Emilyyn!
Hän alkoi heti pitää sinusta lauantaina -- kysyi, kuka tuo hienon
näköinen punatukkainen tyttö oli tässä lähimmässä naapurissa.
Rouva Harrison lausui Annan mitä sydämellisimmin tervetulleeksi ja
pyysi häntä kaikin mokomin jäämään illaksi.
-- James A. on kertonut minulle kaiken teistä ja siitä, miten
hyvä olette ollut hänelle, leiponut hänelle torttuja ja muuta sen
suuntaista, sanoi hän. -- Tahdon niin pian kuin mahdollista tutustua
uusiin naapureihini. Rouva Lynde on miellyttävä ihminen, eikö totta?
Niin ystävällinen ja herttainen.
Kun Anna meni kotiin vienossa kesäkuun hämärässä, saattoi rouva
Harrison häntä niittyjen poikki, jossa tulikärpäset nyt sytyttelivät
loistavia pikku lamppujaan.
-- Arvaan kyllä, sanoi rouva Harrison tuttavallisesti, että James A.
on kertonut teille meidän tarinamme?
-- On kyllä.
-- Silloin ei minun tarvitse tehdä sitä, sillä James A. on hyvin
oikeudentuntoinen ja puhuu vain sitä mikä on totta. Vika ei suinkaan
ollut yksinomaan hänessä. Sen ymmärrän nyt. En ollut ollut tuntiakaan
sukulaisteni luona, ennenkuin toivoin, etten olisi niin hätäillyt,
mutta en tahtonut myöskään ottaa ensimmäistä askelta. Ymmärrän nyt,
että asetin liian suuria vaatimuksia miehiselle miehelle... Ja oli
typerää minun iskeä hänen huolimattomaan puhetapaansa. Ei tee mitään,
vaikka mies puhuessaan rikkoo kieliopin sääntöjä vastaan, kun hän
vain on kotona pysyväinen eikä kulje ruokasäiliössä nuuskimassa,
kuinka paljon sokeria on kulunut viikossa... Tunnen, että James A. ja
minä tulemme nyt oikein onnellisiksi. Jos vain tietäisin, kuka pisti
sanomalehteen tuon uutisen, niin lausuisin hänelle oikein suuret
kiitokset.
Anna piti suunsa kiinni eikä rouva Harrison saanut koskaan tietää,
että hänen kiitollisuudentunteensa olivat todellakin osuneet oikean
henkilön tietoon. Anna tunsi itsensä oikein ällistyneeksi siitä,
että noilla yksinkertaisilla "uutisilla" oli niin laajalle ulottuva
vaikutus. Ne olivat sovittaneet miehen ja vaimon välit ja hankkineet
suuren ja vankalla pohjalla olevan maineen ennen halveksitulle
säänennustajalle.
Rouva Lynde istui Vihervaaran keittiössä. Hän oli kertonut koko jutun
Marillalle.
-- No, mitä sinä arvelet rouva Harrisonista? kysyi hän Annalta.
-- Sangen miellyttävä. Hän tuntuu oikein hauskalta ja herttaiselta.
-- Niin, juuri sellainen hän on, sanoi Rakel rouva tunteella ja
vakaumuksella. -- Ja minä sanoin tässä juuri Marillalle: tiedätkö
mitä, sanoin, minä olen sitä mieltä, että meidän kaikkien tulee hänen
tähtensä antaa anteeksi herra Harrisonin heikkoudet ja koettaa saada
aikaan, että hänen vaimonsa tuntee kotiutuvansa täällä... Ei, nyt
minun on taas mentävä kotiin. Thomas on varmaankin kaivannut minua.
Minä voin nyt päästä hieman liikkeelle saatuani Elizan taloon, ja hän
on näyttänyt voivan paljon paremmin viime päivinä. Mutta en koskaan
ole mielelläni pitkää aikaa poissa hänen luotaan. Olen kuullut, että
Gilbert Blythe on sanoutunut irti Valkorannan koulusta. Hän menee
kaiketi korkeakouluun syksyllä, arvaan minä?
Rakel rouva katsoi terävästi Annaan, mutta Anna oli kumartuneena
unisen Davyn yli, joka torkkui sohvalla, eivätkä hänen kasvonsa
ilmaisseet mitään. Hän kantoi Davyn pois hienomuotoinen tytönposkensa
painettuna hänen kelta-kutrista päätään vasten. Kun he menivät
rappusia ylös, kietoi Davy väsyneen kätensä Annan kaulaan puristaen
häntä lämpimästi ja antaen hänelle kostean suudelman.
-- Ah, miten kiltti sinä olet, Anna. Tänään Milty Boulter kirjoitti
kaksi säettä kivitaululleen ja näytti sitä Jennie Sloanelle. Siinä
oli näin: "Lemmikki on sininen ja ruusu punainen, siirappi on suloista,
ja sinä samaten."
Ja se ilmaisee täsmälleen minun tunteeni sinua kohtaan, Anna.