Eräänä toukokuun päivänä herättivät Avonleassa suurta hämmästystä
muutamat pikku uutiset, jotka olivat "Avonlean uutisten" joukossa
painettuina Charlottetownin Päivälehteen. Luultiin, että Charlie
Sloane oli ne lähettänyt, siksi että Charliella oli tapana hieman
aherrella "kirjallisissa" töissä, osaksi siksi että eräässä uutisessa
oltiin vainuavinaan Gilbert Blytheen kohdistettua pistelyä. Avonlean
nuoret katsoivat nimittäin olevan syytä otaksua Gilbert Blythen ja
Charlie Sloanen kilpailevan erään nuoren neidin suosiosta -- neidin,
jolla oli harmaat silmät ja vilkas mielikuvitus. Huhu oli kuten
tavallisesti väärässä. Gilbert Blythe oli, Annan yllyttämänä ja
auttamana, sepittänyt uutiset, ja se, joka koski häntä itseään, oli
nimenomaan tarkoitettu johtamaan ihmisiä harhaan. Vain kaksi näistä
uutisista on jossain yhteydessä tämän kuvauksen kanssa.
"Kerrotaan, että kylässämme vietetään häitä, ennenkuin tuhatkaunot
ensi kerran ovat kukassa. Vasta paikkakunnalle muuttanut ja korkeasti
kunnioitettu kansalainen aikoo viedä erään meidän suosituimmista
naisistamme alttarille."
"Abe setä, hyvin tunnettu säänennustajamme, ennustaa ankaraa
rajuilmaa, ukkosta ja salamoita toukokuun kahdennenkymmenennen
kolmannen päivän illaksi, alkaen lyönnilleen kello seitsemän.
Henkilöt, jotka aikovat matkalle sinä iltana, tekevät viisaasti
varatessaan itselleen sadetakkeja ja sateensuojia."
-- Abe setä on tosin sanonut, että meillä on odotettavissa rajuilma
nyt keväällä, sanoi Gilbert, mutta luuletko todellakin, että herra
Harrison hakkailee Isabella Andrewsia?
-- En, vastasi Anna nauraen, olen varma siitä, että hän käy vain
pelaamassa tammea herra Harmon Andrewsin kanssa. Mutta rouva Lynde
väittää tietävänsä, että Isabella Andrews varmasti menee pian
naimisiin, sillä hän on ollut niin ihastuttavan hyvällä tuulella koko
kevään.
Vanha Abe setä parka suuttui peräti uutisesta. Hän epäili, että
nimetön kirjoittaja teki hänestä pilaa, ja vakuutti vihoissaan, ettei
hän suinkaan ollut määrännyt erikoista päivää rajuilmalleen... Mutta
kukaan ei uskonut häntä.
Avonlean elämä kulki tasaista kulkuaan. "Yhteiskunnanparantajilla"
oli kauan pohdittu istutuspäivänsä; jokainen jäsen istutti
omin käsin tai jonkun toisen avulla viisi koristepuuta. Koska
yhdistykseen nyt kuului neljäkymmentä jäsentä, tiesi tämä, että
puita istutettiin kaksisataa. Varhainen kaura viheriöi punaisilla
vainioilla; hedelmäpuutarhat hempeässä kukoistuksessaan ympäröivät
maatiloja, ja Lumikuningatar seisoi jälleen morsiameksi pukeutuneena.
Anna nukkui mielellään ikkunat avoinna antaen raikkaan tuoksun
leyhkiä kasvoilleen kaiken yötä. Hän itse nautti siitä, mutta
Marilla ei voinut saada päähänsä muuta kuin että hän antautui
hengenvaaralliselle vilustumiselle alttiiksi.
-- Meidän suurta yleistä kiitospäiväämme pitäisi viettää keväällä,
sanoi Anna eräänä iltana Marillalle, kun he istuivat kiviportailla
eteisen oven edessä ja kuuntelivat sammakkojen hopeankirkkaita
kuoroja. -- Se olisi varmaan paljon parempi kuin viettää sitä
marraskuussa, jolloin kaikki on kuollutta tai uinuu. Silloin täytyy
johdattaa mieleen, että on oltava kiitollinen, mutta toukokuussa ei
aivan yksinkertaisesti voi olla olematta kiitollinen -- kiitollinen
siitä, että elää... Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin Eevasta
on täytynyt tuntua Eedenin puutarhassa, ennenkuin selkkaus alkoi...
