-- Vai niin, te joitte teetä Kaikurannassa Lavendel Lewisin luona?
sanoi Marilla seuraavana päivänä aamiaispöydässä. -- Minkä näköinen
hän nykyään on? On enemmän kuin viisitoista vuotta siitä kun näin
hänet viimeksi -- eräänä sunnuntaina Graftonin kirkossa. Luulen,
että hän on koko lailla muuttunut. Davy pieni, kun haluat jotakin,
johon et voi ylettyä, niin pyydä, että joku ojentaa sen sinulle äläkä
kurkottaudu pöydän yli tuolla tavoin. Oletko koskaan nähnyt Paul
Irvingin tekevän siten, kun hän on istunut täällä meidän kanssamme
pöydässä syömässä?
-- Niin, mutta Paulin käsivarret ovat pitemmät kuin minun, jupisi
Davy. -- Niillä on ollut yksitoista vuotta kasvamisaikaa, ja minun
käsivarsillani on ollut vain seitsemän. Sitäpaitsi minä pyysin, mutta
sinä ja Anna puhelitte niin kamalasti, ettette kuulleet minua. Ja
Paul ei ole koskaan ollut täällä muuten kuin illallisella, ja on
helpompi olla kohtelias illallisella kuin aamiaisella. Silloin ei ole
puoleksikaan niin kova nälkä... On hirveän pitkä aika aamiaisen ja
illallisen välillä, vaikka päivällinen tietysti on sillä välillä...
Kuulehan, Anna, tuo lusikallinen ei ole rahtuakaan suurempi kuin
viime vuonna, mutta minä olen tullut hurjan paljon suuremmaksi...
-- En luonnollisestikaan tiedä, minkä näköinen Lavendel neiti oli
ennen maailmassa, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, ettei
hän ole erittäin paljon muuttunut, sanoi Anna annettuaan Davylle
vaahterasiirappia vadista kaksi lusikallista rauhoittaakseen häntä.
-- Hänen tukkansa on lumivalkea, mutta hänen kasvoissaan ei ole
yhtään ryppyä ja ne ovat hienot ja helakanväriset melkein kuin
tytöllä, ja hänellä on mitä suloisimmat ruskeat silmät -- sellaiset
kauniit kastanjanruskeat, jotka välähtelevät kullalta -- ja hänen
äänensä johdattaa mieleen kaislojen suhinaa ja porisevan veden ja
pienten kellojen helinän, kaikki yhtaikaa.
-- Häntä pidettiin hyvin kauniina, kun hän oli vielä nuori tyttö,
sanoi Marilla. -- En ollut koskaan hänen kanssaan läheisesti tuttu,
mutta se vähä, mitä hänestä tunsin miellytti minua. Muutamat ihmiset
pitivät häntä jo silloin omituisena. Davy -- jos vielä toiste tapaan
sinut tekemästä tuolla tavoin, niin saat kun saatkin odottaa ruokaasi
kunnes kaikki muut ovat syöneet, tiedä se.
Useimpia Annan ja Marihan välisiä kaksoisten läsnäollessa
tapahtuvia keskusteluja höystivät tämän tapaiset, Davyyn
kohdistetut "välilauseet". Tällä kertaa ei Davyn -- on ikävää,
että siitä on pakko puhua -- ollut onnistunut onkia viimeisiä
siirappipisaroita lusikallaan, mutta oli pelastunut pulmasta
kohottamalla molemmin käsin lautastaan ylös ja nuoleskelemalla sitä
yltympäri ruusunpunaisella pikku kielellään. Anna katsoi häneen
niin kauhistunein katsein, että pikku syntipukki punastui ja sanoi,
puolittain hämillään, puolittain uhmaillen:
-- Tällä tavoin ei joudu mitään pesuvatiin...
-- Ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin muut, sanotaan aina
"omituisiksi", sanoi Anna. -- Ja Lavendel neiti on aivan varmaan
erilainen, vaikka on vaikeata määritellä täsmällisesti, missä ero on.
Ehkä se riippuu siitä, että hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät
koskaan vanhene.
-- Kuinkapa voisi olla vanhenematta, kun kaikki saman ikäiset
vanhenevat? sanoi selväjärkinen Marilla. -- Ellei vanhene, niin ei
pian sovi kenenkään joukkoon... Ja mikäli minä ymmärrän, ei Lavendel
neiti nykyään kuulu juuri mihinkään... Hän on elänyt tuolla syrjässä
kaikista ihmisistä, kunnes jokikinen on hänet unohtanut. Tuo pieni
kivitalo on koko paikkakunnan vanhin. Vanha herra Lewis rakensi sen,
kun hän kahdeksankymmentä vuotta sitten tuli tänne Englannista. Davy,
älä nipistele Doraa kyynärpäästä. Oh, näin sinut kyllä, usko pois! Ei
hyödytä olla viattoman näköinen. Mikä sinuun on mennyt aamulla, poika?
