-- Taidanpa lähteä kävelyretkelle metsän läpi Kaikurantaan tänä
iltana, sanoi Anna eräänä perjantai-iltana joulukuussa.
-- Näyttää siltä kuin alkaisi sataa lunta, sanoi Marilla epäröiden.
-- Minä pääsen perille ennen lumisadetta, ja aion jäädä sinne yöksi.
Diana ei voi mennä, koska hänellä on vieraita, ja olen varma siitä,
että Lavendel neiti odottaa minua tänä iltana. On kokonaista kaksi
viikkoa siitä kuin olin siellä.
Anna oli käynyt monta kertaa Kaikurannassa tuon lokakuun päivän
jälkeen. Välistä hän ja Diana ajoivat pitkin suurta valtatietä,
välistä he menivät suoraan metsän läpi. Kun Diana oli estetty
tulemasta mukaan, meni Anna yksin.
Hänen ja Lavendel neidin välillä oli syntynyt tuollainen kaunis
ja äärettömän rikassisältöinen ystävyyssuhde, joka on mahdollinen
ainoastaan, kun on kysymyksessä nainen, joka on säilyttänyt nuoruuden
raikkauden sydämessään ja sielussaan, ja tyttö, jonka mielikuvituksen
voima ja terve käsityskyky korvaavat puuttuvaa elämänkokemusta. Anna
oli viimeinkin tavannut todellisen "sukulaissielun", kun taas hän
ja Diana puolestaan toivat pikku neidin yksinäiseen ja eristettyyn
elämään tervettä hilpeyttä ja iloa ulkonaisista elämänoloista,
joiden kanssa Lavendel neidillä, "itse kaiken unohtaneena, maailman
unohtamana", ei pitkään aikaan ollut ollut mitään yhteyttä. Heidän
mukanaan lehahti nuoruuden ja todellisuuden tuulenhenki pieneen
tupaseen yksinäisten petäjien juurella.
Charlotta Neljäs tervehti heitä aina leveimmällä hymyllään -- ja
Charlotan hymyt olivat kauhean leveitä. Hän piti heistä molemmista
rakkaan neitinsä tähden ja heidän itsensä vuoksi. Ei koskaan ennen
ollut ilo kohonnut niin korkealle tuossa pienessä muratin verhoamassa
majassa kuin niin usein tänä syksynä, joka ikäänkuin epäröiden
väistyi auttamattomasti lähestyvien, koleitten päivien tieltä.
Marraskuu oli vain väriloistossa hekumoivan lokakuun toistuma, ja
yksinpä joulukuukin matki kesäisiä auringonpaisteita ja autereisia
usvaharsoja.
Mutta juuri tänään näytti siltä kuin joulukuu olisi muistanut, että
talven aika oli käsillä, ja tullut äkkiä pilviseksi ja harmaaksi ja
tyveneksi, mikä oli merkkinä lumisäästä.
Anna nautti kuitenkin paljon vaelluksestaan lehdettömän
pyökkimetsän loputtomien sokkeloitten läpi. Vaikka hän kulki
yksinään, ei hänellä koskaan ollut ikävä; hänen, mielikuvituksensa
kansoitti käytävät hilpeillä seuralaisilla, ja näiden kanssa
hän piti vireillä vilkasta "kuvittelukeskustelua", joka oli
sukkelampaa ja huvittavampaa kuin keskustelut tavallisesti ovat
todellisessa elämässä, jolloin ihmiset usein, ikävä kyllä, ovat
anteeksiantamattoman velttoja ja hidasälyisiä... Valituista
älyniekoista kokoonpannussa "kuvitteluseurassa" sanoo jokainen
juuri sitä, mitä hänen toivotaan sanovan, ja antaa siten itselle
tilaisuuden vastaamaan juuri sellaista mitä mieluimmin haluaisi
sanoa. Tämän näkymättömän seuran saattamana Anna riensi metsäpolkua
eteenpäin ja saapui pienelle sivutielle Kaikurannan lähelle juuri kun
suuret, höyhenkeveät hiutaleet alkoivat hiljoilleen putoilla ilman
läpi.