Minusta tuntuu, että tällainen sanomattoman ihana päivä, kun kaikki
on kukassa ja tuuli ei pelkästä ihastuksesta tiedä, miltä suunnalta
puhaltaisi, on täysin taivaan veroinen.
Marilla näytti samalla kertaa sekä ällistyneeltä että moittivalta ja
katsahti ympärilleen saadakseen varmuuden siitä, etteivät kaksoiset
olleet kuuluvissa. He tulivat juuri näkyviin lähimmän talon nurkan
takaa.
-- Puh, kuinka kaikkialla on ihana tuoksu tänään, tuumi Davy
ja nuuski hyvillä mielin ilmaa heiluttaen kuokkaa jokseenkin
likaisenharmaissa käsissään.
Hän oli ollut työssä puutarhassaan. Tänä keväänä oli Marilla,
johtaakseen Davyn intohimon tonkia savessa ja liassa sopivaan
uomaan, antanut hänelle ja Doralle kummallekin maatilkkunsa, jonka
he saisivat omaksi puutarhakseen Molemmat olivat innolla ryhtyneet
työhön kumpikin luonteenomaisella tavallaan. Dora kylvi, kitki
rikkaruohot ja kasteli hyvin tunnollisesti ja huolella, mutta
jokseenkin koneellisesti. Hänen maassaan näkyikin jo kokonaisia
pitkiä, somia rivejä vihanneksia ja kukkaistutuksia. Davy sitävastoin
pani koko sielunsa työhön -- hän kaivoi ja kuokki ja möyhenteli ja
kasteli ja istutti uudelleen tuskin taimelle kohonneet kasvit, kaikki
sellaisella voimalla, että kasviparat täydellisesti tuhoutuivat.
-- Kuinka puutarhasi menestyy, Davy poika? kysyi Anna.
-- Hieman hitaasti, arvelen minä, vastasi Davy huoaten.
-- En ymmärrä, minkätähden minulle tulee niin vähän taimia, minähän
kylvin kuitenkin niin monenlaisia siemeniä. Milty Boulter sanoo,
että minä olen varmaan istuttanut ne alakuun aikana ja siinä on
koko vika... Ei koskaan pidä kylvää siementä tai teurastaa sikaa
tai leikata hiuksia tai tehdä mitään tärkeätä alakuun aikana, sanoo
hän... Onko se totta, Anna? Tahtoisin tietää sen.
-- Ellet nyhtäisi ylös pikku taimiasi joka päivä katsoaksesi, ovatko
juuret yhtään kasvaneet, niin ne ehkä menestyisivät paremmin, sanoi
Marilla pisteliäästi.
-- Nyhdin ylös vain kuusi kappaletta, puolustelihe Davy. -- Tahdoin
katsoa, oliko juurissa matoja. Milty sanoi, että ellei syy ollut
alakuussa, niin täytyi sen johtua madoista... Mutta löysin vain yhden
ainoan. Sen laskin kivelle ja sitten hain toisen kiven, ja niin siitä
tuli vain märkä läiskä... Mutta Dora kylvi kaiken samalla kertaa
kuin minäkin, ja hänen puutarhassaan kasvaa erinomaisesti... Se ei
varmaankaan ole kuun syy, päätti Davy ja näytti vaipuneen syvälliseen
mietiskelyyn.
-- Marilla, katsohan tätä omenapuuta, sanoi Anna.
-- Sehän on aivan kuin ihminen... Se ojentelee pitkiä käsivarsiaan
kohottaakseen oikein sirosti vaaleanpunaisia hameitaan pyytäen meitä
ihailemaan itseään.
-- Nuo valkeat kultapuut ovat aina kiitollisia, sanoi Marilla
tyytyväisenä. -- Saamme hyvin runsaan sadon tänä vuonna; noista
omenoista saa erinomaista sosetta voitaikinakakkujen väliin.
Mutta ei Marillan eikä Annan eikä kenenkään muunkaan suotu keittää
sosetta Valkean kultapuun omenista tänä vuonna.