-- Olen ehkä noussut vuoteesta väärältä puolen, arveli Davy. -- Milty
Boulter sanoo, että jos tekee niin, niin käy kaikki hullusti koko
päivän. Hänen isoäitinsä on sanonut sen. Mutta mikä on oikea puoli?
Ja miten on meneteltävä, jos vuode on seinän vieressä? Sen haluaisin
tietää.
-- Olen aina ihmetellyt, mitä tuli Stephen Irvingin ja Lavendel
Lewisin välille, jatkoi Marilla välittämättä Davysta. -- He olivat
aivan varmasti kihloissa kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja sitten
kesken kaiken kihlaus purkautui. En tiedä, mitä oli tapahtunut,
mutta jotain kauheata se varmasti oli, sillä hän meni tiehensä
Yhdysvaltoihin eikä enää koskaan palannut kotiin.
-- Ehkei sen tarvitse lainkaan olla mitään kauheata. Luulen, että
pikku seikat elämässä usein saavat aikaan enemmän ikävyyksiä kuin
suuret asiat, sanoi Anna selvänäköisyydellä, jota hän tuskin oli
ennättänyt hankkia itselleen kokemuksien kautta. -- Marilla kiltti,
älä mainitse rouva Lyndelle mitään siitä, että minä olen ollut neiti
Lewisin luona. Hän tekisi minulle varmasti parisataa kysymystä,
ja miten lieneekään, minä en välittäisi siitä -- eikä neiti Lewis
myöskään, jos hän saisi sen tietää, siitä olen varma.
-- Rakel olisi kyllä utelias, myönsi Marilla, vaikkei hän nykyään
ennätä uhrata niin paljon aikaa kuin ennen toisten ihmisten asioille.
Hän on hyvin sidottu kotiinsa Thomaksen vuoksi, ja hän on hyvin
alakuloisella mielellä, sillä minä pelkään, että hän alkaa menettää
toivonsa siitä, että Thomas koskaan tulee paremmaksi. Rakel joutuu
hyvin yksinäiseksi, jos Thomakselle jotain tapahtuu; kaikki lapsethan
ovat asettuneet länteen, paitsi Eliza, joka on kaupungissa, ja tuosta
vävystä hän ei pidä.
Marilla otti itselleen uuden annoksen puuroa ja jatkoi:
-- Rakel sanoo, että jos hän vain tahtoisi ottaa tuiman muodon ja
käyttää tahdonvoimaansa, niin hän tulisi paremmaksi. Mutta yhtä
hyvin voisi kehoittaa nilviäistä terästämään itseään. Ja koskapa
Thomas Lynde olisi saanut tilaisuutta käyttää tahdonvoimaansa? Hänen
äitinsä vallitsi häntä, kunnes hän meni naimisiin, ja sitten tarttui
Rakel ohjaksiin. On ihme, että hän on tohtinut sairastua kysymättä
vaimoltaan lupaa. Oh, ei, näin ei saa puhua... Rakel on ollut
hänelle hyvä vaimo. Ilman häntä tuo poloinen olisi kokonaan joutunut
perikatoon, se on varmaa... Hän on syntynyt tohvelisankariksi, ja
hänen onnensa oli, että hän joutui Rakelin kaltaisen rehellisen ja
kelpo vaimon käsiin. Davy, sanon sinulle kerta kaikkiaan -- älä
kiemurtele kuin ankerias!
-- Minulla ei ole mitään muuta tekemistä, marisi Davy. -- En jaksa
syödä enempää, eikä ole hauskaa istua katselemassa, kuinka sinä ja
Anna syötte.
-- Silloin voitte sinä ja Dora mennä ulos antamaan kanoille jyviä,
sanoi Marilla. -- Mutta varo koettamasta nyhtää enää sulkia valkoisen
kukon pyrstöstä!
-- Tarvitsisin muuten muutamia sulkia päähineeseeni, kun minun
pitäisi olla intiaani, sanoi Davy nyrpeänä. -- Milty Boulterilla on
hieno intiaanikoriste, höyhenistä tehty, jonka hänen äitinsä antoi
hänelle ottaessaan hengiltä heidän vanhan valkoisen kalkkunansa.
Voisit kai antaa minulle muutamia. Kukolla on paljon enemmän kuin se
tarvitsee.