Ensi mutkassa hän kohtasi Lavendel neidin, joka seisoi suuren petäjän
juurella, joka levitteli oksiaan laajalle ympärilleen. Hänellä
oli yllään tummanpunainen lämmin värinen puku, ja hänen päänsä ja
hartioittensa yli oli heitetty hopeanharmaa silkkihuivi.
-- Te olette kuin hongikon keijukaiskuningatar, huusi Anna iloisesti.
-- Ajattelin juuri, että sinä tulisit tänä iltana, Anna, sanoi
Lavendel neiti ja kiiruhti häntä vastaan. -- Ja olen kaksinkerroin
iloinen, koska Charlotta Neljäs on poissa. Hänen äitinsä on sairas,
ja hänen täytyi mennä kotiin yöksi. Olisin tuntenut oloni hyvin
yksinäiseksi, ellet sinä olisi tullut -- eivät edes unelmat ja kaiku
olisi riittäneet seuraksi. Oi, Anna, miten suloinen olet! huudahti
hän äkkiä ja katsahti pitkään, solakkaan tyttöön, jonka kasvot
metsässä kulkemisesta olivat käyneet vienoon punaan. -- Niin suloinen
ja niin nuori! On ihanaa olla seitsentoistavuotias! Kuinka kadehdin
sinua! lopetti Lavendel neiti aivan vilpittömästi.
-- Mutta sydämessänne tekin olette vain seitsentoistavuotias, hymyili
Anna.
-- Ei, minä olen vanha tai oikeammin sanottuna keski-ikäinen, mikä on
paljon pahempi, huokasi Lavendel neiti. -- Välistä voin kuvitella,
etten ole vanha, mutta välistä on totuus minulle selvänä...
Ja minä en voi tyytyä siihen, kuten useimmat naiset näyttävät
voivan... Minä olen aivan yhtä kapinoiva kuin olin löytäessäni
ensimmäisen harmaan hiuksen päästäni... Anna kulta, älä ole sen
näköinen, kuin koettaisit ymmärtää! Seitsentoistavuotias ei voi
ymmärtää... Aion kuvitella muitta mutkitta, että minäkin olen
seitsemäntoista, ja sen voinkin tehdä, nyt kun sinä olet täällä. Sinä
kannat aina nuoruuttasi kädessäsi kuin lahjaa... Me vietämme hupaisen
illan. Ensin illallinen -- mitä haluat illalliseksi? Keksi jotain
oikein hyvää ja vaikeasti sulavaa.
Pikku majassa vallitsi ilo ja riemu koko illan. Siellä
laitettiin ruokaa ja pidettiin pitoja ja keitettiin karamellejä
ja naurettiin ja "kuviteltiin", ja varmaa on, että Lavendel
neiti ja Anna käyttäytyivät tavalla, joka sangen vähän soveltui
neljänkymmenenviiden vuoden ikäisen naimattoman naisen ja vakavan
opettajaneidin arvokkuuteen. Kun he vihdoin väsyivät, istuutuivat he
matolle avoimen takan ääreen vierashuoneessa, jota valaisi ainoastaan
vieno tulenhehku ja jonka täytti suloinen tuoksu, joka tuli
Lavendel neidin kuivattuja ruusunlehtiä täynnä olevasta maljakosta
uuninreunukselta. Tuuli oli yltynyt ja huokaili ja vinkui räystäissä,
ja lumi pieksi hiljaa ikkunoita, ikäänkuin sadoittain kodittomia
myrskynhenkiä olisi kolkuttanut ja pyytänyt päästä sisään.
-- Kuinka iloinen olen, että sinä olet täällä, Anna, sanoi Lavendel
neiti nakerrellen kotitekoisia karamellejä. -- Ellei minulla olisi
sinua, istuisin täällä kauhean ikävystyneenä... Unelmat ja kuvittelut
käyvät kyllä päinsä, niin kauan kuin aurinko on taivaalla, mutta
kun hämärtyy ja alkaa myrskytä, niin eivät ne enää riitä. Silloin
tahtoo todellisuutta. Mutta sitä sinä et ymmärrä -- ei kukaan
seitsentoistavuotias ymmärrä... seitsemäntoista vanhana tyydytään
unelmiin, sillä ajatellaan, että todellisuus kuitenkin odottaa
jossain ennemmin tai myöhemmin. Kun minä olin seitsemäntoista, Anna
-- ei sinun pidä luulla, että minä ajattelin, että neljänkymmenen
viiden vanhana olisin valkohapsinen vanha känttyrä, jolla ei ole
mitään muuta kuin unelmat, millä täyttää elämänsä.