Toukokuun kahdeskymmenes kolmas päivä saapui -- vuodenaikaan nähden
aivan tavattoman helteinen päivä, mitä ei kukaan tuntenut suuremmassa
määrässä kuin Anna ja hänen oppilastensa pieni mehiläiskeko, joka
hikoili desimaalilukujen ja lauseopin ääressä Avonlean koulusalissa.
Tuuli, kuumana kuin leivinuunista tullen puhalsi koko aamupäivän,
mutta puolipäivän tienoissa se asettui ja sitä seurasi painostava
hiljaisuus. Kello puoli neljä Anna kuuli kumeata ukkosen jyrinää,
ja hän lopetti heti tunnin, että lapset ennättäisivät kotiin ennen
rajuilman puhkeamista.
Kun he tulivat koulupihalle, huomasi Anna, että jonkinlainen tumma
hämärä varjosti luontoa, vaikka aurinko vielä paistoi polttavana ja
hehkuen. Annetta Bell tarttui peloissaan hänen käteensä.
-- Oi, neiti, katsokaa tuota hirveätä pilveä!
Anna katsoi ja huudahti säikähdyksestä. Luoteiselta taivaanrannalta
kohosi nopeasti pilviseinä, jonka vertaista hän ei ollut vielä
koskaan elämässään nähnyt. Se oli tummansininen, paitsi niiltä
kohdilta, joissa sen kuperat reunat vivahtivat kammottavaan liidun
valkeaan väriin. Siinä oli jotain kuvaamattoman uhkaavaa, sen
syöksyessä muuten kirkkaalle, siniselle taivaalle; silloin tällöin
leimahti sen läpi salama, jota seurasi voimakas jyrähdys. Musta
pilvi riippui niin matalalla, että se näytti melkein koskettavan
metsäharjanteitten huippuja.
Herra Harmon Andrews tulla jyristi mäkeä ylös suurissa litteissä
vaunuissaan ja kiihdytti harmaita hevosiaan, niin että ne mennä
laukkasivat minkä pääsivät. Koulun ulkopuolella hän pysähdytti ne
kiivaasti.
-- Näyttää siltä kuin Abe setä tämän ainoan kerran elämässään olisi
oikeassa, huusi hän. -- Hänen rajuilmansa tulee vielä lisäksi hieman
liiankin aikaiseen. Oletko koskaan nähnyt mokomaa pilveä? Kuulkaahan,
kaikki te pikku vekarat, jotka aiotte samalle taholle kuin minä,
kiivetkää tänne, niin saatte ajaa. Te jotka menette toiseen suuntaan,
livistäkää minkä kintuista pääsette postikonttoriin, jos teillä on
pitempi kuin neljännestunnin matka kotiin, ja pysykää siellä, kunnes
kuuro on ohi.
Anna otti Davya ja Doraa kädestä ja lensi mäkeä ylös, Koivukäytävää
pitkin edelleen, Orvokkien laakson ja Kuiski, kuiski pajun ohi --
niin sukkelaan kuin kaksoisten paksut sääret antoivat myöten. He
eivät päässeet Vihervaaraan hetkeäkään liian aikaisin, ja ovessa
he törmäsivät Marillaan, joka oli ajanut ankkansa ja kananpoikansa
katosalle. Kun he syöksyivät keittiöön, näytti päivänvalo katoavan
ikäänkuin jonkun mahtavan henkäyksen puhaltamana; kauhea pilvi
vyöryi auringon eteen, ja pimeys, yhtä sankka kuin syksyinen
hämärä laskeutui maailmaan. Samassa silmänräpäyksessä halkaisi
huikaisevan kirkas salama pilven, ja sitä seurasi kumea jyrähdys,
rakeet virtasivat maahan kauhealla voimalla ja huuhtoivat valkeilla
pyörteillään koko maiseman.
Myrskyn ulvonnan ja raekuuron rapinan keskellä kuului
irtiraastettujen oksien kahinaa, kun ne pieksivät huoneen seiniä, ja
murskautuneen lasin helinää. Kolmessa minuutissa oli jokainen talon
länsi- ja pohjoispuolella oleva ikkunaruutu säpäleinä ja rakeet
syöksyivät sisään kaikista aukoista, peittäen lattian pyöreillä,
jäisillä palloillaan, joista suurimmat olivat kananmunan kokoisia.