-- Voit saada vanhan pölyhuiskun, joka riippuu vintin säiliössä,
sanoi Anna, ja minä värjään sulat punaisiksi ja vihreiksi ja
keltaisiksi.
-- On kauheata, kuinka sinä hemmottelet tuota poikaa, sanoi Marilla,
kun Davy säteilevin kasvoin oli mennyt ulos siivon Doran kanssa.
Marillan kasvatustako oli edistynyt jättiläisaskelin viimeisenä
kuutena vuotena, mutta vieläkään hän ei ollut voinut vapautua siitä
käsityksestä,
että oli hyvin vahingollista lapselle saada liian monta toivettaan
toteutetuksi.
-- Kaikilla hänen luokkansa pojilla on intiaanikoriste, ja Davy
haluaa luonnollisesti myöskin sellaisen, sanoi Anna. -- Tiedän, miltä
se tuntuu... En koskaan unohda, kuinka halusin puhvihihoja, kun
kaikilla muilla tytöillä oli sellaiset. Ja Davy ei ole hemmoiteltu.
Hän tulee päinvastoin kiltimmäksi päivä päivältä. Ajattelehan,
mikä ero hänessä on verrattuna siihen, minkälainen hän oli tänne
tullessaan vuosi sitten!
-- On totta, ettei hän tee enää niin paljon vallattomuuksia alettuaan
käydä koulua, tunnusti Marilla. -- Hänelle on kaiketi terveellistä
olla hiukan toisten poikien joukossa. Mutta minua ihmetyttää, ettemme
ole vielä mitään kuulleet lasten sedästä. Emme ole saaneet riviäkään
sitten kuin viime toukokuussa.
-- Minua huolestuttaa ajatellessani, mitä hän tulee kirjoittamaan,
huokasi Anna alkaen kokoilla lautasia ja laseja. -- Jos kirje tulisi,
niin pelkäisin aukaista sitä, sillä voisihan siinä olla, että hän
haluaa ottaa kaksoiset luokseen.
Kuukautta myöhemmin tuli todellakin kirje. Mutta se ei ollut lasten
sedältä. Eräs tämän hyvä ystävä kirjoitti ja kertoi, että Richard
Keith kaksi viikkoa sitten oli kuollut keuhkotautiin. Kirjeen
kirjoittaja oli niinikään saanut tehtäväkseen hänen testamenttinsa
toimeenpanon, ja tämän testamentin mukaan jätettiin kaksituhatta
dollaria neiti Marilla Cuthbertin liuostaan käytettäväksi Davyn ja
Doran hyväksi, kunnes he tulisivat täysi-ikäisiksi tai menisivät
naimisiin. Sillä välin oli korot käytettävä heidän ylläpitoonsa.
-- Voihan tuntua sydämettömältä iloita jostain, joka on
kuolemantapauksen yhteydessä, sanoi Anna. -- Minun käy sääliksi herra
Keith parka, mutta olen iloinen siitä, että saamme pitää kaksoiset.
-- Rahat tulivat hyvään tarpeeseen, sanoi käytännöllinen Marilla.
-- Tahdoin kyllä mielelläni pitää lapset, mutta en todellakaan
tiennyt, kuinka minulla olisi siihen varaa, varsinkin senjälkeen kuin
he alkavat tulla suuremmiksi... Maatilan vuokra riittää hädin tuskin
meidän ylläpitoomme, ja minä olin päättänyt, ettei senttiinkään sinun
rahoistasi koskettaisi heidän tähtensä. Sinä teet näinkin jo aivan
liian paljon heidän hyväkseen. Dora ei tarvinnut tuota uutta hattua,
jonka ostit hänelle, enempää kuin kissa tarvitsee k alita häntää.
Mutta nyt olemme saaneet tuntuvan avustuksen eikä meillä ole syytä
olla huolissamme.
Davy ja Dora ihastuivat kuullessaan, että he saisivat jäädä
Vihervaaralle "ainaiseksi". Että setä, jota he eivät koskaan olleet
nähneet, oli kuollut, ei vuodattanut katkeraa pisaraa heidän
ilonmaljaansa. Ainoastaan Doran valtasivat äkkiä pahat aavistukset...
-- Onko Richard setä haudattu? kuiskasi hän Annalle.
-- On, kultaseni, sehän on selvää.
-- Hän -- hän -- hän ei kai tee kuten Mirabel Cottonin setä, mitä?
kuiskattiin vielä kiihkeämmin. -- Hän ei kai harhaile missään
taloissa hautaamisensa jälkeen, eihän, Anna?