-- Mutta te ette ole mikään vanha känttyrä, sanoi Anna ja hymyili
Lavendel neidin kaihomielisille ruskeille silmille. -- Sellaiset
olennot ovat aina kärtyisiä ja äreitä ja tyytymättömiä sekä itseensä
että maailmaan.
-- Niin, kultaseni, sanoi Lavendel neiti mietiskelevällä äänellä,
kun minä nyt kerran olin tullut vanhaksi neidiksi, niin päätin tulla
oikein kiltiksi ja rakastettavaksi... Vaikka enpä juuri tiedä,
kuinka olen onnistunut -- ihmiset sanovat kai minua aika lailla
omituiseksi... Anna, onko kukaan ihminen kertonut sinulle Stephen
Irvingistä ja minusta?
-- Kyllä, vastasi Anna, olen kuullut, että te ja hän kerran olette
olleet kihloissa.
-- Niin olimmekin -- kaksikymmentäviisi vuotta sitten -- siitä on
kokonainen ihmisikä. Ja häämme piti olla keväällä. Morsiuspukuni
oli valmiiksi ommeltu, vaikkei siitä tiennyt kukaan muu kuin äitini
ja Stephen... Voisipa sanoa, että me olimme olleet sulhanen ja
morsian koko elämämme ajan. Kun Stephen oli pieni poikanen, otti
hänen äitinsä hänet aina mukaansa tullessaan tervehtimään minun
äitiäni, ja muuanna kertana kun hän oli täällä -- hän oli silloin
kymmenvuotias -- sanoi hän minulle ulkona puutarhassa, että hän
aikoi mennä kanssani naimisiin tultuaan suureksi mieheksi... Muistan
sanoneeni: "Kiitos, hyvä Stephen!" -- ja hänen mentyään kerroin aivan
ihastuneena äidille, että hänestä ja minusta tulisi ajan mittaan
pari...
-- No mutta mikä sitten tuli väliin? kysyi Anna innokkaasti.
-- Kultaseni, jouduimme epäsopuun mitä yksinkertaisimmalla,
tyhmimmällä tavalla... En tiedä, kenen vika se oikeastaan oli.
Stephen sen kyllä aloitti, mutta minä kaiketi ärsytin häntä jollain
tavoin... Tiedätkös, hänellä oli pari kilpailijaa. Olin turhamainen
ja keimaileva ja minusta oli hauskaa hieman kiusotella häntä...
Mutta hän oli hyvin ylpeä ja arkatunteinen luonne. Niin, me erosimme
vihoissamme molemmin puolin. Mutta minä ajattelin, että kaikki
kääntyisi hyväksi jälleen, ja niin olisi käynytkin, ellei Stephen
olisi tullut takaisin liian pian. Sillä Anna, rakas ystäväiseni,
sanon sinulle erään asian...
Tässä Lavendel neiti alensi ääntään, ikäänkuin hän aikoisi tehdä
hirveän tunnustuksen.
-- Näetkös, olen sangen pitkävihainen luonnostani... Ah ei, älä
virnistele -- se on ikävä kyllä liiankin totta. Minun luonteeni
mukaista on olla nyrpeän näköinen ja jöröttää, kun jokin on käynyt
vastoin tahtoani, ja Stephen tuli takaisin ennenkuin vielä olin
ehtinyt "kesyttyä". En tahtonut kuulla häntä, enkä tahtonut antaa
hänelle anteeksi -- ja silloin hän meni vakavasti matkoihinsa.
Hän oli liian ylpeä tullakseen takaisin. Sitten minä puolestani
loukkaannuin siitä, ettei hän enää tullut. Olisinhan voinut lähettää
hänelle sanan, mutta en voinut nöyrtyä niin... Olin aivan yhtä
ylpeä kuin hänkin, ja pikavihaisuudesta ja haluttomuudesta ensi
askelen ottamiseen -- siitä ei koskaan tule mitään hyvää, Anna.