Kolmen neljännestunnin ajan pauhasi rajuilma heikentymättömällä
voimalla, eikä kukaan, joka oli siinä mukana, koskaan sitä unohtanut.
Marilla, joka tämän ainoan kerran elämässään kadotti mielenmalttinsa
sulasta säikähdyksestä, oli polvillaan keinutuolinsa ääressä eräässä
keittiön nurkassa ähkien ja nyyhkyttäen huumaavien ukkosenjyrähdysten
välillä. Anna, kalpeana kuin lakana, oli laahannut sohvan pois
ikkunoiden äärestä ja istui sillä yksi kaksoisista kummallakin
puolellaan. Ensi paukahduksen kuultuaan oli Davy ulvonut: -- Anna,
Anna, onko nyt viimeinen tuomio? Anna, Anna, minun tarkoitukseni ei
ole koskaan ollut olla paha...
Sitten hän oli haudannut kasvonsa Annan polville ja makasi siinä,
koko pikku ruumis vavisten. Doran nenä oli tosin hieman kalpea, mutta
hän oli täysin tyyni istuessaan siinä toinen käsi Annan kädessä,
hiljaa ja liikkumattomana. On epätietoista, tokko maanjäristyskään
olisi kyennyt saattamaan Doran menettämään tasapainonsa.
Sitten rajuilma lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli
alkanutkin. Raesade taukosi, ukkonen poistui jyristen itään päin,
ja aurinko ilmestyi iloisena ja säteilevänä maailman ylle, joka
oli niin muuttunut, että oli vaikea kuvitella, että tuskin kolme
neljännestuntia oli vallinnut sellainen hävityksen kauhistus.
Marilla nousi polvistuneesta asennostaan, uupuneena ja vapisevana,
ja vaipui keinutuoliin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat ja
riutuneet ja hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.
-- Olemmeko kaikki hengissä päässeet tästä? hän kysyi juhlallisella
äänellä.
-- Kuinkas muuten, piipitti Davy iloisesti. Hän oli taas miestä.
-- Minä en liioin pelännyt hitustakaan -- vain pikku hiukkasen
alussa... Se tuli niin kamalan äkkiä... Päätin salamannopeudella olla
pieksämättä Teddy Sloanea maanantaina, kuten olin luvannut, mutta
teen sen kai kuitenkin... Dora, kuule, pelkäsitkö sinä?
-- Pelkäsin kyllä hieman, vastasi Dora pikku kasvoillaan arvokas
ilmeensä, mutta pidin lujasti Annan kädestä ja luin rukoukseni aina
uudelleen ja uudelleen.
-- Minä olisin kyllä myös lukenut rukoukseni, jos vain olisin tullut
ajatelleeksi sitä, sanoi Davy. -- Mutta, lisäsi hän voitonriemuisena,
näethän, että pääsin siitä yhtä ehjin nahoin kuin sinäkin, vaikka en
lukenut niitä.
Anna juotti Marillalle lasillisen hänen väkevää rypäleviiniään
-- kuinka väkevää se oli, sen Anna perin hyvin tunsi eräästä
kokemuksesta varhaisemmilta vuosiltaan -- ja sitten he menivät ovelle
katsomaan tuota harvinaista näkyä.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli maa valkean raejyväkerroksen
peitossa, niin paksun, että se ulottui kävelijän polviin saakka,
kokonaisia kinoksia oli muodostunut katonräystään alle ja
ulkoportaitten vierille. Kun nämä rakeet kolmen tai neljän päivän
kuluttua sulivat, voitiin selvästi nähdä se tuho, minkä ne olivat
saaneet aikaan, sillä jokainen vihreä korsi tai lehti puutarhoissa
ja vainioilla oli kuin veitsellä leikattu poikki. Omenapuut eivät
olleet menettäneet ainoastaan jokaista kukkaansa -- suuria oksia ja
vesoja oli taittunut ja kulkeutunut pois. Ja niistä kahdestasadasta
kauniista nuoresta puusta, jotka Yhteiskunnanparantajien yhdistys oli
istuttanut, oli paljon enemmän kuin puolet katkennut tai silpoutunut
säpäleiksi.