Mutta en koskaan voinut kiintyä kehenkään toiseen enkä koskaan sitä
halunnutkaan... Mieluummin tahdoin olla naimattomana tuhat vuotta
kuin mennä naimisiin jonkun kanssa, joka ei ollut Stephen Irving.
Lavendel neiti kokoili hehkuvat hiilet yhteen, niin että kipinäsuihku
rätisten lensi ylös.
-- Niin, kaikki tuo on kaukana takanani -- se on minusta melkein
kuin uni... Näen, että sinä säälit minua, Anna, mutta se ei ole
niin vaarallista... Voi elää aivan hyvin ja sangen hauskastikin
murtunein sydämin. Ja sydämeni murtui, kun näin, ettei Stephen
Irving enää koskaan tullut takaisin. Mutta, Anna, murtunut sydän
on aika lailla pahempi romaaneissa kuin todellisessa elämässä...
Vertaisin sitä kipeään hampaaseen -- vaikka tuo vertaus loukkaa
sinua luonnollisesti... Välistä sitä voi pakottaa kauheasti ja se
voi riistää yöunenkin -- mutta sillä välin voi nauttia elämästä,
unelmista ja kaiuista ja mantelikaramelleista aivan kuin ei mitään
olisi tapahtunut... Nyt sinä olet nyrpeän näköinen! Sinä et usko,
että minä olen puoleksikaan niin mielenkiintoinen henkilö, kuin
luulit viisi minuuttia sitten, kun uskoit, että minä alati olen
katkerien muistojen raatelema, vaikka minä urhoollisesti kätkin ne
huolettoman ja hymyilevän pinnan taakse... Pahinta -- tai parasta --
todellisessa elämässä on, Anna, ettei se anna harmitella ja surra
rauhassa... Sitä ei voi auttaa, se tarjoaa niin paljon iloa ja
tervettä viihtymystä -- olipa sitten miten lujasti tahansa päättänyt
tuntea itsensä onnettomaksi ja romanttiseksi... Eivätkö nämä
karamellit olekin hienon hienoja? Olen jo syönyt paljon useampia kuin
on minulle terveellistä, mutta en aivan yksinkertaisesti voi lakata...
Hetken äänettömyyden kuluttua sanoi Lavendel neiti hieman
odottamattomasta:
-- Minua hämmästytti kovin kuullessani puhuttavan Stephenin pojasta
viime kerralla, kun olit täällä, Anna... Sen jälkeen en ole koskaan
voinut ottaa häntä puheeksi sinun kanssasi, mutta haluaisin niin
mielelläni kuulla kaikesta, mikä koskee häntä. Minkälainen poika hän
on?
-- Hän on suloisin, herttaisin lapsi, mitä koskaan olen tuntenut,
Lavendel neiti -- ja hän kuvittelee, aivan kuten te ja minäkin teemme.
-- Minusta olisi hauska nähdä hänet, sanoi Lavendel neiti hiljaa,
ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen. -- Mahtaakohan hän hiukkaakaan
muistuttaa sitä pientä kuvittelupoikaa, joka asuu täällä luonani --
minun pikku kuvittelupoikaani.
-- Jos teitä huvittaisi nähdä Paul, otan hänet mukaani jonkun kerran
tänne tullessani, virkkoi Anna.
-- Haluaisin kyllä sitä -- mutta ei liian pian... Minun täytyy tottua
ajatukseen... Siinä voisi olla enemmän tuskaa kuin iloa -- jos hän
liian paljon muistuttaisi Stepheniä -- tai jos ei hän muistuttaisi
häntä kylliksi... Kuukauden kuluttua saat tulla tänne hänen kanssaan.
Neljä viikkoa myöhemmin Anna ja Paul siis kulkivat metsän läpi
Kaikurantaan, ja he tapasivat Lavendel neidin oikotiellä. Hän ei
ollut odottanut heitä juuri sillä hetkellä ja tuli hyvin kalpeaksi.