-- Onko mahdollista, että tämä on sama maailma kuin tunti sitten,
huokasi Anna aivan huumaantuneena. -- On täytynyt mennä pitempi aika
tällaisen hävityksen aikaansaamiseen...
-- Tämän vertaista ei ole ikinä nähty Prinssi Edvardin saarella -- ei
koskaan, sanoi Marilla. -- Muistan, että minun ollessani nuori tyttö
kerran oli raju ukonilma, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän.
Saat olla varma siitä, että saamme kuulla hirveistä hävityksistä.
-- Kunpa kukaan koululapsista ei olisi ollut ulkona pahimman kuuron
aikana, kuiskasi Anna huolissaan.
Myöhemmin kävi ilmi, että kaikki lapset olivat olleet suojassa, sillä
ne, joilla oli pitempi matka kuljettavana, olivat noudattaneet herra
Andrewsin hyvää neuvoa ja etsineet turvaa postikonttorista.
-- Tuolla tulee John Henry Carter, sanoi Marilla.
John Henry tuli kahlaten raejoukkojen läpi hieman säikähtynyt
irvistys huulillaan.
-- Uh, eikö tämä ole kauheata, neiti Cuthbert? Isäntä lähetti minut
tänne kysymään, onko herrasväki kaikki elossa?
-- Ei kukaan meistä ole kuollut, sanoi Marilla töykeästi, eikä salama
iskenyt mihinkään rakennukseen. Toivottavasti teillä on yhtä hyvin
asiat?
-- On kyllä, neiti. Vaikka ei ihan, neiti. Meihin osui... Salama iski
keittiöntakkaan pitkin savupiippua ja kaatoi kumoon Inkiväärin häkin
ja repäisi reiän lattiaan ja meni alas kellariin. Sillä tavoin, neiti.
-- Loukkaantuiko Inkivääri? kysyi Anna.
-- Kyllä, neiti. Se loukkaantui oikein pahasti. Se kuoli, neiti.
Myöhemmin Anna meni lohduttamaan herra Harrisonia. Hän tapasi hänet
istumassa pöydän ääressä silittäen Inkiväärin kuollutta ruumista
vapisevin sormin.
-- Nyt ei Inkivääri parka enää koskaan puhuttele sinua rumilla
nimillä, Anna, sanoi hän, ja ääni kuulosti ihmeellisen tukahtuneelta.
Anna ei olisi koskaan uskonut, että hän tulisi itkemään Inkiväärin
vuoksi, mutta nyt kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä.
-- Hän oli minun ainoa seurani, Anna, ja nyt hän on kuollut... Uh
-- olen vanha aasi, kun istun tässä suremassa kuollutta lintua...
Mutta olkoon menneeksi kuitenkin... Tiedän, että haluat sanoa jotain
ystävällistä heti kun olen lakannut puhumasta -- mutta anna sen olla!
Jos teet niin, niin alan itkeä kollottaa kuin nulikka... Hohhoi
jaa, eikö ollutkin inhoittava rajuilma? Arvaan, etteivät ihmiset
lähiaikoina tule nauramaan Abe sedän ennustuksille. Näyttää siltä
kuin kaikki ne rajuilmat, joita hän on ennustanut koko elämänsä
aikana ja joita ei koskaan ole tullut, nyt olisivat kokoontuneet
täksi yhdeksi ainoaksi... Ja ajatteles, että hän osasi määrätä
itse päivänkin -- se on perin merkillistä... Niin, täällä on nyt
kauniin näköistä joka paikassa. Minun on haettava muutamia lankkuja
korjatakseni lattian reiän -- mokomaa kurjuutta!
Avonlean asukkailla oli seuraavana päivänä täysi työ käydessä
toistensa luona vertailemassa, mitä tuhoja itsekukin oli kärsinyt.
Raekinosten vuoksi oli mahdotonta kulkea teillä ajoneuvoilla, niin
että oli kuljettava ratsain. Posti tuli myöhään ja toi onnettomuuden
sanomia saaren kaikista osista. Salama oli iskenyt taloihin, ihmisiä
oli kuollut tai vahingoittunut, koko puhelin- ja sähkölennätinverkko
oli joutunut epäkuntoon, ja eläimet, jotka olivat olleet ulkona
laitumella, olivat saaneet surmansa.