-- Ajattele, että tämä on Stephenin poika, sanoi hän matalalla
äänellä tarttuen Paulin käteen ja katsoen häntä, kun hän seisoi siinä
kauniina ja lapsellisena somassa pikku turkisnutussaan ja lakissaan.
-- Hän -- hän on hyvin isänsä näköinen.
-- Niin kyllä -- kaikki sanovat, että minä olen ilmetty isäni,
vahvisti Paul, joka jo näytti olevan kotiutunut.
Anna, joka oli tarkannut pikku kohtausta, huoahti helpotuksesta.
Hän näki, että Lavendel neiti ja Paul olivat heti tulleet toisiaan
lähelle ja ettei heidän välillään tulisi olemaan mitään väkinäisyyttä
tai jäykkyyttä. Lavendel neiti oli hyvin ymmärtäväinen pikku
olento huolimatta haaveistaan ja romanttisista taipumuksistaan,
ja ensimmäisen pienen tunteenpurkauksen jälkeen hän ei ilmaissut
kerrassaan mitään siitä, mitä mahdollisesti liikkui hänen
sisimmässään, vaan kohteli Paulia iloisesti ja luonnollisesti,
ikäänkuin hän olisi ollut kenen poika tahansa, joka oli tullut häntä
tervehtimään.
He viettivät hyvin rattoisan iltapäivän toistensa seurassa ja söivät
illallisen, joka sisälsi niin monta herkullista pikku ruokalajia,
että vanha rouva Irving olisi lyönyt kätensä yhteen kauhusta ja
ennustanut, että Paul varmaan saisi vatsansa kipeäksi koko viikon
ajaksi.
-- Tule pian uudelleen, pikku poikaseni, sanoi Lavendel neiti ja
ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.
-- Te saatte suudella minua, jos tahdotte, sanoi Paul vakavasti.
Lavendel neiti kumartui ja suuteli häntä.
-- Kuinka voit ymmärtää, että halusin sitä? kuiskasi hän.
-- Niin, kun te katsoitte minua aivan kuin omalla pikku äidilläni oli
tapana katsoa, kun hän halusi suudella minua. Muuten en pidä siitä,
että minua suudellaan... Ketkään pojat eivät pidä. Neitihän kyllä
ymmärtää. Mutta teidän suhteenne on eri asia... Ja saanko tulla tänne
toistekin teitä tervehtimään? Tahtoisin halusta tulla oikein hyväksi
ystäväksi neidin kanssa, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?
-- Ei -- sitä vastaan ei minulla todellakaan ole mitään, sanoi
Lavendel neiti.
Hän kääntyi ympäri ja meni hyvin nopeasti sisään, mutta muutamia
silmänräpäyksiä myöhemmin hän seisoi ikkunassaan ja viittoi iloisena
ja hymyilevänä heille jäähyväisiksi.
-- Minä pidän Lavendel neidistä, sanoi Paul, kun he kulkivat pitkin
metsäpolkua. -- Pidän siitä tavasta, millä hän katsoo minua, ja
pidän hänen tuvastaan, ja pidän Charlotta Neljännestä. Jospa sentään
Irvingin isoäidillä olisi Charlotta Mary joen sijasta! Olen varma
siitä, ettei Charlotta arvelisi minun olevan päästä vialla, kun
puhuisin hänelle ajatuksiani... Oh, ja minkälaisen illallisen
saimme, neiti... Isoäiti sanoo, ettei pojan pidä kiinnittää huomiota
siihen, mitä hänen eteensä asetetaan syötäväksi, mutta on kuitenkin
usein sangen vaikeata olla tekemättä sitä, varsinkin jos on jotain
hurjan hyvää... Neitihän kyllä ymmärtää. Enkä luule, että Lavendel
neiti pakottaisi ketään poikaa syömään puuroa aamiaiseksi, ellei
hän pitäisi siitä. Hän hankkisi hänelle varmaankin jotakin, josta
hän pitäisi... Mutta tietystikin -- Paul oli hyvin rehellinen ja
oikeamielinen -- se ei ehkä olisi hänelle niin terveellistä. Mutta
vaihteen vuoksi voisi jonkun kerran... Neitihän kyllä ymmärtää.