Abe setä kahlasi varhain aamulla pajaan ja vietti siellä koko päivän.
Nyt oli Abe sedän vuoro riemuita, ja hän nautti sanomattomasti
hetken ilosta. Tehtäisiin Abe sedälle vääryyttä, jos väitettäisiin,
että hän iloitsi siitä, että myrsky oli raivonnut, mutta kun se nyt
kerta kaikkiaan oli tullut, niin oli hän iloinen siitä, että hän oli
ennustanut sitä -- aivan päivälleen, lisäksi... Abe setä unohti, että
hän suuttuneena oli torjunut syytöksen, että hän olisi määrännyt
päivän. Mitä tulee tuohon pieneen eroon kellomäärässä, niin sehän oli
aivan sivuseikka.
Gilbert kävi Vihervaaralla iltapäivällä ja tapasi Marillan ja Annan
kovalla touhulla naulaamassa öljykankaan palasia särkyneisiin
ikkunoihin.
-- Taivas tietää, koska taas saamme uusia ikkunaruutuja, sanoi
Marilla. -- Herra Barry ratsasti nyt iltapäivällä Carmodyyn, mutta
ei voinut saada ruutuakaan, ei rahalla eikä kauniilla sanoilla...
Molemmat lasikaupat olivat tulleet typötyhjiksi jo kello kymmenen,
niin olivat carmodylaiset siellä juosseet. Oliko ukonilma hyvin raju
Valkorannassa, Gilbert?
-- Oli kyllä, sen uskallan sanoa! Minun täytyi jäädä koulusaliin
kaikkien lasten kanssa, ja luulin, että muutamat heistä menettäisivät
järkensä säikähdyksestä. Kolme heistä pyörtyi, ja kahden tytön koko
ruumis alkoi vavista ja väristä, ja Tommy Bulwet päästi kimakan
huudon joka kerta kun salama välähti.
-- Minä huusin vain yhden ainoan kerran, sanoi Davy ylpeänä. --
Puutarhani tuhoutui kokonaan, jatkoi hän surullisemmalla äänellä. --
Mutta Doran puutarhan kävi samoin, lisäsi hän sen näköisenä, että
tämä tosiasia tuotti lohdutusta hänelle itselleen.
Anna tuli juosten läntisestä vinttikamarista.
-- Oi, Gilbert, oletko kuullut, mitä on tapahtunut? Salama iski Levi
Boulterin vanhaan hökkeliin ylhäällä mäellä ja poltti sen poroksi
perustuksiaan myöten! Ei ole tietystikään kaunista iloita sellaisesta
asiasta, joka tuottaa omistajalle vahinkoa... Mutta sentään...
Ja herra Boulter sanoo luulevansa, että meidän yhdistyksemme on
loitsinut rajuilman tahallaan...
-- Eräs asia ainakin on varma, sanoi Gilbert nauraen.
-- Meidän pieni sanomalehtiuutisemme on mitä suurimmassa määrässä
vahvistanut Abe sedän mainetta ilmanennustajana. Tällä seudulla tulee
olemaan uusi ajanlaskuperuste -- sen mukaan mitä tapahtui ennen Abe
sedän rajuilmaa tai sen jälkeen... Olihan sentään ylen ihmeellistä,
että se sattui juuri meidän määräämänämme päivänä... Tunnen itseni
melkein hieman syylliseksi, ikäänkuin todellakin olisin manannut sen
tänne... Mutta yhtä hyvin voimme silti iloita siitä, ettei tuo vanha
talo enää ole paikallaan rumennuksena -- mutta on kaikkea muuta kuin
hauskaa ajatella vasta istutettuja puitamme... Ei kymmentäkään niistä
ole säilynyt vahingoittumattomina.
-- Ystäväiseni, ne me istutamme uudelleen ensi keväänä, sanoi Anna
hyvin rauhallisena. -- On ainakin yksi hyvä asia tässä maailmassa --
voi aina luottaa siihen, että aikanaan tulee uusi kevät.